Laitoin tämän nyt masispalstalle lähinnä, koska olen masentunut eikä tämä varmaan kovin iloista tekstiä olekkaan. Geneerista masentunutta skeidaa niin kuin Suomessa on tapana kuulla. Mutta jatketaan..
Olen 21-vuotias mieshenkilö ja minulla on syntymästä asti ollut epämuodustunut korva, jonka huomaa varmasti jos sen näkee. Mainittakoon vielä joiltain osin oman tilanteen selkeyttämiseksi, että olen 180cm pitkä, n. 61 kiloinen.
Ala-asteesta asti korva on ollut melko pitkälti jatkuvan vittuilun kohde ja tämän lisäksi olin koko ala- ja yläasteen luokan pienin poika. Pituusodote oli varmaan jotain 160cm luokkaa ala-asteella mutta ammattikouluun mentäessä venähdin hieman. Minut potkittiin ala-asteella kerran pois koulusta ja jouduin vaihtamaan koulua, olin vähän "riehakas". Tämän lisäksi kusin sänkyyn öisin pitkin ala-asteen, joka vaikutti aika helvetisti kaikkeen.
Pituus on ollut vittuilun aihe peruskoulussa lähes joka vuosi, korvan lisäksi. Kaveripiiri on koostunut kusipäistä ja olen pariin otteeseen lyönyt päätä aukovia läskipäitä päin näköä. Äidin ja isän suvut on jakautuneet kummatkin aika pieniin osiin ja sen lisäksi, että isä ja äiti vihaavat toisiaan ja minulle kertovat kuinka perseestä millon kukakin toisen suvun edustaja on, minua ei ole koskaan kukaan sukulainen vanhempia lukuunottamatta noteerannut juuri millään tavalla. Olen aika pitkälti väliinputooja suvussani.
Vittuilun ja sukujupakan lisäksi olen kuullut silkkaa vittuilua, innuendoja ja muuta vastaavaa sukulaisilta, kavereilta ja tuntemattomilta. En ole koskaan elämässäni kuullut, että joku olisi sanonut jotain positiivista minusta itsestäni, minun ulkonäöstä tai mistään vastaavasta. Minulla on tällä hetkellä tuttuja ja kavereita, jotka tosin ovat omasta mielestäni epäeettisiä ja moraalisesti kieroja tolloja, jotka vittuilevat toisilleen eivätkä juuri välitä mitä kaverit ajattelevat vaikka he kertoisivat itku silmillä, että jumalauta mä ammun itseni joku päivä.
Kuten arvata saattaa en ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa, en ole oskaan edes oikeastaan yrittänyt ja vaikka haluaisinkin, niin en tietäisi miten se koko touhu edes toimii. Olen monesti kuullut kuinka tämä ja tämä on sanonut pitävänsä tästä ja tästä ja kuinka joku pitää tätä hyvän näköisenä ja mitä lie. Itsestäni en edelleenkään ole kuullut kenenkään naisen sanovan mitään positiivista, joka vain vahvistaa fiilistä, että olen ulkona kaikesta mahdollisuuksista edes koskaan seurustella kenenkään kanssa.
Kysymys herää: Onko ihme, että ihminen kasvaa niin helvetin kieroksi tällasessa ympäristössä, ettei osaa edes kuvitella seurustelevansa ja vieroksuu koko ajatusta siitä, että luottaisi ihmiseen niin paljon, että jaksaisi edes kertoa syvimmät ajatuksensa, kun on niin paskaa kestänyt jo ennestään?
Olen saanut sellaisen kuvan, että suomalaiset ovat juuri tätä, miksi kuvasin kaikki ulkopuoliset tässä pikku tarinassa. Itsekeskeisiä, päätä aukovia ja omansa hylkääviä paskapäitä.
Millaista apua tässä pitäisi hakea mikäli haluan omaa ajatusmaailmaa muuttaa melkeinpä täysin aika monessa asiassa? Pitääkö tässä vain hyväksyä, että omat näkemykset arkipäivän asioissa eroavat rankasti muiden näkemyksistä ja pidän valtaosaa ihmisistä, itseni mukaan lukien, idiootteina, vieroksun ajatusta seurustelusta vaikka mieli tekisi ruveta seurustelemaan.
