Tämä ei ole kysymys, vaan lyhyt tarina. En tiedä, kirjoitanko tämän itselleni vai muille, mutta minulle on tuottanut iloa ja turvallista oloa lukea kohtalotovereiden kertomuksia. Tässä siis yksi.
Koin ensimmäisen paniikkikohtaukseni ala-asteen kolmannella luokalla. Yhtäkkiä tuttu luokkahuone näytti vieraalta ja jouduin lähtemään kesken koulupäivän kotiin. Kohtauksia esiintyi usein koko ala-asteen ajan, mutten osannut kertoa niistä kellekään, edes vanhemmilleni, joiden kanssa olin todella läheinen. Kohtauksia lukuun ottamatta olen lapsesta asti aina nauttinut elämästä, menestynyt niin koulussa kuin tätä nykyä yliopisto-opinnoissa ja työssäkin.
Yläasteella paniikit vähenivät, mutta palasivat rytinällä lukiossa. Olin kovassa flunssassa ja jouduin olemaan poissa koulusta yli viikon. Pitkät päivät yksin kotona alkoivat ahdistaa. Sydän hakkasi ja ajattelin kummallisia ajatuksia - tai vaikkeivät ajatukset sinänsä olisi olleet kummallisia, ne tuntuivat sellaisilta. Eräänä iltana olo oli erityisen tuskainen, ja kävin isäni kanssa terveyskeskuksessa. Minulta otettiin sydänfilmi ja epäiltiin sydänlihaksen tulehdusta, flunssan vaaratonta jälkitautia. Sain betasalpaajia sykkeen rauhoittamiseksi. Söin niitä muistaakseni kahdesti.
Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, rakastuin, oireet hävisivät noin vuodeksi jälleen. Välillä palasivat, mutta tuntuivat hallittavilta. Esiintymistilanteet jännittivät, mutta en kokenut sitä hirmuisen vakavaksi asiaksi.
Muutin Helsinkiin opiskelemaan. Vähitellen paniikit palasivat taas ja ovat jatkuneet viisi opiskeluvuottani vaihtelevasti. Välillä menee kuukausi tai parikin ilman angstia, mutta sitten voi kulua viikkoja, joilloin ajatuskin Stockmannille/keskustaan menemisestä, varsinkin yksin, tuntuu mahdottomalta. Olo on kuin unessa, joudun pitämään kaikin voimin todellisuudesta ja nykyhetkestä "kiinni" ja koittaa hahmottaa kuka olen, missä olen, mitä tapahtuu.. Siitä huolimatta opiskelen täysipainoisesti ja työskentelen täysipainoisesti. Opiskelen unelma-alaani ja työskentelen unelma-alallani, elän avoliitossa unelmamieheni kanssa. Minulla on paljon ystäviä, olen hauska ja ulospäinsuuntautunut ja iloinen. En koskaan ole halunnut lopettaa elämääni, mutta saada siitä otteen, päästä epätodellisuuskohtauksista eroon. Ulkopuolisten on vaikea tajuta, kuinka paljon minua voi ahdistaa, sillä olo ei välity ulospäin. Vaikka pään sisällä tuntuu, että sekoaa ja hajoaa ja liukenee ilmaan, niin ei vain käy. Olen olemassa, vaikkei siltä tuntuisikaan. Kehotan muitakin koittamaan ajatella niin. Kysymys on vain hetkellisestä häiriöstä aivoissa. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Se on vain ahdistusta. Sinä et lakkaa olemasta. Et kuole etkä sekoa. Kohtaus ei ikinä voi kestää ikuisesti. Minulla paniikin hetkellä tekee hyvää liikkua, tehdä ihan mitä vain. Joskus se ei kuitenkaan onnistu, vaan paniikki lamauttaa sijoilleen ja se hetki täytyy vain kärsiä. Välillä on tuntunut, että olen hulluuden rajalla ja että nyt kaikki räjähtää käsiin. Mutta niin ei ikinä käy. Ikävä kyllä tiedän, että sitä on silti vaikea hahmottaa paniikin keskellä.
