Ei voi olla totta!
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski - aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
No, joka tapauksessa olihan minun jostain aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran vihertävä.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveisiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (vihdoinkin oikeasti) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
--------------
Kirjoitusvirheistä on turha välittää :P
Hyvä jos jaksoit lukea loppuun asti :)
I'm very happy!
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski - aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
No, joka tapauksessa olihan minun jostain aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran vihertävä.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveisiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (vihdoinkin oikeasti) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
--------------
Kirjoitusvirheistä on turha välittää :P
Hyvä jos jaksoit lukea loppuun asti :)
I'm very happy!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Juttu on hyvä. Selkeästi kirjoitettu, omaperäinen aihe.
Kuuluupi näin: Mikä maailmassa sai sinut kirjoittamaan tuollaisen alun? "Ei voi olla totta! Olin törmännyt nymfiin!" Voi hyvänen aika sentään. Yrittäkää edes, olkaa niin kilttejä. Kirjoittakaa edes jonkinlaista johdantoa, ei osoittelevia itsestäänselvyyksiä. Kuka muka ajattelee metsässä nymfiin törmättyään, että "ei voi olla totta, törmäsin tänään nymfiin", ihan kuin kyseessä olisi vain vanha tuttava, jota henkilö ei ole nähnyt pitkään aikaan. Nymfihän on selkeästi jotakin yliluonnollista ja hyvin omituista todellisessa maailmassa. Ja mistä kertoja muka tiesi, että nymfi oli nymfi?
Saarna loppui.^^
Kylläpäs sinä, Straw, olet tänään ilkeä :)
Mutta, no, tarkemmin ajatellen se on aika omituista, mutta en silti vaiha sitä *hähhähhää*.
:)
Metsässä oli kapea hiekkatie, joka mutkitteli pois metsästä kohti läheistä kaupunkipahasta. Noin kilometrin päässä metsän reunasta sijaitsi minun taloni, jonne olin muuttanut isoäitini kuoltua muutama vuosi sitten. Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa. Eipähän ainakaan yliuteliaat naapurin mummot katsoisi ikkunasta ja ajattelisi, että "jaahas. Siellä se Ella-tyttö taas vie miehiä kotiinsa. Mahtaakohan poikaystävä tietää neitosensa puuhista."
Heti kun pääsimme ulos metsästä, näin Syrolissa uuden huomiota herättävän piirteen. Hänen jo entuudestaan hieman vihertävässä ihossa kiemurteli nyt outoja viivoja, jotka muistuttivat puun lehdissä olevia kuvioita.
- Mitä nuo ovat? Ja mistä ne tulivat? kiljaisin huomattuani kuviot.
- Ne näkyvät aina kun poistun metsistä, Syrol selitti. Hän vaikutti vähän loukkaantuneelta epäkohteliaista kiljaisuistani. - Mutta eivät ne paljoa näy. Minusta niitä voisi verrata ihmisten ihon punaiseen sävyyn.
- Ei ihmisen ihossa ole punaista sävyä, huomautin.
- On jos punastutte tai palatte auringossa, Syrol tokaisi.
- Te nymfit olette tosi omituista porukkaa, sanoin lähtiessäni kävelemään. Syrol katsoi minuun hyytävästi. Nyt hän oli selvästi loukkaantunut.
- En ole nymfi, hän murahti.
- Mikä sinä sitten olet? Haltia? kysyin kipakasti. Oikeasti olin vähän säikähtänyt Syrolin katsetta, mutta en antanut sen näkyä päälle päin.
- Olen metsäläinen, Syrol sanoi. - Tuskin ihmiset meistä tietävät, mutta nymfiksi kutsuminen on loukkaus.
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
Olen eri mieltä Strawn kanssa. Minusta tämä hassu tarina kulkee juuri tällä tavalla, omalla kevyttäkin kevyemmällä painollaan.
Tässä on vaikutteita ties mistä, eikä "ideana" paljoa omaperäistä, mutta kielen ja huumorin kautta toimii. Lisää vaan.
"
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
"
Hyvä hyvä. Tämä nauratti.
Sävy on niin leppoisa ja mukava, että tällaista tekstiä voisi lukea vaikka kuinka. Jatka toki samaan malliin! Olen kiinnostunut kuulemaan lisää.
..kuka oikeasti sanoisi "oho, tänään kävi niin hassusti, että törmäsin nymfiin"? Ei kukaan. Ehkä jonkun mielestä se on hauska aloitus, mutta minä ainakin haluan ottaa tekstit vakavasti, mikä on aika hankalaa tuon alun takia. :)
Ja sitten käyttäydytään ihan normaalisti, kuin nymfi olisi jokapäiväinen vierailija. Ja mikäli tämän nymfin, vai mikä se nyt sitten oikeasti onkaan, ulkonäkö on jotenkin eksentrinen, eivätkö ne naapurin mummelit ajattelisi jotakin muutakin kuin "Ellalla on taas uusi poikaystävä"?
Mutta olkoon, eihän minun mielipiteelläni ole merkitystä.^^
Njääh, ei tätä tekstiä kannata ottaa turhan vakavasti.
Mullekin tämä on vain sellainen 'pikatarina' vakavempien tarinoiden välissä :). En siis suuremmin suunnittele tätä tarinaa x)
Kirjoittamisen tulee olla hauskaa!
Kirjoittamisen tulee olla hauskaa. Hyvin sanottu.
