Ovikello soi ja menen avaamaan. Oven takana seisoo miehen tuttava, jonka kanssa en ole ollut juurikaan missään tekemissä. Kysyy miestäni, joka ei ole kotona. Tokaisee yhtäkkiä, että mites se sun tautis? Tuliko kuolemantuomio? Katson suu auki, ja änkytän jaa niin mikä tauti? No se syöpä, tokaisee mies. Johon minä, että sehän on hoidettu pois.
Onko? kysyy mies ja kertoo kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli rintasyöpään nopeasti sen pysyttyä 12 vuotta oireettomana.
Diagnoosistani on kohta neljä vuotta, hoitojen päättymisestä kolme ja olen onnistunut aika hyvin häivyttämään pelon uusiutumisesta. Sitten tulee tämä tonttu oven taakse. Ei sitten niin minkäänlaista hienotunteisuutta eikä tilannetajua.
Onko? kysyy mies ja kertoo kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli rintasyöpään nopeasti sen pysyttyä 12 vuotta oireettomana.
Diagnoosistani on kohta neljä vuotta, hoitojen päättymisestä kolme ja olen onnistunut aika hyvin häivyttämään pelon uusiutumisesta. Sitten tulee tämä tonttu oven taakse. Ei sitten niin minkäänlaista hienotunteisuutta eikä tilannetajua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanotaan, että meitä on moneen junaan ja jotkut jäävät asemalle.
Toiset ovat hienotunteisempia ja toiset eivät, siihenkin on kait vaan jotenkin sopeuduttava.
Itselläni oli ystävä, joka piti aikanaan huolen siitä, että kaikki tutut ja tuntemattomat saivat tietää sairaudestani. Minua tuo loukkasi aika lailla. Niinpä nykyisin olemme aika harvoin tekemisissä keskenään.
Ajattelin aikanaan niin ja ajattelen vieläkin niin, että sairauteni on yksityisasia, josta kerron itse jos haluan siitä kertoa ja hetki, jolloin sairauksista puhutaan tulee harkita tarkkaan. Sitäpaitsi kaikki eivät edes ole valmiita ottamaan vastaan tietoa syövästä. Henkilöllä, jolla itsellään ei ole tätä sairautta ollut, ei ole herkkyyttä havaita tällaisia asioita.
Taytyy miehen olla tosi holmo, ihan totta ! Paras ettet lorvauta korviasi hanen puheilleen.
Ihmiset ovat tietamattomia syovasta. Toiselle se voi tulla, mutta useimmille ei uudistu koskaan.
Ajattele positiivisesti, se on jo paljon meidan syopapotilaiden suhteen apua.
Itse en halunnut puhua sairaudestani kenellekaan, ennenkuin oli pakko pojalleni kertoa kun hiukset lahtivat ja peruukki paassa.
Toisaalta ihmiset tarkoittavat (jos nyt voi kayttaa sanaa) hyvaa, ainakin han osoitti kiinnostusta asiaan. On joskus viela kammottavampaa, kun kukaan ei todella valita, niinkuin minun oma perheeni, so. siskoni ja omat vanhempani, eivat antaneet minkaanlaista tukea henkisesti, eivatka nyt jalkeenpainkaan koskaan kysele miten asiat on. He kun ovat niin kiireisia oman elamansa kanssa !