Haluan kertoa minun vuodestani. Se on ollut jotain sanoin kuvaamatonta. Ja ajatus että tätä vuotta on vielä melkein kolme kuukautta jäljellä on ahdistava.
Aloitetaan alkuvuodesta.
Tammikuu: oma avoliittoni alkoi rakoilemaan, mutta eteenpäin mentiin tiukasti
Helmikuu: Äitini (joka on pitkän ajan alkoholisti ja kärsii mielenterveysongelmista) yritti itsemurhaa. Minä sain jäähyväispuhelun. Tämä oli toinen kerta jo elämäni aikana. Shokki oli tietenkin kova. Kuukausi oli stressaava ja kun kotona avomiehen kanssa kaikki ei mennyt nappiin niin stressi sitten kai tavallaan purkautui parhaaseen ystävääni, jolla oli myös vaikeeta niin että meillä meni välit poikki.
Maaliskuu: Riitoja avomiehen kanssa. Masennus meinasi iskeä päälle kun opiskelu tuotti stressiä ja kaikki mitä helmikuussa oli tapahtunut.
Huhtikuu: Avomieheni oli todella paljon töissä ja sain aikaa miettiä asioita. Asiat vaikuttivat hieman paremmilta. Äitini edelleen joi ja jouduin kovasti olemaan hänen terapeuttina.
Toukokuu: Avomieheni jätti minut. Järkytys oli tietenkin suuri. Kolmen vuoden suhde mieheen jota kaikesta huolimatta rakasti todella paljon oli loppunut.
Kesäkuu: jouduin muuttamaan äitini luo. Kävin kesätöissä ja yritin jollakin tavalla selvitä arjesta. Arki juovan äidin luona oli aivan sietämätöntä! Isä alkoi sairastelemaan mutta lääkäri ei tiennyt mikä kivut aiheuttaa.
Heinäkuu: sain oman asunnon ja tuntui että arki alkaa taas toimimaan. Alkoi tuntumaan suht ok hyvältä, vaikka sydän oli särkynyt. Äidilläni alkoi menemään taas todella lujaa. Pitkiä ryyppyputkia. Jatkuvaa soittelua minulle ja masennusta.
Elokuu: Tein todella paljon töitä. Isäni oireet pahenevat. Äitini yrittää kuun lopussa jälleen itsemurhaa. Pitkän keskustelujen kanssa saan äitini vähäksi aikaa psykiatriseen hoitoon ja lupaa lopettaa juomisen.
Syyskuu: Asiat tuntuvat menevän hyvin. Löysin jopa varteenotettavan miehen elämääni ja olen taas koulussa energisenä.
Lokakuu: Äitini ratkeaa ryyppämään (tällä hetkellä viides päivä menossa) ja vaikuttaa taas itsetuhoiselta. Isäni saa vihdoin diagnoosin lääkäriltä: syöpä, levinnyt joka paikkaan. Elinaikaa ei paljon enää jäljellä.
Kertokaa ihmiset mistä saan voimia tähän?? Miten jaksan sairasta äitiäni joka kuormittaa minua? Jolle olen terapeutti ja hän kaataa kaiken niskaani? Miten voin hyvästellä oman isäni joka on yksin kasvattanut minut ja on minulle maailman tärkein ihminen? Miten jaksan seurata hänen kuolemaansa? Olen ainoa lapsi ja vanhempani ovat eronneet eli olen melko yksin tämän asian kanssa. Suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani ovat 200km päässä (muutin kaksi vuotta sitten kauemmaksi opiskelemaan).
Isäni ei tule näkemään valmistumistani eikä mahdollisia häitä tai omia lapsenlapsiaan. Minusta tulee todella yksinäinen kun hän kuolee. Kenelle sitten soitan ja kerron kaikki murheeni... Miten oman isän kuolemaan voi varautua?
Aloitetaan alkuvuodesta.
Tammikuu: oma avoliittoni alkoi rakoilemaan, mutta eteenpäin mentiin tiukasti
Helmikuu: Äitini (joka on pitkän ajan alkoholisti ja kärsii mielenterveysongelmista) yritti itsemurhaa. Minä sain jäähyväispuhelun. Tämä oli toinen kerta jo elämäni aikana. Shokki oli tietenkin kova. Kuukausi oli stressaava ja kun kotona avomiehen kanssa kaikki ei mennyt nappiin niin stressi sitten kai tavallaan purkautui parhaaseen ystävääni, jolla oli myös vaikeeta niin että meillä meni välit poikki.
Maaliskuu: Riitoja avomiehen kanssa. Masennus meinasi iskeä päälle kun opiskelu tuotti stressiä ja kaikki mitä helmikuussa oli tapahtunut.
Huhtikuu: Avomieheni oli todella paljon töissä ja sain aikaa miettiä asioita. Asiat vaikuttivat hieman paremmilta. Äitini edelleen joi ja jouduin kovasti olemaan hänen terapeuttina.
Toukokuu: Avomieheni jätti minut. Järkytys oli tietenkin suuri. Kolmen vuoden suhde mieheen jota kaikesta huolimatta rakasti todella paljon oli loppunut.
