Olen keski-ikäinen mies, joka on punastellut vuosikymmeniä ja huomannut, että ei se kiusa kyllä vuosien kuluessa ja kypsyessä ole yhtään vähentynyt vaikka elämänasenne onkin muuttunut rennommaksi. Olen mielestäni hyvin tietoinen ympäristöstäni (mitä ympärilläni tapahtuu) ja voimakas tiedostaminen tuntuu jotenkin olevan yhteydessä asiaan.
Muistelen, että oma punasteluni alkoi 5. tai 6. luokalla, kun opettajan valitessa minut vastaamaan kysymyksiinsä sai minut punastumaan. Tämä sama teema huomion kohdistumisesta itseeni on sitten toistunut ja toistunut läpi elämän. Muistan yläasteen tunnit, jolloin peitin epävarmuuteni (punasteluni) esittämällä väsynyttä, laiskaa ja välinpitämätöntä nuokkumalla pulpetilla siltä varalta että opettaja sanoisi minulle jotakin, ja vähän samanlainen meininki oli myöhemmillä aikuisopinnoilla ja kursseilla - olin muka väsynyt, rento, välinpitämätön, piiloutuja, vaikka oikeasti olisin ollut kaikkea muuta.
Nykyisellä työpaikallani, jossa on tarjolla fyysistä työtä, ongelmatilanteet eivät ole niin yleisiä ja pahoja, mutta näitä tilanteita on kuitenkin aina tullut eteen ja tulisi vastakin. Yleensä se kiusallinen tilanne on sellainen, että kun olen keskittymässä työtehtävääni johtaja tulee siihen sivulle seuraamaan puuhiani ja sitten tietysti punastun. Ulkopuolisten reaktion aistii, ensin se on hämmennys, myöhemmin he ymmärtävät yskän ja koettavat ehkä itsekin varoa niitä tietäen minulle aiheutuvan harmin. Toisaalta tässä on aika jänniä poikkeuksia: uusien työntekijöiden kanssa en punastele, kun opetan ja neuvon heitä, mutta vähän myöhemmin sitä alkaa sitten taas tapahtua kun he tulevat tutummiksi... Samoin jos esimerkiksi näytän johtajalle jotain työtehtävää omin päin niin ei mitään ongelmaa, vaan ongelma tulee juuri siitä että joku hiipii kesken kaiken tarkkailemaan minua ja minun tekemisiäni. Kaikkein haastavimmat tilanteet ovat tietenkin niitä kun työpaikalle tulee ulkopuolisia vieraita, jotka johtajan kanssa kiertävät paikkoja läpi - etenkin ulkomailta asti tulleet. Ja joka kerta kun tuntee punastumisella menettäneensä kasvonsa uuden henkilön nähden tuntuu siltä, että taas yksi henkilö elämässäni lisää - enemmän tai vähemmän tärkeä - jonka peruuttamattomasti mokasin.
Yleinen punastumistilanne työpaikalla on myös sellainen, että olen juttelemassa yhden henkilön kanssa kahdestaan. Näen kaukaa toisen henkilön lähestyvän ja tiedän hänen olevan tulossa meidän seuraamme. Siinähän ei ole mitään ikävää sinänsä, mutta juuri tällaisessa tilanteessa punastuu jo pelkästä punastumisen pelosta. Ja jos ei, niin sitten ainakin, kun kolmas henkilö on tullut viereen tarkkailemaan ja kuuntelemaan meidän keskusteluamme.
Kaupungilla kävellessä ja kaupoissa liikkuessa samaa rasittavaa punastelua tulee eteen aina silloin kun törmää johonkin tuttuun kasvoon. Kassajonossa on erityisen piinaavaa, erityisesti mieleeni jäi kerta, jolloin kassaneiti veteli ruokatarvikkeita läpi viivakoodilukijan, mutta yksi hemmetin einespussi oli saumattu niin huolimattomasti että tuotteen viivakoodi oli kadonnut sauman sisään. Samanaikaisesti näin edessäni toisessa jonossa työpaikalta tutun miehen, jota moikkasin ja sitten tunsin punastuvani ja tietysti heppu katseli hämmästyneenä että mitäs nyt, ja en voinut muuta kuin seistä paikallani siinä saamarin jonossa kassaneidin lähdettyä minuuteiksi tutkimaan tuotteen tietoja. Ylipäätään herkkä ja ohut ihoni tekee sen, että rasittavan työpäivän jälkeen posket helottavat muutenkin pitkän tovin, jolloin mieluiten pysyisi kotona.
