Hoidosta

Tarinasi liippasi niin läheltä omaani, että oli pakko ottaa kantaa. Itse olen myös 23-vuotias nuori nainen ja niin pienestä asti kun muistan on elämääni varjostanut masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tosin masennus diagnosoitiin vasta reilut 4 vuotta sitten ja ahdistuneisuushäiriö tänä vuonna. Oma kokemukseni on myöskin se, että sairautta pyritään vain turruttamaan, eikä syitä edes yritetä kaivaa esiin.

Olen ollut sairaslomalla yli kolme vuotta ja saan myöskin määräaikaista kuntoutustukea. Vaikean stressin ja vaativan persoonallisuuden takia olen myöskin työ- ja opiskelukyvytön. Asun nykyään Satakunnassa, mutta mielenterveyspalvelut ovat niin ala-arvoisia, että on pakko muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Kun reilut kaksi vuotta sitten muutimme avokkini kanssa tänne, aloitin hoidon nuorten psyk.polilla. Lääkärini jäi miltei samantien äitiyslomalle ja hetken päästä Kelan tuet loppuivat. Kävi ilmi, että lääkärini oli unohtanut jatkaa sairaslomaani. Elimme usean kuukauden asuntolainamme turvin ja lopulta sain takautuvasti Kelalta tuet. Mieheni ei saanut työpaikkaa, jonka piti olla miltei varma nakki, joten haimme tukea sosiaalitoimistosta, joka eväsi hakemuksen "suurten tulojemme" perusteella. Eivät huomioineet, että nämä "tulot" olivat usean kuukauden takautuvia tukia, jotka menivät miltei kokonaisuudessaan rästilaskujen maksuun.

Mies sai lopulta töitä ja minä aloitin hoidon päiväosastolla, jossa lääkäri suoraan vittuili minulle siitä, etten kyennyt menemään kouluun ja ettei miehelläni ollut koulutusta. Hän ei myöskään saanut aikaiseksi vaihtaa lääkettäni, joka oli tuonut minulle mukavat 30 kg ylipainoa.

Päiväosastolta siirryin työterapiaan, joka ei sekään ollut apu ongelmiini (päiväosaston tapaan sekin oli suunnattu ihmisille, joilla on ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ongelma, josta en ikinä ole edes kärsinyt)! Lopulta päädyin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa olevaan ryhmään, jonka piti tarjota yleissivistäviä aineita ja tukea kuntoutumiseen, mutta joka osoittautui pelkäksi lastentarhaksi. Ja oli jälleen täysin vääränlainen hoitomuoto minulle. Koska olin myös pettynyt uuteen lääkäriini (ei sama kun päiväosastolla), hain apua yksityiseltä (joka laskutti kyllä 90 e käynniltä), mutta ilmoitti, ettei halunnut auttaa koska tunsi minua hoitavan lääkärin, eikä halunnut astua tämän varpaille.

jatkuu..

Kun hoitojaksoni tuossa kuntoutusryhmässä oli päättymässä, kysyi lääkärini, mitä olin aikonut tehdä seuraavaksi. Kysyin millaisia muita hoitomuotoja on olemassa ja hän melko suoraan ilmoitti, että minulle ei voida tarjota muuta ja että minun olisi mentävä töihin tai kouluun. Kysyin häneltä että miten voisin mennä kumpaankaan kun en ollut yhtään sen valmiimpi kuin aloittaessani hoidot. No, muuta nyt ei vain ollut tarjolla. Puolisoni ihmetteli sitä että ihmiset laitetaan liukuhihnalla käymään läpi täsmälleen samat hoidot, mutta tuloksista riippumatta hoitojen jälkeen piti olla parantunut kuin ihmeen kaupalla. Lääkäri loukkaantui asialliseen sävyyn esitetystä kritiikistä ja kysyi minulta, että luulinko olevani joku erityistapaus.

Kaiken lisäksi ainoa ihminen hoitotaholta, josta oli minulle ollut apua, eli psykologini, joutui katkaisemaan hoitosuhteen minuun täytettyäni 23, koska se on ikäraja psyk.polin nuorisopuolella. Nyt olen täysin ilman psykologia, koska en halunnut aikuispuolelle (syynä se, että lääkärini olisi ollut sama kuin päiväosastolla).

Toivottavasti ei ollut kovin epäselvä sepustus kun kiireellä vyyhtiä purin. Tuntui vain siltä, että oli pakko päästää turhautuneisuus ulos ennen varsinaista vastausta kysymykseesi. Olen siis nykyään asiakkaana hyvinkääläisellä yksityislääkärillä (jossa käyn Eurasta asti) ja olen ymmärtänyt, että Kela tukee täysimääräisenä myös yksityiseltä taholta suositeltua psykoterapiaa, mikäli kokevat, että hyötyisit siitä. Itsehän saan Kelalta pientä korvausta lääkärin palkkioistakin. Itsellenikin psykoterapia olisi varmasti hyvä ratkaisu, mutta minulle se ei oikeasti ole tällä hetkellä ajankohtainen, koska muutto saattaa tulla eteen koska vain ja en vielä tiedä mille paikkakunnalle päädymme.

Syyllistystä olen saanut kokea miltei kaikilta hoitotahoilta siitä, etten saa niistä apua ongelmiini. Täälläpäin suuntaudutaan lähinnä lääkkeillä turruttamiseen ja vain tietyn tyyppisiin ongelmiin. Varsinainen masennus tai ahdistuneisuus ei hoidu, mutta sosiaalisesti rajoittuneille on vaikka mitä tarhaa. Elämä tuntuu välillä todella ylitsepääsemättömälle, mutta minulla on onnekseni maailman ymmärtäväisin poikaystävä. Hänen ansiostaan olen ylipäätään vielä hengissä ja oppinut tunnistamaan ongelmani ja tunteeni. Hänen avullaan tunnen itseni joskus jopa ihmisarvon omaavaksi olennoksi, vaikka olenkin niin pahanilkinen ja typerä, että olen mennyt sairastumaan... Toivon todella, että saat kunnollista apua itsellesi ja voimia kestää kaiken tuon höykytyksen mitä me mielenterveyspuolen potilaat saamme kestää niin hoitotaholta kuin ymmärtämättömiltä kanssaeläjiltäkin! Ei se todellakaan toimi niin, että vain ryhdistäytyy ja kaikki ongelmat ja raskaat tunteet on poispyyhkäisty. Olet kuitenkin onnistunut selättämään syömishäiriön ja jo se on uskomattoman upea saavutus (tapausta läheltä seuranneena tiedän miten vaikeaa se on), joten toivotan sinulle onnea myös masennuksesi voittamiseen! Yritetään olla lannistumatta taakan alla.