Asiani ei varsinaisesti liity skitsofreniaan, vaan yleensä kaikkiin ns.vakaviin mielenterveysongelmiin.
Itse koen että sairastuin n.12 vuotta sitten, 24-vuotiaana.
Tuntui että aloin saamaan rukousvastauksia!
Esim.rukoilin että siskoni ja mieheni veli alkaisivat seurustella.. ja he alkoivat jne.
Luin tuolloin paljon kirjoja mm.jälleensyntymisestä ja mietin mistä elämässä on kyse. Olin paljon yksin, sillä lapseni olivat pieniä ja täytyi olla ilman ns.aikuisseuraa. Lukeminen rentoutti mukavasti.
Erään kerran Jehovan Todistajat tulivat ovelleni ja päästin heidät meille ja he jättivät niitä kirjasiaan, jotka mieheni myöhemmin poltti takassamme
Itsekin olin sitä mieltä ettei Jetskut olleet minkään Jumalan asialla. Liityin helluntaiseurakuntaan. Seuraavaksi tapahtui niin että ystäväni äiti kuoli sairauteen, joka minulla tuolloin todettiin. Isäni sairastui Korsakoffin syndroomaan, joka on siis alkoholin ja B-vitamiinin aiheuttama dementia.
Syytin siitä itseäni, sillä tiesin ettei äiti välittänyt siitä söikö isä kun kerran joi. Olin kaksi viikkoa ennen hänen sairastumista soittanut hänelle ambulanssin, koska hän pyörtyi.. jälkeenpäin hän sanoi että jos apua ei olisi silloin tullut niin kahden päivän päästä olisi ollut myöhäistä.
Mutta ei... olin vaan kotona silloin ja murehdin sitä kun mies tahtoi hellutaiuskoni vuoksi eroa.
Sitten kuoli appiukkoni ja perikunta ei tullut takaamaan talolainaamme. Kukaan muukaan ei suostunut sijaistakaajaksi.
ERäs seurakunnan miehistä oli ihastunut minuun. Kun anoppi siirsi lasteni isoisän perinnön omalle tililleen muka lainaksi, niin luovutin. Uskohan se elämän tärkein asia olikin. Rahanpesu on väärin mutta mitä sitten - onhan Jeesus!
Paljastui että uuden asuntoni naapurissa asui 14-vuotias tyttö ja tuleva mieheni ol harrastaneet seksiä. Ja että tuolla lapsella ol myös suhde lapsuuteni ystävän isäpuoleen, joka oli pannut tytärpuolensa paksuksi. Tuon lapsen äiti(mustalainen)hakkasi minut pihalla, kun en ollut paljastanut pedofiiliä vaikka olin tiennyt. Tuo 14-vuotias kertoi kaiken minulle.
Menin töihin. Olen mielenterveyshoitaja. Mieheni vaati palkkarahat itselleen väkivalloin. Niihin aikoihin oma äitini hakkasi minut. Se sekoitti nuppini niin että aloin uskoa uniini. Äiti ei lyönyt mua ollessani lapsi. Syyksi siihen pahoinpitelyyn äiti sanoi:"Olet yhtä alaston kuin syntyessäs": olet menettänyt omakotitalosi, ja se on häpeä.
Sossut tulivat lasteni isän kanssa tarkistamaan tilannettani vuokrakämpilleni. Johtava sos.työntekijä sanoi kuumeisesta pojastani jotta hän on häiriintynyt. Tuli puhetta talosta ja ukko väitti ettei se alunalkaenkaan ollut ollut minun. Vaikka virallisissa papereissa luki muuta.
Uskovaisena menin naimisiin. Muutin kuitenkin työsuhdeasuuntoon yksin, ja sihteeri ilmoitti että jatkossa saan kaksion, jotta lapsenikin pääsevät muuttamaan sinne, koeajan jälkeen.
Aina käydessäni kotona sekä äitini ja uusi mieheni löivät. Syntymäpäivä.... mies tuli, soitti työsuhdeasuntoni ovikelloa, ja alkoi raahata huonekalujani äitini autoon. Sitten hän tukasta repi minut sinne myös. Matka työasunnolta lapseni ja hänen asunnolle alkoi...
Mies oli myös soitellut uhkaus-soittoja työmaajuottolaan, ja pomolle. Siskoni, mieheni veli ja lapseni olivat käyneet etsimässä minua osastolta. En ollut ollut vuorossa..