Sitten on toisenlaista punastumista: jos olen seurassa ja kuuntelen jonkun puhuvan itselleni ja hän käyttää jotakin härskiä sanaa, niin saatan punastua, jopa puolisoni edessä, ja ihan huolimatta siitä että mitenkään välittäisin mokomasta sanasta. Silloin alkaa ajatella, että punastuu asiasta, josta joku toinen henkilö voisi kuvitella toisen punastuvan, ja tapahtuukin juuri näin. Tähän on jonkin verran auttanut ennakoiminen, koska tuntuu siltä että jos yllätyn, niin punastun, mutta jos osaan odottaa jotakin etukäteen niin enpäs välttämättä punastukaan. Yksi ensimmäisiä punastelumuistojani olikin, kun olin uuden kaverini kanssa kotonani, ja hän sitten yllättäen laukaisi v-alkuisen sanan äitini kuullen; minä punastuin ja kaverini pilkkasi punastumistani.
Osaan punastua myös yksikseni jos ajattelen jotakin nolostuttavaa asiaa. Ja tietenkin: jos joku vain mainitseekin sanan "punastua" ilman että tietäisi taipumuksestani, tai jos iskelmässä mainitaan se sana niin silloin sitä vastaa lehahtaakin ja voi vain ihmetellä miten nopeasti se voi tapahtua!
Itsensä hyväksyminen on vaikea oppi, ja henkisestä näkökulmasta juuri siitä tässä on pohjimmiltaan kyse, ei sen kummemmasta. Sitä voidaan oppia hyvin monella tavalla, ja sinänsä vähäpätöinen punasteleminen on vain yksi tapa.
Muistelen, että oma punasteluni alkoi 5. tai 6. luokalla, kun opettajan valitessa minut vastaamaan kysymyksiinsä sai minut punastumaan. Tämä sama teema huomion kohdistumisesta itseeni on sitten toistunut ja toistunut läpi elämän. Muistan yläasteen tunnit, jolloin peitin epävarmuuteni (punasteluni) esittämällä väsynyttä, laiskaa ja välinpitämätöntä nuokkumalla pulpetilla siltä varalta että opettaja sanoisi minulle jotakin, ja vähän samanlainen meininki oli myöhemmillä aikuisopinnoilla ja kursseilla - olin muka väsynyt, rento, välinpitämätön, piiloutuja, vaikka oikeasti olisin ollut kaikkea muuta.
Nykyisellä työpaikallani, jossa on tarjolla fyysistä työtä, ongelmatilanteet eivät ole niin yleisiä ja pahoja, mutta näitä tilanteita on kuitenkin aina tullut eteen ja tulisi vastakin. Yleensä se kiusallinen tilanne on sellainen, että kun olen keskittymässä työtehtävääni johtaja tulee siihen sivulle seuraamaan puuhiani ja sitten tietysti punastun. Ulkopuolisten reaktion aistii, ensin se on hämmennys, myöhemmin he ymmärtävät yskän ja koettavat ehkä itsekin varoa niitä tietäen minulle aiheutuvan harmin. Toisaalta tässä on aika jänniä poikkeuksia: uusien työntekijöiden kanssa en punastele, kun opetan ja neuvon heitä, mutta vähän myöhemmin sitä alkaa sitten taas tapahtua kun he tulevat tutummiksi... Samoin jos esimerkiksi näytän johtajalle jotain työtehtävää omin päin niin ei mitään ongelmaa, vaan ongelma tulee juuri siitä että joku hiipii kesken kaiken tarkkailemaan minua ja minun tekemisiäni. Kaikkein haastavimmat tilanteet ovat tietenkin niitä kun työpaikalle tulee ulkopuolisia vieraita, jotka johtajan kanssa kiertävät paikkoja läpi - etenkin ulkomailta asti tulleet. Ja joka kerta kun tuntee punastumisella menettäneensä kasvonsa uuden henkilön nähden tuntuu siltä, että taas yksi henkilö elämässäni lisää - enemmän tai vähemmän tärkeä - jonka peruuttamattomasti mokasin.
Yleinen punastumistilanne työpaikalla on myös sellainen, että olen juttelemassa yhden henkilön kanssa kahdestaan. Näen kaukaa toisen henkilön lähestyvän ja tiedän hänen olevan tulossa meidän seuraamme. Siinähän ei ole mitään ikävää sinänsä, mutta juuri tällaisessa tilanteessa punastuu jo pelkästä punastumisen pelosta. Ja jos ei, niin sitten ainakin, kun kolmas henkilö on tullut viereen tarkkailemaan ja kuuntelemaan meidän keskusteluamme.
