Aina joskus kuulee sanottavan, että ei wanhanaikaisella armeijalla paljoa ole merkitystä, sodat käydään jotenkin nykyaikaisesti.
Tuskin sentään siisteissä sisätiloissa vain tietokoneilla lennokkeja lennättämällä. Ajatellaanpa tilannetta heti ensimmäisen hyökkäysaallon jälkeen. Yhteiskunnan infrastruktuuri on lamaantunut, teitä poikki, sähköä ei enää tule stöpselistä, kaukolämpö ei toimi, vesi ei tule eikä mene, ei myöskään teleliikenne toimi kun mastot ovat nurin ja juniakin on turha odottaa, eikä pitseriakaan paista pikaruokaa kun jauhot loppuvat. Ja ties vaikka huoltoasematkin kohta ovat tyhjinä.
Kyllä silloin tarvitaan armeijassa, partiossa ja toivottavasti muuallakin, vaikkapa kesämökillä, opittuja arjen perustaitoja: työkalujen käyttöä, avotulen käsittelyä, maastossa (tai raunioissa) elämistä jne. Ilman harjoittelua nykyihmisten motoriikka, käsien ja jalkojen tehokas käyttö, on heikkoa, ei pelkkä hiirikäden liike silloin riitä.
Helpompaa on jos on harjaannuttu primitiivisempään elämään ja järjestelmälliseen yhteistoimintaan armeija-aikana.
Samat infrastruktuurin hankaluudet koskevat sotatilanteessa niin hyökääjää kuin puolustajaakin. Jonkinlaista mielikuvaa kriisiajan elämän karuudesta saa katselemalla touhuja Irakissa ja Afganistanissa ja nyt Pakistanissakin.
Tuskin sentään siisteissä sisätiloissa vain tietokoneilla lennokkeja lennättämällä. Ajatellaanpa tilannetta heti ensimmäisen hyökkäysaallon jälkeen. Yhteiskunnan infrastruktuuri on lamaantunut, teitä poikki, sähköä ei enää tule stöpselistä, kaukolämpö ei toimi, vesi ei tule eikä mene, ei myöskään teleliikenne toimi kun mastot ovat nurin ja juniakin on turha odottaa, eikä pitseriakaan paista pikaruokaa kun jauhot loppuvat. Ja ties vaikka huoltoasematkin kohta ovat tyhjinä.
Kyllä silloin tarvitaan armeijassa, partiossa ja toivottavasti muuallakin, vaikkapa kesämökillä, opittuja arjen perustaitoja: työkalujen käyttöä, avotulen käsittelyä, maastossa (tai raunioissa) elämistä jne. Ilman harjoittelua nykyihmisten motoriikka, käsien ja jalkojen tehokas käyttö, on heikkoa, ei pelkkä hiirikäden liike silloin riitä.
Helpompaa on jos on harjaannuttu primitiivisempään elämään ja järjestelmälliseen yhteistoimintaan armeija-aikana.
Samat infrastruktuurin hankaluudet koskevat sotatilanteessa niin hyökääjää kuin puolustajaakin. Jonkinlaista mielikuvaa kriisiajan elämän karuudesta saa katselemalla touhuja Irakissa ja Afganistanissa ja nyt Pakistanissakin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.