Minusta olisi todella tylsää, jos kaikki tarinat olisivat aina niin vakavasti otettavia ja jokainen sana tarkkaan harkittu. Välillä on piristävää lukea juuri tällaista hetken mielijohteesta syntynyttä tekstiä, joka kulkee ihan omalla painollaan, vailla turhaa miettimistä ja pohdiskelua.
Mutta eihän minunkaan mielipiteelläni ole väliä.
Jepjep, olihan tuo ihan leppoisanhupaisa tarina ja jaksoi ainakin juuri tällä hetkellä pitää tämän lukijan mielenkiintoa yllä. Jatka pois vaan.
Huomasin taas, kuinka outo taipumus minulla on mieltää jokaisen lukemani tarinan minähenkilö automaattisesti miespuoliseksi kunnes toisin käy ilmi.
..kaikki on hyvin. Minä itse otan kirjoittamisen niin vakavasti, etten aina ymmärrä, etteivät kaikki tee niin. :)
[Nyt tulee tylsä pätkä x)]
Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Oli pohjattoman huojentunut, kun näin pihallani olevan vanhan navettarakennuksen. Sisälle päästyäni aloin kuumeisesti pohtimaan mitä tekisin seuraavaksi.
Ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan flees-puseroni tavallisen T-paitaan. Olin päättänyt soittaa Topille. Hän oli aina auttanut minua ongelmissa ja ehkä Syrolille olisi hyvä antaa miesnäkökulmaakin.
Palasin keittiöön. Syrol oli seurannut minua sisälle ja nyt hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänelle minun isoäidinaikainen keittiöni taisi olla jokin futuristinen paikka.
- Se on ihan tavallinen kahvinkeitin, sanoin, kun Syrol näpläsi konetta ihmeissään.
- Mitä se tekee?
- Keittää kahvin, vastasin. - Tänne laitetaan vettä ja tänne kahvin puruja ja tästä laitetaan koko hökötys käyntiin. Näin. Ja sitten valmis juoma vain tippuu tuonne kannuun.
Jätin Syrolin ihmettelemään kahvinkeitintä ja menin itse olohuoneeseen soittamaan Topille. Puhelimen jo hälyttäessä, tajusin, etten tiennyt miten asian esittäsin. Uskottavasti.
- Hei! Luulin, että minä soitan useammin sinulle, Topin ääni kuului luurista.
- Tuota, voisitkohan tulla tänne? kysäisin. Hänen oli helpompi ymmärtää ja minun olisi helpompi selittää, jos hän näkisi Syrolin.
- Tulen heti. Onko jotakin sattunut? Kuulostat jotenkin eksyneeltä.
- Kerron sinulle, kun tulet tänne. Ei tämä mitään kuoleman vakavaa ole, mutta kehotan varautumaan henkisesti, sanoi ja suljin puhelimen. Topi kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikelle oli luonnollinen selitys eikä hän uskonut keijukaisiin tai mihinkään fantasiajuttuihin. En minäkään. Ennen...
Palasin kettiöön ja rojahdin pöydän äären.
- Mitä nyt tapahtuu? Syrol kysyi ja istuutui minua vastapäätä.
- Odotamme, että Topi ehtii tänne ja sitten katsomme yhdessä miten tämä urakka on järkevää hoitaa, sanoin ohimoani hieroen.
- Voiko siihen Topiin luottaa?
- Tottakai voi!
- Mistä sinä sen tiedät?
- Vaikka siitä, että olen seurustellut hänen kanssaan kohta kolme vuotta! huudahdin kovempaa, kuin oli tarkoitus. - Kostatko jotakin minulle?!
Syrol ei vastannut, mutta hänen virnistyksestä päätellen hän sai kostonsa. Kuulin autonovien paukahtavan ulkona ja pomppasin pystyyn. Juoksin ulos Topia vastaan.
- Ella! Mitä on tapahtunut? Topi kysyi huolestuneena.
- Lupaathan, ettet pidä minua hulluna?
- Tottakai.
- Uskotko keijuihin tai nymfeihin?
- En
- Kannattaisiko?
Topi katsoi minua hölmistyneenä.
- Ei satuolentoja ole olemassakaan, hän sanoi lempeästi ja silitti hiuksiani. Syrol oli tullut ulos ja seisoi nyt keskellä pihaa kasvavan tammen vierellä käsi puun kaarnalla.
- Kuka hän on? Topi kysyi yllättyneenä.
- Olen Syrol, Syrol vastasi mentyämme (tai pikemminkin minä raahasin Topin) hänen luokseen.
- Vai niin. Tuota... Missäs sinä asut?
- En voi kertoa.
Topi kääntyi katsomaan minua.
- Ella, mistä sinä hänet löysit?
- Metsästä
- Hänellä taitaa olla korvien välissä vikaa.
Toljotin Topia suu auki. Hän ei ymmärtänyt. Minulle oli itsestään selvyys, että Syrol puhui totta, mutta Topi ei uskonut. Voihkaisin. Miten saan hänet uskomaan?
Syrol naurahti hiljaa. Topi ja minä käännähdimme katsomaan häntä. Hän oli painanut korvansa melkein kiinni puunrunkoon ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme, kuin miehellä, joka yrittää kuulla hiljaa puhuvan henkilön puhetta.
- Tammi sanoo, että harvat ihmiset suostuvat uskomaan meikäläisiin, hän sanoi meille huvittunut hymy huulillaan.
Kirjoitusvirheistä muutama sana. Fleece, ei flees. Ja kuolemanvakavaa kirjoitetaan minusta yhteen. :)