Mikäli tänne jeesustelijoita eksyy niin tässä teille yhteenveto maailmankatsomuksestani:
En tiedä olenko ateisti vai agnostikko, mutta kiellän kaikki etäiset mahdollisuudet siitä, että yksikään maanpäälinen uskonto voisi olla oikeassa missän asiassa joka liittyy jumalaan, mutta uskon silti että maailman kaikkeudessa on joku voima tai hahmo, joka pitää kaiken kasassa/on kaiken luonut, eikä sitä välttämättä kiinnosta hevon vittua mitä me tehdään, jos kiinnostaa, niin se ei kuitenkaan ole meille kirjoja täne luritellut. Se ei ole yliluonnollinen ja koska en usko että sitä kukaan palvoo, se ei ole jumalakaan. Vihaan kirkkoa, sen alalahkoja, sen tekopyhiä asenteita ja aatteita ja sitä mitä se edustaa. Yhtä lailla vihaan islamia ja kaikkia muita kieroutuneita ja tekopyhiä uskontoja jotka vaativat enemmän kuin antavat ja rajoittavat/vammauttavat ihmisten ajattelua.
Olen 21-vuotias mieshenkilö ja minulla on syntymästä asti ollut epämuodustunut korva, jonka huomaa varmasti jos sen näkee. Mainittakoon vielä joiltain osin oman tilanteen selkeyttämiseksi, että olen 180cm pitkä, n. 61 kiloinen.
Ala-asteesta asti korva on ollut melko pitkälti jatkuvan vittuilun kohde ja tämän lisäksi olin koko ala- ja yläasteen luokan pienin poika. Pituusodote oli varmaan jotain 160cm luokkaa ala-asteella mutta ammattikouluun mentäessä venähdin hieman. Minut potkittiin ala-asteella kerran pois koulusta ja jouduin vaihtamaan koulua, olin vähän "riehakas". Tämän lisäksi kusin sänkyyn öisin pitkin ala-asteen, joka vaikutti aika helvetisti kaikkeen.
Pituus on ollut vittuilun aihe peruskoulussa lähes joka vuosi, korvan lisäksi. Kaveripiiri on koostunut kusipäistä ja olen pariin otteeseen lyönyt päätä aukovia läskipäitä päin näköä. Äidin ja isän suvut on jakautuneet kummatkin aika pieniin osiin ja sen lisäksi, että isä ja äiti vihaavat toisiaan ja minulle kertovat kuinka perseestä millon kukakin toisen suvun edustaja on, minua ei ole koskaan kukaan sukulainen vanhempia lukuunottamatta noteerannut juuri millään tavalla. Olen aika pitkälti väliinputooja suvussani.
Vittuilun ja sukujupakan lisäksi olen kuullut silkkaa vittuilua, innuendoja ja muuta vastaavaa sukulaisilta, kavereilta ja tuntemattomilta. En ole koskaan elämässäni kuullut, että joku olisi sanonut jotain positiivista minusta itsestäni, minun ulkonäöstä tai mistään vastaavasta. Minulla on tällä hetkellä tuttuja ja kavereita, jotka tosin ovat omasta mielestäni epäeettisiä ja moraalisesti kieroja tolloja, jotka vittuilevat toisilleen eivätkä juuri välitä mitä kaverit ajattelevat vaikka he kertoisivat itku silmillä, että jumalauta mä ammun itseni joku päivä.
Kuten arvata saattaa en ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa, en ole oskaan edes oikeastaan yrittänyt ja vaikka haluaisinkin, niin en tietäisi miten se koko touhu edes toimii. Olen monesti kuullut kuinka tämä ja tämä on sanonut pitävänsä tästä ja tästä ja kuinka joku pitää tätä hyvän näköisenä ja mitä lie. Itsestäni en edelleenkään ole kuullut kenenkään naisen sanovan mitään positiivista, joka vain vahvistaa fiilistä, että olen ulkona kaikesta mahdollisuuksista edes koskaan seurustella kenenkään kanssa.