Olen käynyt terapiassa pari vuotta. Se on auttanut, muttei poistanut paniikkikohtauksia. Hankin kolmisen viikkoa sitten avuksi lääkkeet. Kaksi ensimmäistä Cipralex 10mg -viikkoa olivat painajaista: sain enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan ja ne olivat pahanlaatuisempia kuin ikinä, luulin todella murtuvani täysin. En voinut syödä tai nukkua kunnolla viikkoon. Hikoilin kuin pieni sika. Mutta kas, seurasin lääkärin ohjetta ja sinnittelin alkuoireet. Kahden viikon kohdalla elämä alkoi näyttää taas aurinkoiselta. Nyt minulla on tyyni ja onnellinen olo ja voin istua raitiovaunussa ja kävellä Aleksanterinkatua pitkin rauhassa, itsenäisenä ja iloisena. Ehkä uskaltaudun vielä elokuviinkin muutaman vuoden tauon jälkeen! Lääkkeet ovat tietenkin vain helpottava sivutuote, terapia on todellista taikaa ja oikea hoitokeino. Kunpa vaan Kelalta ropisisi myönteistä kuntoutuspäätöstä jotta pääsisi intensiivisempään terapiaan kelailemaan elämänsä ja historiansa kiemuroita. Mutta sanoisin, ettei lääkkeitä kannata pelätä. Minä sinnittelin ilman niitä 23-vuotiaaksi asti, ja tunsin aluksi jonkinasteista häpeää ja syyllisyyttä ja ennen kaikkea pettymystä itseeni, että jouduin "turvautumaan" niihin. Nyt olen ymmärtänyt, että siinä missä joku toinen joutuu ottamaan verenpainelääkettä tai migreenilääkettä, minä otan vaivaani serotoniinia säätelevän pillerin. Ei se ole superdramaattista tai muuta persoonaani mihinkään suuntaan. Se rentouttaa minua hieman ja antaa tilaa prosessoida selittämättömien, irrationaalisten paniikkien sijaan todellisia tunteitani ja ongelmiani.
Voi meitä. Paniikkihäiriöön auttaa parhaiten terapian lisäksi mielestäni se, että koittaa jollain kierolla keinolla pystyä suhtautumaan asiaan huumorilla. Siihen, että päässä viiraa välillä. Yleensä paniikkihäiriötä esiintyy luovilla, herkillä ihmisillä. Ehkä jollain tavalla tämä helvetillinen vaiva voi olla myös jonkinlainen rikkaus, ainakin vielä joskus sitten kun olemme selättäneet sen. Kyllä me siihen pystymme, perkele. Voimia kaikille panikoijille! Pistetään angstille kampoihin!
End of manifest.
Koin ensimmäisen paniikkikohtaukseni ala-asteen kolmannella luokalla. Yhtäkkiä tuttu luokkahuone näytti vieraalta ja jouduin lähtemään kesken koulupäivän kotiin. Kohtauksia esiintyi usein koko ala-asteen ajan, mutten osannut kertoa niistä kellekään, edes vanhemmilleni, joiden kanssa olin todella läheinen. Kohtauksia lukuun ottamatta olen lapsesta asti aina nauttinut elämästä, menestynyt niin koulussa kuin tätä nykyä yliopisto-opinnoissa ja työssäkin.
Yläasteella paniikit vähenivät, mutta palasivat rytinällä lukiossa. Olin kovassa flunssassa ja jouduin olemaan poissa koulusta yli viikon. Pitkät päivät yksin kotona alkoivat ahdistaa. Sydän hakkasi ja ajattelin kummallisia ajatuksia - tai vaikkeivät ajatukset sinänsä olisi olleet kummallisia, ne tuntuivat sellaisilta. Eräänä iltana olo oli erityisen tuskainen, ja kävin isäni kanssa terveyskeskuksessa. Minulta otettiin sydänfilmi ja epäiltiin sydänlihaksen tulehdusta, flunssan vaaratonta jälkitautia. Sain betasalpaajia sykkeen rauhoittamiseksi. Söin niitä muistaakseni kahdesti.
Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, rakastuin, oireet hävisivät noin vuodeksi jälleen. Välillä palasivat, mutta tuntuivat hallittavilta. Esiintymistilanteet jännittivät, mutta en kokenut sitä hirmuisen vakavaksi asiaksi.
Muutin Helsinkiin opiskelemaan. Vähitellen paniikit palasivat taas ja ovat jatkuneet viisi opiskeluvuottani vaihtelevasti. Välillä menee kuukausi tai parikin ilman angstia, mutta sitten voi kulua viikkoja, joilloin ajatuskin Stockmannille/keskustaan menemisestä, varsinkin yksin, tuntuu mahdottomalta. Olo on kuin unessa, joudun pitämään kaikin voimin todellisuudesta ja nykyhetkestä "kiinni" ja koittaa hahmottaa kuka olen, missä olen, mitä tapahtuu.. Siitä huolimatta opiskelen täysipainoisesti ja työskentelen täysipainoisesti. Opiskelen unelma-alaani ja työskentelen unelma-alallani, elän avoliitossa unelmamieheni kanssa. Minulla on paljon ystäviä, olen hauska ja ulospäinsuuntautunut ja iloinen. En koskaan ole halunnut lopettaa elämääni, mutta saada siitä otteen, päästä epätodellisuuskohtauksista eroon. Ulkopuolisten on vaikea tajuta, kuinka paljon minua voi ahdistaa, sillä olo ei välity ulospäin. Vaikka pään sisällä tuntuu, että sekoaa ja hajoaa ja liukenee ilmaan, niin ei vain käy. Olen olemassa, vaikkei siltä tuntuisikaan. Kehotan muitakin koittamaan ajatella niin. Kysymys on vain hetkellisestä häiriöstä aivoissa. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Se on vain ahdistusta. Sinä et lakkaa olemasta. Et kuole etkä sekoa. Kohtaus ei ikinä voi kestää ikuisesti. Minulla paniikin hetkellä tekee hyvää liikkua, tehdä ihan mitä vain. Joskus se ei kuitenkaan onnistu, vaan paniikki lamauttaa sijoilleen ja se hetki täytyy vain kärsiä. Välillä on tuntunut, että olen hulluuden rajalla ja että nyt kaikki räjähtää käsiin. Mutta niin ei ikinä käy. Ikävä kyllä tiedän, että sitä on silti vaikea hahmottaa paniikin keskellä.
Olen käynyt terapiassa pari vuotta. Se on auttanut, muttei poistanut paniikkikohtauksia. Hankin kolmisen viikkoa sitten avuksi lääkkeet. Kaksi ensimmäistä Cipralex 10mg -viikkoa olivat painajaista: sain enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan ja ne olivat pahanlaatuisempia kuin ikinä, luulin todella murtuvani täysin. En voinut syödä tai nukkua kunnolla viikkoon. Hikoilin kuin pieni sika. Mutta kas, seurasin lääkärin ohjetta ja sinnittelin alkuoireet. Kahden viikon kohdalla elämä alkoi näyttää taas aurinkoiselta. Nyt minulla on tyyni ja onnellinen olo ja voin istua raitiovaunussa ja kävellä Aleksanterinkatua pitkin rauhassa, itsenäisenä ja iloisena. Ehkä uskaltaudun vielä elokuviinkin muutaman vuoden tauon jälkeen! Lääkkeet ovat tietenkin vain helpottava sivutuote, terapia on todellista taikaa ja oikea hoitokeino. Kunpa vaan Kelalta ropisisi myönteistä kuntoutuspäätöstä jotta pääsisi intensiivisempään terapiaan kelailemaan elämänsä ja historiansa kiemuroita. Mutta sanoisin, ettei lääkkeitä kannata pelätä. Minä sinnittelin ilman niitä 23-vuotiaaksi asti, ja tunsin aluksi jonkinasteista häpeää ja syyllisyyttä ja ennen kaikkea pettymystä itseeni, että jouduin "turvautumaan" niihin. Nyt olen ymmärtänyt, että siinä missä joku toinen joutuu ottamaan verenpainelääkettä tai migreenilääkettä, minä otan vaivaani serotoniinia säätelevän pillerin. Ei se ole superdramaattista tai muuta persoonaani mihinkään suuntaan. Se rentouttaa minua hieman ja antaa tilaa prosessoida selittämättömien, irrationaalisten paniikkien sijaan todellisia tunteitani ja ongelmiani.