Kaupungilla kävellessä ja kaupoissa liikkuessa samaa rasittavaa punastelua tulee eteen aina silloin kun törmää johonkin tuttuun kasvoon. Kassajonossa on erityisen piinaavaa, erityisesti mieleeni jäi kerta, jolloin kassaneiti veteli ruokatarvikkeita läpi viivakoodilukijan, mutta yksi hemmetin einespussi oli saumattu niin huolimattomasti että tuotteen viivakoodi oli kadonnut sauman sisään. Samanaikaisesti näin edessäni toisessa jonossa työpaikalta tutun miehen, jota moikkasin ja sitten tunsin punastuvani ja tietysti heppu katseli hämmästyneenä että mitäs nyt, ja en voinut muuta kuin seistä paikallani siinä saamarin jonossa kassaneidin lähdettyä minuuteiksi tutkimaan tuotteen tietoja. Ylipäätään herkkä ja ohut ihoni tekee sen, että rasittavan työpäivän jälkeen posket helottavat muutenkin pitkän tovin, jolloin mieluiten pysyisi kotona.
Sitten on toisenlaista punastumista: jos olen seurassa ja kuuntelen jonkun puhuvan itselleni ja hän käyttää jotakin härskiä sanaa, niin saatan punastua, jopa puolisoni edessä, ja ihan huolimatta siitä että mitenkään välittäisin mokomasta sanasta. Silloin alkaa ajatella, että punastuu asiasta, josta joku toinen henkilö voisi kuvitella toisen punastuvan, ja tapahtuukin juuri näin. Tähän on jonkin verran auttanut ennakoiminen, koska tuntuu siltä että jos yllätyn, niin punastun, mutta jos osaan odottaa jotakin etukäteen niin enpäs välttämättä punastukaan. Yksi ensimmäisiä punastelumuistojani olikin, kun olin uuden kaverini kanssa kotonani, ja hän sitten yllättäen laukaisi v-alkuisen sanan äitini kuullen; minä punastuin ja kaverini pilkkasi punastumistani.
Osaan punastua myös yksikseni jos ajattelen jotakin nolostuttavaa asiaa. Ja tietenkin: jos joku vain mainitseekin sanan "punastua" ilman että tietäisi taipumuksestani, tai jos iskelmässä mainitaan se sana niin silloin sitä vastaa lehahtaakin ja voi vain ihmetellä miten nopeasti se voi tapahtua!
Itsensä hyväksyminen on vaikea oppi, ja henkisestä näkökulmasta juuri siitä tässä on pohjimmiltaan kyse, ei sen kummemmasta. Sitä voidaan oppia hyvin monella tavalla, ja sinänsä vähäpätöinen punasteleminen on vain yksi tapa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sitten lähestytään ratkaisuani. Aloin tänä syksynä tutkia netin runsaita keskustelufoorumeita ja tavallaan kartoitin eri vaihtoehtoja punastelun hoitamiseksi. Yksi oli hypnoosi. Pienellä paikkakunnallani on tietääkseni vain yksi hypnotisoija, joka veloittaa mukavat 60 euroa/puoli tuntia. Luotan hypnoosiin hoitomuotona, mutta epäilen että minua voi olla melko vaikeata saada hypnoosiin. Stressihermon salpausleikkaus innosti aluksi kunnes kuulin sen järkyttävän hinnan, ja toisaalta ne sivuoireet voivat olla yhtä lailla älyttömät. Sitten olisi ollut KTP-laserhoitoa, mutta ei kuitenkaan lähiseuduillani. Kun soitin eräälle kosmetologille minulle vastattiin että niillä hoidetaan vain näkyviä pintaverisuonia eikä kokonaisia punaisia alueita, mutta hän mainitsi, että Joe Blanco-ihovoidetta kannattaa kokeilla. Ja minä kokeilin! Vielä olisi ollut jäljellä rauhoittavat lääkkeet, mutta lääkkeiden jatkuva popsiminen ei ole hyvästä!