Seuraavan työviikon lopussa sain soiton ko.työmaajuottolaan ystävältäni että kotini on tulessa, ja kaikki naapurini on evakuoitu. Sitä seuraavana aamuna sain potkut"työyhteisöön sopeutumattomana."
No niin... ei tullut kaksiota, ja yksiön menetin siinä, ja vuokrakämppäni oli poltettu. Ja lapset muuttivat isällensä, ja yksi jäi äidille, joka surukseni näki että kun olin suihkussa niin kesken suihkuttelun äitini tuli ja mätki minua keltaisella muoviämpärillä päähän. Itkin. Lähdin karkuun.
Itse koen että sairastuin n.12 vuotta sitten, 24-vuotiaana.
Tuntui että aloin saamaan rukousvastauksia!
Esim.rukoilin että siskoni ja mieheni veli alkaisivat seurustella.. ja he alkoivat jne.
Luin tuolloin paljon kirjoja mm.jälleensyntymisestä ja mietin mistä elämässä on kyse. Olin paljon yksin, sillä lapseni olivat pieniä ja täytyi olla ilman ns.aikuisseuraa. Lukeminen rentoutti mukavasti.
Erään kerran Jehovan Todistajat tulivat ovelleni ja päästin heidät meille ja he jättivät niitä kirjasiaan, jotka mieheni myöhemmin poltti takassamme
Itsekin olin sitä mieltä ettei Jetskut olleet minkään Jumalan asialla. Liityin helluntaiseurakuntaan. Seuraavaksi tapahtui niin että ystäväni äiti kuoli sairauteen, joka minulla tuolloin todettiin. Isäni sairastui Korsakoffin syndroomaan, joka on siis alkoholin ja B-vitamiinin aiheuttama dementia.
Syytin siitä itseäni, sillä tiesin ettei äiti välittänyt siitä söikö isä kun kerran joi. Olin kaksi viikkoa ennen hänen sairastumista soittanut hänelle ambulanssin, koska hän pyörtyi.. jälkeenpäin hän sanoi että jos apua ei olisi silloin tullut niin kahden päivän päästä olisi ollut myöhäistä.
Mutta ei... olin vaan kotona silloin ja murehdin sitä kun mies tahtoi hellutaiuskoni vuoksi eroa.
Sitten kuoli appiukkoni ja perikunta ei tullut takaamaan talolainaamme. Kukaan muukaan ei suostunut sijaistakaajaksi.
ERäs seurakunnan miehistä oli ihastunut minuun. Kun anoppi siirsi lasteni isoisän perinnön omalle tililleen muka lainaksi, niin luovutin. Uskohan se elämän tärkein asia olikin. Rahanpesu on väärin mutta mitä sitten - onhan Jeesus!
Paljastui että uuden asuntoni naapurissa asui 14-vuotias tyttö ja tuleva mieheni ol harrastaneet seksiä. Ja että tuolla lapsella ol myös suhde lapsuuteni ystävän isäpuoleen, joka oli pannut tytärpuolensa paksuksi. Tuon lapsen äiti(mustalainen)hakkasi minut pihalla, kun en ollut paljastanut pedofiiliä vaikka olin tiennyt. Tuo 14-vuotias kertoi kaiken minulle.
Menin töihin. Olen mielenterveyshoitaja. Mieheni vaati palkkarahat itselleen väkivalloin. Niihin aikoihin oma äitini hakkasi minut. Se sekoitti nuppini niin että aloin uskoa uniini. Äiti ei lyönyt mua ollessani lapsi. Syyksi siihen pahoinpitelyyn äiti sanoi:"Olet yhtä alaston kuin syntyessäs": olet menettänyt omakotitalosi, ja se on häpeä.
Sossut tulivat lasteni isän kanssa tarkistamaan tilannettani vuokrakämpilleni. Johtava sos.työntekijä sanoi kuumeisesta pojastani jotta hän on häiriintynyt. Tuli puhetta talosta ja ukko väitti ettei se alunalkaenkaan ollut ollut minun. Vaikka virallisissa papereissa luki muuta.
Uskovaisena menin naimisiin. Muutin kuitenkin työsuhdeasuuntoon yksin, ja sihteeri ilmoitti että jatkossa saan kaksion, jotta lapsenikin pääsevät muuttamaan sinne, koeajan jälkeen.
Aina käydessäni kotona sekä äitini ja uusi mieheni löivät. Syntymäpäivä.... mies tuli, soitti työsuhdeasuntoni ovikelloa, ja alkoi raahata huonekalujani äitini autoon. Sitten hän tukasta repi minut sinne myös. Matka työasunnolta lapseni ja hänen asunnolle alkoi...
