Olen erittäin yksinäinen ihminen, jolla ei ole ketään. Yksinäisyydestä olen saanut kärsiä koko ikäni, mutta vasta viime vuosina se on tullut kunnolla esiin. Elämältäni puuttuu kokonaan tarkotus tai oli se käymässä naisen muodosta, mutta sekin vietiin pois. Masennuslääkkeet on aikamoisia perkeleitä. Nyt meistä kumpikaan ei voi hyvin. En pidä itseäni huonona. Pidän itsestäni ihan hyvänä tyyppinä. Tylsäksikään en itseäni luonnehtisi, vaikka mietinkin vaikeita asioita. Osaan hymyillä, mutta siihen tarvitaan syy. Olen tunnevammanen ja luonnevikanen eli herkkä ja elämän viisas ihminen.
Olen joutunut miettimään paljon asioita eron jälkeen ja samalla "kasvanut" ihmisenä. Sanonkin itselleni usein, että olen viisaampi, kun eilen, mutta tyhmempi, kuin huomenna. Joka päivä oppii jotain kai? Vaikka olenkin vasta 19 vuotias niin ne harvat, joiden kanssa olen kirjotellut pitävät minua puheideni perusteella vanhempana. Eli kaipaan kypsempää seuraa, jos niin voidaan sanoa. Lisäksi minulle on sanottu usein, että tuntuu, kun kirjoittais ihan eri ihmisen kanssa. Johtuu vaan siitä, että mulla on niin laaja sanavarasto. Kirjotan tänään näin ja huomenna jotenkin toisin.
Mä olen myös siitä hyvä juttuseurakaveri, että mä pidän kyllä yhteyttä. Mulla se on aina mennyt niin, että muut unohtaa mut. Ihmiset myös kertoo mulle ongelmistaan helpommin esim mun entinen, joka ei ole koskaan pystynyt puhumaan kenellekkään puhu sitten mulle ja oikeastaan mulla on kyky nähdä miten ihminen voi. Mä olen herkkä ihminen ja tunnen vahvemmin, kun normaalisti ihminen tuntee. Se on välillä raskasta ja välillä se taas tuntuu erittäin hyvälle, jos saa vaan vasta rakkautta. Jos mä saisin vielä joskus naisen joka rakastais mua.
Kaikkihan ymmärtää, että tämä on pahinta utopiaa, mutta mä olen aina toiveikas. Tässä tapauksessa liian toiveikas. Mulla on unelmia, vaikka ne tuntuukin kaukaisilta, enkä anna niille ajatuksissani paljoakaan tilaa ehkä pitäisi, mutta mä pelkään pettymyksiä ja nyt mä pelkään kohtaloa. Musta tuntuu, että lopulta multa viedään aina kaikki ja mä jään vaan yksin tyhjyyteen. Multa vietiin elämäni nainen, eikä se edes oikeesti halunnu jättää mua. Masennuslääkkeet muutti hänet, eikä hän ole enää oma itsensä. Se tuntu niin väärältä ja pahalta. Ensimmäinen ihminen, joka oikeesti pitää musta ja rakastaa niin sen kohtalo halus multa viedä. Eikä kukaan usko mua, vaikka olen yrittänytkin kertoa. On niin mitätön ja turhautunut olo.
Mun vanhemmat ei koskaan pitäneet mun tyttöystävästä ja ovat oikeasti hyvillään, että hän jätti mut, vaikkeivat suoraan sitä näytäkkään. Sanoivat aina, että mä ansaitsen parempaa, vaikka mulle hän oli varmasti maailman sopivin nainen. Ei ole helppoa hyväksyä, ettei hän ole enää osa mun elämää.
Mitä mä tässä herkistelen. Sehän oli vaan ensirakkaus, niin kun mun vanhemmat sanois.
Sanotaan lohdutukseksi, että molemmilla vanhemmilla on mielenterveysongelmia.
Kerron vielä harrastuksistani, että tulee mahdollisimman paljon turhaa tietoa. Kuuntelen paljon nimenomaan räp- musiikkia, enkä hip-hoppia koska siihen voin samaistua. Sinne mä tunnen kuuluvani. Puhun paljon itsekseni tietenkin räpäten. Soittelen huonosti kitaraa ja koskettimia vielä huonommin. Teen pääasiassa vaan omia juttuja. Nyt, kuitenkin opettelen soittamaan Eppu Normaalin Suolasta Sadetta kappaletta. Siihen taidot riittää kai? Vaadin itseltäni paljon ja usein ihan liikaa. Mulla on keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä, hyvä muisti tosin valikoiva.
Korista pelasin nuorempana 6 vuotta, tosin ei se missään enää näy. Pidän liikunnasta ja luonnossa liikkumisesta, vaikka olenkin huonossa kunnossa. Voisin hyvin kuvitella itseni soittamaan nuotion ääreen kitaraa. Niin ja mökillä tulee kalastettua. Tykkään myös näistä perinteisitä peleistä eli biljardi, korttipelit, shakki, mölkky, jne... Olen oikeesti tosi seurallinen ihminen usko tai älä. Ihmisen, jonka tunnen paremmin, sen kanssa voin puhua, vaikka kuinka kauan. Olen jäärpää ja mulle pitää osaa sanoa ei.