Jep, Joe Blancon red neutralizer oli 38 euron investointina halpa ja helppo ratkaisu. Menin kosmetologin luokse, kerroin hänelle että haluaisin hillitä työpäivän jälkeen kiusallisesti punoittavia poskiani. Hän teki minulle nopeasti väritestin ihosävyni selvittämiseksi ja sain sitten oikeansävyistä voidetta sekä ihomaitoa jolla voide illalla pestään pois, se nimittäin ei irtoa pelkällä vedellä tai hikoilulla! Nämä maksoivat yhteensä siis 68 euroa.
Meni pari viikkoa etten edes kokeillut voidetta. Työpaikalleni on tullut tänä kesänä uusi mukava nainen, jonka työparina olen viihtynyt loistavasti enkä ole vielä onnistunut kertaakaan nolaamaan itseäni punastelullani hänen nähtensä - enkä aiokaan! Hän on saattanut kuulla muilta työkavereilta, että "se mies on ihan mukava tyyppi, mutta vaikuttaa vähän aralta ja välttelee useamman ihmisen seuraa ja on punastellut joissakin tilanteissa..." Kun yhtenä päivänä sitten laitoin ensimmäiset "meikit" jännittyneenä poskilleni olen tehnyt siitä lähtien saman päivittäin. Ihovoide on hyvin pieni nappi, mutta se on erittäin riittoisaa ainetta - sitä pitää ottaa suunnilleen niin pieni nokare kuin pystyy yhteen kertaan. Pieni määrä leviää laajalle alueelle, rajauksienkin häivyttäminen pehmeällä sienenpalalla on helppoa jopa tämmöiselle miehelle... Lopputulos voi olla hieman kalpeahko riippuen voiteen määrästä ja valaisusta kussakin paikassa. Pelkkään poskien ehostamiseen menee vain parisen minuuttia eli vaiva on olematon. Tulos kannattaa tarkistaa roikottamalla päätään vähän aikaa alaspäin jotta veri tulee päähän. Ja mitä näkyy peilissä? Punaiset posket ovat jossakin piilossa huomaamattoman maskin alla!
Meikkaamisen jälkeen on mennyt vasta viikko töissä ja sinä aikana on ollut muutama punastumistilanne, mutta olen varma että mitään ei ole näkynyt kasvoillani. Tilanteen tullessa sitä suorastaan hihkuu salaa ja samalla tuntuu, että itsetuntokin vähän alkaa kohentua. Olen aina ollut melkoinen jännittäjä, mutta kun ajattelen että punaiseksi en ainakaan enää tule niin mahdolliset muut oireet eivät tunnu enää missään. Nyt uskallan liikkua vapaasti kaupungilla ja suorastaan odotan, että - en joudu vaan - pääsen taas tilanteeseen, joka aikaisemmin nolasi minut. Samat tyypit jotka tuntevat minut punastelijana hämmentyvät nyt uudelleen ja ajattelevat, että olikohan siinä sittenkään kyse punastelusta, vaan jostain muusta... Ja kun johtaja tulee seuraavan kerran vieraineen kierrokselle minä en ole moksiskaan, hymyilen vain...
Punastelemisen takia olen aina saanut olla pidättyväinen sosiaalisista toiminnoista, kaikesta osallistumisesta, joutunut pysyttelemään taka-alalla ja vähättelemään itseni poissaolevaksi katkeran tietoisena siitä, että minä en oikeasti ole tällainen. Tämä loputon pidättyväisyys alkoi jo tosissaan raivostuttaa koska olen tavallaan aina tuntenut joutuvani luopumaan suuresta osasta persoonallisuuttani: minä en ole niin hiljainen ja säikky sivussaseisoja kuin olen aina antanut ymmärtää, sellainen joka tulee toimeen vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja ahdistuu ihmisjoukoista. Omasta mielestäni olen iloinen ja leikkisä ja omaperäinen, mutta enää en pelkää näyttää sitä - tästedes uskallan erottua persoonallisuudellani muiden ihmisten nähden!
Oli muuten Joe Blasco tuo ihovoide! (oma korjaus)
Itsellenikin on joskus punastelu ollut kova paikka. Punastelen herkästi, se alkoi vasta kun siirryin työelämään. Mutta enää mua ei vähempää vois asia kiinnostaa ja ehkä tuokin asenne on auttanut siihen etten jokaiselle asialle punastele. Olen siis 23v. Oli kamala lukea miten kirjoitit mokaamisesta sillä että olet jossain tilanteessa punastunut. Eihän punastumisella voi mitään mokata! Sinä vain pidät punastumista itse järisyttävän isona asiana. Itsestä se punastuminen tuntuu kamalalle kun tuntee pulssin kasvoillaan ja ohimoilla jyskyttää kiusallisesti.