Kesäkuu: jouduin muuttamaan äitini luo. Kävin kesätöissä ja yritin jollakin tavalla selvitä arjesta. Arki juovan äidin luona oli aivan sietämätöntä! Isä alkoi sairastelemaan mutta lääkäri ei tiennyt mikä kivut aiheuttaa.
Heinäkuu: sain oman asunnon ja tuntui että arki alkaa taas toimimaan. Alkoi tuntumaan suht ok hyvältä, vaikka sydän oli särkynyt. Äidilläni alkoi menemään taas todella lujaa. Pitkiä ryyppyputkia. Jatkuvaa soittelua minulle ja masennusta.
Elokuu: Tein todella paljon töitä. Isäni oireet pahenevat. Äitini yrittää kuun lopussa jälleen itsemurhaa. Pitkän keskustelujen kanssa saan äitini vähäksi aikaa psykiatriseen hoitoon ja lupaa lopettaa juomisen.
Syyskuu: Asiat tuntuvat menevän hyvin. Löysin jopa varteenotettavan miehen elämääni ja olen taas koulussa energisenä.
Lokakuu: Äitini ratkeaa ryyppämään (tällä hetkellä viides päivä menossa) ja vaikuttaa taas itsetuhoiselta. Isäni saa vihdoin diagnoosin lääkäriltä: syöpä, levinnyt joka paikkaan. Elinaikaa ei paljon enää jäljellä.
Kertokaa ihmiset mistä saan voimia tähän?? Miten jaksan sairasta äitiäni joka kuormittaa minua? Jolle olen terapeutti ja hän kaataa kaiken niskaani? Miten voin hyvästellä oman isäni joka on yksin kasvattanut minut ja on minulle maailman tärkein ihminen? Miten jaksan seurata hänen kuolemaansa? Olen ainoa lapsi ja vanhempani ovat eronneet eli olen melko yksin tämän asian kanssa. Suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani ovat 200km päässä (muutin kaksi vuotta sitten kauemmaksi opiskelemaan).
Isäni ei tule näkemään valmistumistani eikä mahdollisia häitä tai omia lapsenlapsiaan. Minusta tulee todella yksinäinen kun hän kuolee. Kenelle sitten soitan ja kerron kaikki murheeni... Miten oman isän kuolemaan voi varautua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onhan tuossa ollut kestämistä kerrakseen. Jos on itsekkin väsynyt (ja väsyyhän sitä) ja välillä huonossakin kunnossa, niin silloin asiat/tapahtumant tuntuvat entistäkin raskaammilta.
Äitisi paikka olisi kaiketi jossain päihdeongelmaisten hoitokodissa? Se vain, että sinne pitää kaiketi itse olla suostuvainen menemään? Toisaalta, kun hänellä on noita itsemurhayrityksiä, niin on aikalainen riski antaa hänen olla kotona. Oletko jutellut hänen kanssaan asioista, avun hakemisesta yms? Onko hänelläkin mielenterveysongelmia, masennusta tms
Tarvitsisit varmasti "auttavia käsiä" selvittämään näitä ongelmia. Oletko hakenut mistään apua/neuvoja-esim. mielenterveystoimistosta voisit kysyä neuvoja, katkaisuasemalta, sosiaalityöntekijältä jne..Ei kannata uuvuttaa itseään, kun menee jaksamisen äärirajoilla, se ei ole todellakaan helppoa.
Surullista tuo isäsi vakava sairastuminen, mutta elämässä tulee näitä järkytyksiä, niin se vain, ja ne on vain yritettävä kestää.
Tiedän itse (kokemusta on vuosikymmeniä) hyvin monia sairaita omaisia hoitaneena (ja jatkuu...) että omastakin jaksamisesta pitäisi välittää. Meidän pienessä suvussa on mielenterveysongelmaisia, vammaisia, huonokuntoisia vanhuksia, ja on myös henkilö, joka on yrittänyt päättää päivänsa 3 kertaa, onneksi jäivät yrityksiksi.
Näitä ihmisiä, läheisiä olen luotsannut, auttanut, hoitanut todella pitkään.
No äitini on siinä mielessä aika menetetty tapaus, sillä terapia eikä aa-kerhot tunnu auttavan. Äitini on ollut halukas saamaan hoitoa mutta jo pelkästään terapiaan pääsy oli tuskan takana. Ei kuulemma juo tarpeeksi että pääsisi katkasuhoitoon eikä ole tarpeeksi epävakaa ihminen psykiatriselle osastolle. Joten mitä tässä voi enää tehdä? Hänellä on masennusta ja olen itse melko varma että voisi olla myös kaksisuuntainen mielialahäiriö (opiskelen itse sh:ksi). Masennukseen menee nyt lääkkeet. En tiedä kuinka kauan voin katsella äitiäni. Hän ollut aina alkoholisti ja olen saanut kärsiä siitä paljon. Jossain vaiheessa minunkin mittani tulee täyteen. En voi olla hänelle se ainainen kriisipuhelin. Nyt kuitenkin puhutaan jopa 15 kerrasta päivässä että hän saattaa soittaa minulle humalassa.
kokemiisi asioihin ei ole mitään apua olemassa. Shit happens and then we die.