Olen yrittänyt puhua vanhemmilleni ahdistuksestani ja masennuksestani ja ehdottanut että lähettäisivät minut jonnekkin hoitoon mutta he vain sanovat että pitää jatkaa elämistä, että kyllä sinä sitten vahvistut. Olen ahdistukseni takia meinannut silloin tällöin oksentaa koulussa enkä pysty viettämään edes vapaa aikaani rauhassa kun ahdistavat ajatukset pyörivät vain mielessä. Tätä on kestänyt pari kuukautta. Jos tähän asiaan ei tule muutosta niin ei itsemurha mikään mahdoton ajatus ole :( . Ikää minulla on 16vuotta
vanhemmat eivät auta
onneton12345
9481
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kulkematta kodin kautta, sillä ,masennuksesta ja ahdistuksesta toipuminen vie aikaa. Ja mitä aikaisemmin menet, niin sitä parempi, koska vaikka olet nuori, niin et menetä elämässäsi tärkeitä vuosia olemalla menemättä hoitoon. Mene ekaksi koululekurille ja puhu porukoillesi, kun diagnoosi paperi löydään pöytään, on aika vaikea puhua vastaan.
voiko se määrätä jotai rauhottavii?
Mene kouluterveydenhoitajalle niin hän ohjaa sinua.
Itse olen 15-vuotias masentunut ja itsetuhoinen. Kouluterveydenhoitajalla olin juttelemassa ja hänen avullaan sain keskusteluapua mielenterveystoimen avopuolelta. Vanhemmille kerroin muutaman käynnin jälkeen ja he kielsivät minua enää mielenterveystoimistoon menemästä. Ovat kuulemma minut kunnolla kasvattaneet eikä ole mahdollista, että tarvitsisin mielenterveysasioissa apua. Lisäksi sanoivat että meidän asiat eivät kuulu ulkopuolisille. Vanhemmat eivät aina ymmärrä...
ja ne katsotaan sinulle sopiviksi, voit ehkä saada rauhoittavia. Ongelmana niissä on mahdollinen riippuvuus.
Vanhemmille on raskas ja vastenmielinen ajatus, että omalla lapsella on mielenterveysongelmia. Vanhemmuus ei aina ole viisautta, vaan joskus epätoivoista halua työntää pää puskaan, toiveajattelua siitä, että meillähän on kaikki hyvin. Ei ole sinun vikasi, että voit huonosti, vanhempasi ovat nyt tässä asiassa valitettavan, inhimillisen sokeita ja kuuroja. Onko sinulla hyvää ystävää tai luottohenkilöä itsesi ikäistä tai vanhempaa, jonka saisit mukaan lääkärille tai terveydenoitajalle, ja joka sillä tavalla auttaisi ja tukisi, että saisit sopivaa apua NYT? Tai tukioppilas, koulukuraattori, keitä kaikkia oppilashuollossa onkaan mukana nykyään?
Oikaiskaa jos olen väärässä, mutta myöskin neuvolan (perheneuvolan) psykologi auttaisi varmaan mielellään, ja hän voisi olla apuna keskustelujen avaamisessa sinun, isäsi ja äitisi kanssa. Osa varmaan on hormonaalistakin, murrosikään liittyvää tasapainon hakemista, mutta epäilemättä sinun on aika avautua pulmistasi muillekin kuin vanhemmille. Toivotan sinulle ymmärtäväisiä aikuisia lähelle!
maksaako se jotain jos menee terveyskeskukseen ja sitä kautta puhumaan jonkun lääkärin kanssa? Minulla ei meinaan ole penniäkään rahaa :(
Kuten olen aikaisemminkin täällä kertonut, minun äitini vähättelee masennustani ja ahdistuksen tunnettani. Hän sairastaa itse samaa tautia joten ymmärryksen puutteesta ei ole kyse, vaan siitä ettei hän halua uskoa minun olevan sairas. Hän toivoo niin kovasti että olisin terve. Tästäkin voi siis olla kyse. Toisaalta kyse voi olla siitä etteivät he ymmärrä masennusta sairautena ja ajattelevat että siitä voi jotenkin ryhdistäytymällä päästä eroon. Rohkeasti hakemaan apua terkkarilta. Terkkarikäynnit on ilmaisia, samoin mielenterveykeskuksen palvelut.
Lasten ja nuorten puhelin ja netti
Kerro aikuiselle, jolla on aikaa kuunnella:
http://www.mll.fi/nuorille/lnpn/
Hakeuduin nuorena itse hoitoon masennuksen takia. Se ei maksanut mitään. Kouluterveydenhoitaja oli ensimmäinen etappi. Ensin hän varasi minulle ajan terveyskeskuspsykologilta omasta kunnastamme. Siellä olisin voinut käydä kai muutaman kerran, en tiedä, koska keskeytin sen yhden kerran jälkeen. Ehkä henkilökemiat eivät osuneet yksiin? Menin takaisin kouluterveydenhoitajalle, joka ehdotti perheneuvolaa. Siellä voi käydä 18-vuotiaaksi asti. Hän varasi ajan, ja menin sinne. Siellä psykologi kartoitti tilannettani muutaman keskustelukerran ajan ja sitten kävin saman psykologin luona terapiassa vuoden ajan. Hoitoon hakeutuessani olin 17-vuotias ja terapian loppuessa 18-vuotias, juuri lukion päättänyt ylioppilas. Ja terapia oli siis ilmaista.
Vanhempani eivät olleet tässä prosessissa mukana millään tavalla. Hoitoon pääsi siis ilman "vanhempien allekirjoitusta". Homma täytyy joskus laittaa itse käyntiin jos muut eivät sitä tee...nyt 10 vuoden päästä kun sitä mietin, niin olisi ehkä ollut hyvä ottaa vanhempia jollain tavalla mukaan terapiaprosessissa, että olisivat olleet vaikka joskus mukana tms. Mutta silloin olin ehdottomasti sitä vastaan.
Kannustan siis menemään rohkeasti kouluterkkarille. Sieltä osataan ohjata eteenpäin. Se on niiden tehtävä. Tsemppiä!