Itse myös kävin tuon saman vaiheen läpi, että ostin joe blasco purkin ja piilouduin sen maskin taakse. Mutta ei mennyt kauaa kun joku mainitsi (ei pahantahtoisesti) minun olevani aivan punainen, eli multa vietiin sekin piilo pois. Nyt ei ole tarkoitus viedä sulta sitä piiloa, kyllä se peittää, mutta haluatko olla koko ajan jossain piilossa? Ulkoilethan tarpeeksi, sillä liikunta auttaa ahdistukseen ja jännitykseen. Kun saat kerättyä hyviä kokemuksia, eli tilanteita joissa osasit olla pelkäämättä punastumista lisää itsevarmuutta. Keskity sosiaalisissa tilanteissa muihin, älä itseesi. Liika itsensä miettiminen todella tekee henkisesti sairaaksi.
Ja viimeisempänä haluan mainita oikeasti sen tärkeimmän: ruokavalio. Mitä sinä syöt? Laaduttomat rasvat ja öljyt, einesruuat ja muu epäterveellinen ruoka lisää niin fyysistä kuin henkistä pahoinvointia. Itse kun vaihdoin kaikki huonot rasvat aivoja ja koko elimistöä ruokkiviin kylmäpuristettuihin öljyihin, en ole potenut masennusta tai ahdistuneisuutta (vuoteen). Ellet jo syö hyvin, niin kokeile oikeasti tätä! Keski-ikäinen mies on vaativa kohde saada uskomaan puhtaan, alkuperäisen ruuan voimaan. ;) Kokeile edes kuukauden verran: syö siemeniä ja pähkinöitä (ei maapähkinöitä), omega -3 kapseli kalattomina päivinä naamaan, kaikki öljyt ellei ole jo niin vaihdat kylmäpuristettuihin, margariinia pidän myös pahasta - käytä mielummin vaikka aitoa voita. Vihanneksia, hedelmiä, vaaleeta lihaa ja täysjyvätuotteita. Unohtamatta d-vitamiinin voimaa. Tuut vielä positiivisesti yllättyyn! :) Tsemppiä sulle. Muista, että punastelu ei tee susta huononpaa ihmistä, se kertoo vain että sä tunnet paljon. Sä olet hyvä ihminen. :)
Nimim. "vastataas", kirjoituksesi oli hyvin viisas ja näkemyksellinen. Olet nuori vielä ja päässyt jo hienosti oman asiasi yli. Kuvitellaanpa sitten tuon sanan "mokaaminen" tilalla vaikka sanaa "harmi". Oletin että vähän vanhempana en varmaan enää välittäisi punastumisesta ja se tasoittuisi, mutta ilmeisesti en vielä olekaan tarpeeksi vanha... Tämä tiedostaminen tekee kaiken vähän ongelmalliseksi, mutta sitä on vaikea selittää, se liittyy jotenkin henkiseen valveutuneisuuteeni, ei niinkään itsensä alituiseen tarkkailuun. Olen aina liikkunut paljon ja ruokavalio on ihan ok, mutta saatan hyvinkin hyödyntää suosituksiasi mitä syömiseen tulee, se kiinnostaa, mutta en minä kuitenkaan mistään masennuksesta ole koskaan kärsinyt luojan kiitos!
Olisiko se sitten säälittävää piiloutua ihovoiteen alle? Naiset ovat kautta aikojen ehostaneet itseään näyttääkseen muulta - paremmalta kai. En oikeastaan koe olevani "piilossa" jos olen levittänyt vähän voidetta poskipäilleni... Minusta tämä on hyvin pieni toimenpide jolla on suuri vaikutus. Olen jo rohkaistunut suunnittelemaan kaikenlaista mitä tähän saakka olen mieluummin vältellyt, ja toki toivon ja odotan että ajan myötä olen tullut rohkeammaksi ja voin elää ilman "aineita"... Mutta mikäs sinut nyt sitten niin punaiseksi yhtäkkiä teki maskia käyttäessäsi?
Oli muuten hienoa lukea kommenttisi!
Näillä mennään toistaiseksi...
