Pohjustus:
Todettu alkuvuodesta -10 keskivaikea masennus, johon aloitettiin Sepram lääkitys 10 mg:lla, tällä hetkellä menee 30 mg, 40 mg kokeiltu. Pääsin myös depressiohoitajan vastaanotolle, jossa olen käynyt pari kertaa kk:ssa. Kesä meni todella hyvin, en tarvinnut käydä hoitajan juttusilla koko kesänä.
Tilanne nyt:
Perseestä! 40 mg Sepramia teki käsien ja koko kehon vapinan, mikä puolestaan aiheutti todella levottoman olon ja sitä myöten ärtyisyyden. Söin 4-kymppiset pois ja jatkoin 30 mg:lla, sivuoireet ei enää niin pahat. Mutta mieliala onkin sitten taas ihan kellarissa. :( Samoin omanarvontunto.
Töihin lähtö tuntuu joka päivä vaikeammalta ja erityisen vaikeaksi sen tekee se, että muuan työkaveri sanoi ystävyytemme irti, koska ei aina jaksa kuunnella surkeuttani, koska meillä on niin erilaiset elämänarvot ja koska meillä on niin erilainen työmoraali ja -asenne, muun muassa. Pidin tätä työkaveri todella ystäväni ja oletan, että hänkin minua - sen verran luottamuksellisia asioita olemme jakaneet.
Voisi sanoa, että tämä asia antoi loppusysäyksen toipumisen takapakille. Depressiohoitajani on konsultoinut MTT:stoa, koska molemmat olemme sitä mieltä, ettei tämä tilani oikein "normaalilta" masennukselta tunnu - BDI-testi kun on antanu niin erilaisia pistemääriä (lähtöpisteet talvella 19, alkukesästä 14, toissa viikolla 24 ja toissa päivänä 36)... Odotan siis yhteydenottoa mielenterveystoimistosta. Itselläni on ajatus mahdollisesta hypomaniasta tai sekamuotoisesta bibosta. Ehkä enemmän jälkimmäisestä.
Teen töitä auton ratissa ja nyt on alkanut mieleeni hiipiä ajatuksia, miltä tuntuisi ajaa vaikka päin toista autoa. En siis menisi näin tekemään, mutta toisaalta ajatus jotenkin kiehtoo. En koe olevani tärkeä kenellekään, ihan sama olenko olemassa, vai en. Työkaverini, entisen ystäväni kommentit saivat minussa aikaan sen, etten oikein halua tuntemuksistani tai olostani puhua kenellekään, en edes aviomiehelleni, etten kyllästytä häntäkin jutuillani ja jatkuvalla asioiden veivaamisella. Suljen siis ajatukseni mieluummin sisälleni. Unohtelen myös ottaa lääkkeet ja olenpa miettinyt jopa, että lopetan niiden syömisen tuosta noin vaan. Syytä tälle ajatukselle en ole keksinyt, tuntuu vain siltä.
Jotenkin en vaan jaksa. Olen henkisesti ihan paskana, mutta ulkopuolisille näytän olevan ihan normaali. En tiedä, mitähän tässä nyt keksisi?
Todettu alkuvuodesta -10 keskivaikea masennus, johon aloitettiin Sepram lääkitys 10 mg:lla, tällä hetkellä menee 30 mg, 40 mg kokeiltu. Pääsin myös depressiohoitajan vastaanotolle, jossa olen käynyt pari kertaa kk:ssa. Kesä meni todella hyvin, en tarvinnut käydä hoitajan juttusilla koko kesänä.
Tilanne nyt:
Perseestä! 40 mg Sepramia teki käsien ja koko kehon vapinan, mikä puolestaan aiheutti todella levottoman olon ja sitä myöten ärtyisyyden. Söin 4-kymppiset pois ja jatkoin 30 mg:lla, sivuoireet ei enää niin pahat. Mutta mieliala onkin sitten taas ihan kellarissa. :( Samoin omanarvontunto.
Töihin lähtö tuntuu joka päivä vaikeammalta ja erityisen vaikeaksi sen tekee se, että muuan työkaveri sanoi ystävyytemme irti, koska ei aina jaksa kuunnella surkeuttani, koska meillä on niin erilaiset elämänarvot ja koska meillä on niin erilainen työmoraali ja -asenne, muun muassa. Pidin tätä työkaveri todella ystäväni ja oletan, että hänkin minua - sen verran luottamuksellisia asioita olemme jakaneet.
Voisi sanoa, että tämä asia antoi loppusysäyksen toipumisen takapakille. Depressiohoitajani on konsultoinut MTT:stoa, koska molemmat olemme sitä mieltä, ettei tämä tilani oikein "normaalilta" masennukselta tunnu - BDI-testi kun on antanu niin erilaisia pistemääriä (lähtöpisteet talvella 19, alkukesästä 14, toissa viikolla 24 ja toissa päivänä 36)... Odotan siis yhteydenottoa mielenterveystoimistosta. Itselläni on ajatus mahdollisesta hypomaniasta tai sekamuotoisesta bibosta. Ehkä enemmän jälkimmäisestä.
Teen töitä auton ratissa ja nyt on alkanut mieleeni hiipiä ajatuksia, miltä tuntuisi ajaa vaikka päin toista autoa. En siis menisi näin tekemään, mutta toisaalta ajatus jotenkin kiehtoo. En koe olevani tärkeä kenellekään, ihan sama olenko olemassa, vai en. Työkaverini, entisen ystäväni kommentit saivat minussa aikaan sen, etten oikein halua tuntemuksistani tai olostani puhua kenellekään, en edes aviomiehelleni, etten kyllästytä häntäkin jutuillani ja jatkuvalla asioiden veivaamisella. Suljen siis ajatukseni mieluummin sisälleni. Unohtelen myös ottaa lääkkeet ja olenpa miettinyt jopa, että lopetan niiden syömisen tuosta noin vaan. Syytä tälle ajatukselle en ole keksinyt, tuntuu vain siltä.
Jotenkin en vaan jaksa. Olen henkisesti ihan paskana, mutta ulkopuolisille näytän olevan ihan normaali. En tiedä, mitähän tässä nyt keksisi?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.