Tässä, kuitenkin kävi nyt niin, että kun kerroin itsestäni liikaa niin kukaan ei halua mua meseen juttuseuraksi tai sitten mä olen liian pirteä. Mä vaan en halua, että mun tilanne menee niin pahaks, kun se oli viimeks ennen, kun löysin entiseni. Olin todella maassa ja poissaoleva sillon. Eli jos joku haluaa jutella niin tässä ois mun osote: aku.karinen(ät)hotmail.com
Olen joutunut miettimään paljon asioita eron jälkeen ja samalla "kasvanut" ihmisenä. Sanonkin itselleni usein, että olen viisaampi, kun eilen, mutta tyhmempi, kuin huomenna. Joka päivä oppii jotain kai? Vaikka olenkin vasta 19 vuotias niin ne harvat, joiden kanssa olen kirjotellut pitävät minua puheideni perusteella vanhempana. Eli kaipaan kypsempää seuraa, jos niin voidaan sanoa. Lisäksi minulle on sanottu usein, että tuntuu, kun kirjoittais ihan eri ihmisen kanssa. Johtuu vaan siitä, että mulla on niin laaja sanavarasto. Kirjotan tänään näin ja huomenna jotenkin toisin.
Mä olen myös siitä hyvä juttuseurakaveri, että mä pidän kyllä yhteyttä. Mulla se on aina mennyt niin, että muut unohtaa mut. Ihmiset myös kertoo mulle ongelmistaan helpommin esim mun entinen, joka ei ole koskaan pystynyt puhumaan kenellekkään puhu sitten mulle ja oikeastaan mulla on kyky nähdä miten ihminen voi. Mä olen herkkä ihminen ja tunnen vahvemmin, kun normaalisti ihminen tuntee. Se on välillä raskasta ja välillä se taas tuntuu erittäin hyvälle, jos saa vaan vasta rakkautta. Jos mä saisin vielä joskus naisen joka rakastais mua.
Kaikkihan ymmärtää, että tämä on pahinta utopiaa, mutta mä olen aina toiveikas. Tässä tapauksessa liian toiveikas. Mulla on unelmia, vaikka ne tuntuukin kaukaisilta, enkä anna niille ajatuksissani paljoakaan tilaa ehkä pitäisi, mutta mä pelkään pettymyksiä ja nyt mä pelkään kohtaloa. Musta tuntuu, että lopulta multa viedään aina kaikki ja mä jään vaan yksin tyhjyyteen. Multa vietiin elämäni nainen, eikä se edes oikeesti halunnu jättää mua. Masennuslääkkeet muutti hänet, eikä hän ole enää oma itsensä. Se tuntu niin väärältä ja pahalta. Ensimmäinen ihminen, joka oikeesti pitää musta ja rakastaa niin sen kohtalo halus multa viedä. Eikä kukaan usko mua, vaikka olen yrittänytkin kertoa. On niin mitätön ja turhautunut olo.
Mun vanhemmat ei koskaan pitäneet mun tyttöystävästä ja ovat oikeasti hyvillään, että hän jätti mut, vaikkeivat suoraan sitä näytäkkään. Sanoivat aina, että mä ansaitsen parempaa, vaikka mulle hän oli varmasti maailman sopivin nainen. Ei ole helppoa hyväksyä, ettei hän ole enää osa mun elämää.
Mitä mä tässä herkistelen. Sehän oli vaan ensirakkaus, niin kun mun vanhemmat sanois.
Sanotaan lohdutukseksi, että molemmilla vanhemmilla on mielenterveysongelmia.
Kerron vielä harrastuksistani, että tulee mahdollisimman paljon turhaa tietoa. Kuuntelen paljon nimenomaan räp- musiikkia, enkä hip-hoppia koska siihen voin samaistua. Sinne mä tunnen kuuluvani. Puhun paljon itsekseni tietenkin räpäten. Soittelen huonosti kitaraa ja koskettimia vielä huonommin. Teen pääasiassa vaan omia juttuja. Nyt, kuitenkin opettelen soittamaan Eppu Normaalin Suolasta Sadetta kappaletta. Siihen taidot riittää kai? Vaadin itseltäni paljon ja usein ihan liikaa. Mulla on keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä, hyvä muisti tosin valikoiva.
Korista pelasin nuorempana 6 vuotta, tosin ei se missään enää näy. Pidän liikunnasta ja luonnossa liikkumisesta, vaikka olenkin huonossa kunnossa. Voisin hyvin kuvitella itseni soittamaan nuotion ääreen kitaraa. Niin ja mökillä tulee kalastettua. Tykkään myös näistä perinteisitä peleistä eli biljardi, korttipelit, shakki, mölkky, jne... Olen oikeesti tosi seurallinen ihminen usko tai älä. Ihmisen, jonka tunnen paremmin, sen kanssa voin puhua, vaikka kuinka kauan. Olen jäärpää ja mulle pitää osaa sanoa ei.
Tässä, kuitenkin kävi nyt niin, että kun kerroin itsestäni liikaa niin kukaan ei halua mua meseen juttuseuraksi tai sitten mä olen liian pirteä. Mä vaan en halua, että mun tilanne menee niin pahaks, kun se oli viimeks ennen, kun löysin entiseni. Olin todella maassa ja poissaoleva sillon. Eli jos joku haluaa jutella niin tässä ois mun osote: aku.karinen(ät)hotmail.com
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.