"Tämä tiedostaminen tekee kaiken vähän ongelmalliseksi, mutta sitä on vaikea selittää, se liittyy jotenkin henkiseen valveutuneisuuteeni, ei niinkään itsensä alituiseen tarkkailuun." Ymmärrän sinua kyllä täysin. Itsellänikin esim. tietyt tilanteet saavat punastumaan vain sen takia, että kun joskus on siinä samaisessa tilanteessa punastunut ja tärissyt ahdistuksesta. Se on tahdosta riippumaton asia, mutta tähän on auttanut itselläni hyvät rasvat (kuulosta varmaan ihan dorkalta). Kun mieli on kunnossa, on iloinen ja päässä on hyviä positiivisia ajatuksia, myös itseluottamus ja rohkeus heittäytyä on huomattavasti parempi. Ja se punastumisen pelkokin jopa unohtuu ajallaan jolloin ymmärtää myös miten pieni juttu se onkaan. Eilen luin lehdestä juttua neliraajahalvaantuneesta nuoresta naisesta ja ajattelin et hän ottaisi varmaan vaikka kesto punaisen naaman itselleensä jos sais kehonsa toimintakyvyn takaisin. No, oli vähän raju vertaus.
"Oletin että vähän vanhempana en varmaan enää välittäisi punastumisesta ja se tasoittuisi, mutta ilmeisesti en vielä olekaan tarpeeksi vanha... " Voisikohan tähän päteä se sama, kun kehoitetaan onnen perässä juoksijoita ("sitten kun mä olen sitä ja tätä") pysähtymään ja löytämään se onni tästä hetkestä mitä eletään.
Kysyit onko se sitten säälittävää piiloutua maskin taakse, no eihän se ole. Ilman muuta käytät sitä kun elämäntilanteesi on niin muuttunut (suunnittelet kaikkea sellaista mitä et ennen olisi saanut tehdyksi). Se on aivan totta, että kyllähän me naisetkin piiloudutaan meikkivoiteen alle kaikilta epäpuhtauksilta, arvilta, punertavalta iholta jne ja pidetään sitä purkkia aina mukanamme. Itselleni vain tuli se, että kun turvauduin siihen kaiken peittävään joe blascoon, tuli kynnys lähteä ilman meikkiä ihmisten ilmoille kun mulla ei ollutkaan pelastajaa kasvoillani. Tuntui että annoin pelolle lisää valtaa. Mutta täytyy nyt muistaa, että siihen liittyi paljon muutakin kuin pieni viaton joe blasco-purkki.
Ymmärsin, että sinulla on vaimo. Moni joilla on tämän kaltaisia onglemia, on ymmärtääkseni myös korkeampi kynnys tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Eli voisit ottaa siitäkin voimaa ja itseluottamusta, että eihän sulla tilanne olekaan yhtään niin huono kuin ajattelet. Sua rakastetaan just sellaisena kuin sä olet.
Samalla kun etsin kohtaa tekstistäsi, missä mainitset puolisostasi, löysin tämän: " Hän on saattanut kuulla muilta työkavereilta, että "se mies on ihan mukava tyyppi, mutta vaikuttaa vähän aralta ja välttelee useamman ihmisen seuraa ja on punastellut joissakin tilanteissa..." " Olen ajatellut aivan yhtä hulluja juttuja, mutta voin luvata sulle että toi on mitä luultavimmin vain sinun omaa mielikuvitusta. Mieti miten itse kuvailisit ihmistä jota pidät ujona mm. punastelun takia. Ja mitä se kyseinen nainen ajattelisi siitä henkilöstä, joka kuvailisi sua siten.
Tekstistä tuli varmaan hyvin sekava, mutta pointtini on että koita löytää muuta ajateltavaa, kyllä se siitä! :)
Hassu juttu, mutta nyt kun käytän Joe Blascoa en enää kiinnitä niin paljon huomiota punasteluuni...
Toinen hassu juttu, en olisi välttämättä arvannut että olet nainen!
Joo, on minulla naispuolinen avopuoliso...
Älyttömän hyviä kuvauksia omastakin kokemuksestani nuorempana. Nyt kun veihdevuodet on edessä, on odotettavissa taas punasteluja, vaikka välillä jäivät melkein kokonaan pois. Joe Blasco on seuraava meikkivoide, jota aion ostaa, ihan siksikin, että peittäisi paremmin verenpurkaumat ja muut epätasaisuudet, joita kasvoissani on.
Ajattelin nuorena, että punastuminen on ainoa ongelmani, mutta nyt vanhempana olen huomannut, että niin ei ollutkaan. Punastelusta pääsin, mutta ongelmia on edelleen. Traumaattinen lapsuus ja nuoruus ei niin vain olekaan ohitettavissa.