Kysymys herää: Onko ihme, että ihminen kasvaa niin helvetin kieroksi tällasessa ympäristössä, ettei osaa edes kuvitella seurustelevansa ja vieroksuu koko ajatusta siitä, että luottaisi ihmiseen niin paljon, että jaksaisi edes kertoa syvimmät ajatuksensa, kun on niin paskaa kestänyt jo ennestään?
Olen saanut sellaisen kuvan, että suomalaiset ovat juuri tätä, miksi kuvasin kaikki ulkopuoliset tässä pikku tarinassa. Itsekeskeisiä, päätä aukovia ja omansa hylkääviä paskapäitä.
Millaista apua tässä pitäisi hakea mikäli haluan omaa ajatusmaailmaa muuttaa melkeinpä täysin aika monessa asiassa? Pitääkö tässä vain hyväksyä, että omat näkemykset arkipäivän asioissa eroavat rankasti muiden näkemyksistä ja pidän valtaosaa ihmisistä, itseni mukaan lukien, idiootteina, vieroksun ajatusta seurustelusta vaikka mieli tekisi ruveta seurustelemaan.
Mikäli tänne jeesustelijoita eksyy niin tässä teille yhteenveto maailmankatsomuksestani:
En tiedä olenko ateisti vai agnostikko, mutta kiellän kaikki etäiset mahdollisuudet siitä, että yksikään maanpäälinen uskonto voisi olla oikeassa missän asiassa joka liittyy jumalaan, mutta uskon silti että maailman kaikkeudessa on joku voima tai hahmo, joka pitää kaiken kasassa/on kaiken luonut, eikä sitä välttämättä kiinnosta hevon vittua mitä me tehdään, jos kiinnostaa, niin se ei kuitenkaan ole meille kirjoja täne luritellut. Se ei ole yliluonnollinen ja koska en usko että sitä kukaan palvoo, se ei ole jumalakaan. Vihaan kirkkoa, sen alalahkoja, sen tekopyhiä asenteita ja aatteita ja sitä mitä se edustaa. Yhtä lailla vihaan islamia ja kaikkia muita kieroutuneita ja tekopyhiä uskontoja jotka vaativat enemmän kuin antavat ja rajoittavat/vammauttavat ihmisten ajattelua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vihainen saa olla, mutta älä anna itsesti katkeroitua. Se ei auttaisi asiaa. Vaikea uskoa, että ympärilläsi olisi vain kamalia ihmisiä.. tai mistäpä minä tiedän, se vain kuullostaa hyvin kärjistetyltä. Eihän sinun kuitenkaan tarvitse olla niiden hankalien ihmisten seurassa ellet halua?
Mikäli ajattelet kaikkien ihmisten olevan hirveitä kusipäitä niin sen kyllä muutkin aistivat, vaikket ääneen edes sanoisi.
Seurustelussa polttaa aika väkisin näppinsä joskus. Siltä tuskin voi välttyä kukaan joka lähtee leikkiin mukaan. Niistäkin tapauksista pitää sitten vain oppia jotakin ja mennä eteenpäin. Sydämen särkyminen kuuluu elämään.
Ja sitä apua sitten.. Esimerkiksi terveyskeskuksen mielenterveyspuolelle voi varata aikaa, jos on tukala olla. Jos olet koulussa niin terveydenhoitaja osaa varmasti johonkin ohjata tai sitten työterveydenhuolto tai ihan vaan omalääkärin kautta pyytää neuvoa. Sit voi soittaa kriisikeskukseen tai johonkin auttavaan puhelimeen. Lääkärit on aina innokkaita tuputtamaan lääkkeitä, mutta parempi jos saa ongelmia ratkottua järjestelemällä elämäänsä uusiksi. Hyöty on paljon pysyvämpää silloin kuin mitä se on pillerin varassa.