Voi meitä. Paniikkihäiriöön auttaa parhaiten terapian lisäksi mielestäni se, että koittaa jollain kierolla keinolla pystyä suhtautumaan asiaan huumorilla. Siihen, että päässä viiraa välillä. Yleensä paniikkihäiriötä esiintyy luovilla, herkillä ihmisillä. Ehkä jollain tavalla tämä helvetillinen vaiva voi olla myös jonkinlainen rikkaus, ainakin vielä joskus sitten kun olemme selättäneet sen. Kyllä me siihen pystymme, perkele. Voimia kaikille panikoijille! Pistetään angstille kampoihin!
End of manifest.
Vastaukset 4
Vanhimmat
joo, tsempataan. kiitos kirjoituksestasi. oli mukava kuulla että meitä panikoijia on muitakin.
manifestistasi, se oli rohkaiseva. Tämän kanssa on
vain elettävä, muu ei auta. Mutta raivostuttavaa
tää on ajoittain. Äsken tulin kaupasta ja taas se tuli,paniikki, niin vain kestin urheasti, nyt pitäisi sitten huomenna mennä vaikka ei olisi asiaakaan sinne, jotta saisi positiivisen kokemuksen, eikä asia jäisi kaivelemaan.
Voimia vaan kaikille !
Luin mang0:n kirjoittaman "minun tarinani" ja oli ihana huomata että jonkun muunkin oireet ovat helpottaneet lääkityksen avulla vaikka siihen turvautuminen aluksi hävettikin.
Minun paniikkihäiriöni alkoivat ala-asteen kolmannella luokalla. Muistan vielä kyseisen päivän, joka muutti jotain elämässäni. Sairastin harvinaisen rajun oksennustaudin, jonka aikana koin suurta voimattomuutta tautia kohtaan, koska jatkuva oksentelu jatkui päiviä. Aluksi aloin kokea ahdistusa ja pelkoa siitä. että saan samallaisen kauhean taudin, jota en mitenkään pysty itse hallitsemaan. Ala-asteella kaikki paniikki-oireet kuitenkin menivät ohi vain sillä, että äiti todisteli, ettei uutta samanlaista vatsatautia enää tule.
Jossain vaiheessa ylä-asteelle siirryttäessä sitten paniikki iski oikein kunnolla päälle. Ensimmäisen kerran kunnon kohtaus tuli ulkomaan matkalla italiaan ollessani 13. Yhtäkkiä sydämmeni alkoi takoa vimmatusti ja minun tuli todella oksettava ja pyörryttävä olo. Tuntui etten saa henkeä, enkä voinut tehdä muuta kuin kuljeskella holtittomasti pitkin katuja, koska paikallaan ollessa olo vain paheni.
Tämän kaltaiset paniikkioireet häiritsivät minua kokoajan, mutta lukioon asti ne olivat jokseenkin hallinnassa ja kohtauksia tuli vain pari kertaa kuussa. Lukion toisella luokalla , kun lopetin pitkäaikaisen kilpaurheiluharrastukseni, paniikkioireet alkoivat lisääntyä. Aluksi ne tulivat vain yösin ja saon ne taannutettua lähtemällä ulos pyöräilemään tai kävelemään. Liikunta on aina ollut paras kohtauksieni taltuttaja. Tosin niinkuin sinäkin sanoit; aina se ei ole mahdollista ja silloin on vain tuskaisesti kärsittävä.
Sitten Abi- vuoden jouluna alkoi rankin koko elämässäni koettu jakso. Puolen vuoden ajan kärsin paniikkikohtauksista päivittäin ja silloin kun ei ollut kohtaus päällä ahdistus seuraavasta kohtauksesta vei kaikki voimat ja ajatukset. Keväällä tutustuin nykyiseen ihanaan poikaystävääni, mutta vaikka olin suhteesta onnellinen, en pystynyt nauttimaan siitä. Se lisäsi huonoa oloa entisetään. Onneksi pystyin puhumaan asiasta hänelle ja olen edelleenkin erittäin kiitollinen siitä, että hän jaksoi aina kuunnella ja tukea minua.
En voinut sopia enää mitään tapaamisia kavereiden kanssa, koska ainut asia mitä pystyin ajattelemaan oli pelko siitä, jos saan taas kohtauksen. Jouduin olemaan koulusta useasti pois ja myös yo-kirjoitukset menivät sen takia penkin alle.
Kesän puolivälissä kaiken tämän jälkeen totesin isälleni, että elämästäni ei tule tälläisenä mitään. En ole ikinä halunnut tappaa irtseäni, mutta kohtauksen ollessa päällä, koin usein tarvetta satuttaa itseäni tai tehdä jotain (ihan mitä vaan) saadakseni ajatukseni pois paniikkihäiriöstä ja pelosta.
olen siinä mielessä onnelisessa asemassa, että isäni on nuorisopsykiatri ja olen hänen avullaan aina päässyt puhumaan psykologeille ja psykiatreille. Kesti kuitenkin aikansa ennenkö löytyi sopiva psykiatri ja oma halu aloittaa lääkehoito. Aikaisemmin kieltäydyin aina lääkehoidosta, koska olisin halunnut selvitä siitä omin keinoin. Koin lääkehoidon jollain tavalla luovuttamiseksi.Nyt olen myöntänyt itselleni ettei aina tarvitse olla niin vahva. Jokaisella on omat ongelmansas, johon välillätarvitsee lääkitystä. Oli se sitten migreeni, siitepölyallergia tai paniikkihäiriö.
Lääkehoidon aloitin vuosi sitten ja nyt olo on paljon parempi. Paniikkikohtauksia on vuoden sisällä tullut muutama. Pääosin ne ovat hyvin hallittavissa. Lääkehoidon aloitettuani huomasin mielialani kohenevan humattavasti ja tajusin olleni masentunut jo jonkin aikaa. Se on kuulemma yleistä, kun paniikkihäiriö alkaa ottaa vallan elämästä.
Nyt valta on kuitenkin taas minulle ja tulevaisuus näyttää yhä valoisammalata. Lääkehoitoa käytän yhä, mutta en tee siitä sen isompaa numeroa. Se yhdessä hyvän terapian kanssa on tehnyt minusta taas entisen minän. Ilosen, sosiaalisen ja puheliaan. Kyllä siitä selvitään!
Minustakaan ei näy päälle päin että kärsin välillä paniikkihäiriöstä.
Minullakin on päiviä, jolloin en voi edes lähikauppaan mennä tai kaupungille. Toisina päivinä taas viihdyn kaupungilla todella hyvin. Punastelen pieniäkin asíoita ja jos joku tuntematon katsoo minua silmiin, niin tekisi mieli huutaa.
Lääkkeitä en ole joutunut syömään, enkä edes suostuisi siihen.
Monien mielestä minulla ei edes ole mitään paniikkihäiriöitä, kun niitä tulee suht' harvoin ja lievinä. Pystyn yleensä silloin siirtämään ajatukseni muualle, mutta aina se ei onnistu.
Olen miettinytkin että olenko hullu, sillä minulla tulee joskus pelottavia mielikuvia ahdistavista asioista ja pelkään kuolemaa.