Mies oli myös soitellut uhkaus-soittoja työmaajuottolaan, ja pomolle. Siskoni, mieheni veli ja lapseni olivat käyneet etsimässä minua osastolta. En ollut ollut vuorossa..
Seuraavan työviikon lopussa sain soiton ko.työmaajuottolaan ystävältäni että kotini on tulessa, ja kaikki naapurini on evakuoitu. Sitä seuraavana aamuna sain potkut"työyhteisöön sopeutumattomana."
No niin... ei tullut kaksiota, ja yksiön menetin siinä, ja vuokrakämppäni oli poltettu. Ja lapset muuttivat isällensä, ja yksi jäi äidille, joka surukseni näki että kun olin suihkussa niin kesken suihkuttelun äitini tuli ja mätki minua keltaisella muoviämpärillä päähän. Itkin. Lähdin karkuun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinäkin iltana äidilläni oli päivystysvuoro paikallisessa kriisikeskuksessa. Lastani hoiti pyromaani joka ei tehnyt hänelle mitään ja joka oli vaihtanut minut äitiini.
Kävelin nokeentuneen vuokrakämppäni luo ja sitten erään juopon ovesta sisään. En tuntenut häntä entuudestaan. Aloin juoda. Ei rahaa, ei töitä, ei lapsia, ei asuntoa, ei muuta paikkaa mihin mennä. Jos olisin soittanut kriisikeskukseen, niin väkivaltainen äitini olisi vastannut siellä.
Ei rakkautta.
Juopon ikkunasta katsoin miten entisen kämppäni remontti edistyi. Kerran näin äitini kiipeävän sen avonaisesta ikkunasta sisään ja ihmettelin sitä. Kun remppa vihdoin viimein oli valmis, muutin sinne.
Ei huonekaluja...
Mieheni sanoi minun olleen syyllinen, vaikka olin ollut 50 km:n päästä tapahtumapaikalta. Olin kuulema huora ja mielisairas. Oikeus määräsi hänelle 400 eur.sakot, ja koska meillä ei ollut avioehtoa ja koska asunto oli ollut minun nimissä niin suurin lasku(ja rangaistus)tuli minulle.
Sossut antoivat minulle 100 euroa jotta sain sängyn ja ruokapöydän tuoleineen.
Ihastuin erääseen työssäkäyvään mieheen, Kun juoppo, joka oli majoittanut minut asunnottomuuteni ajan tajusi sen hän otti jostain yöllä kirveen... Rikkoi takaoven ja herätti minut...
Juoksin alasti ja veressä äitini luo ja soitin poliisit. He halusivat jutella äitini kanssa, jolla oli siis suhde pyromaanimieheeni. Poliisit eivät tulleet, eivätkä enää edes jutella puhelimessa kanssani.
Menin lääkäriin rikosilmoituksen tekoa varten. Kun lekuri kysyi voiko hän auttaa vielä muuten, pyysin lähetteen mielisairaalaan.
Olin siellä kunnes kokonaamamustelmani oli hävinnyt. Kukaan hoitajista ei sanonut siitä mitään. Eikä potilaat. Olivat kuin se, että yhden naama on sini-kelta-violetti olisi täysin normaalia.
Lähetteestä vain selittivät. Olin hiljaa, vaikka halusin itkeä.
Muutin takaisin vuokrakämppääni ja poliisit kävivät kuvaamassa rikotun oven.
Eräs yö.. huoneessa ei ollut ketään, mutta tunsin saatanan läsnäolon. Sitten joku tyhjyydestä löi. Myöhemmin kun puhuin kielillä näin enkelipatsaasta tippuvan kultahippuja.
Aloin miettiä onko olemassa tuntoharhoja.. että taidan olla mielisairas.
Kunta ei järjestänyt minull uutta asuntoa koska tulipalon jälkeen olin ollut heille velkaa. Siksi he ei korjanneet takaoveakaan. En pystyisi sitä kuitenkaan maksamaan.
Muutin ihastukseni luo, vaika tiesin että olin mielisairas. Siellä oli sentään ehjät ovet.
2vuotta kaikesta uskaltauduin kertomaan oireista(tuntoharhat)mielenterveystoimistossa, jossa minua oltiin hoidettu masennukseni vuoksi.
Mulle määrättiin
ennaltaehkäisevästi
psykoosilääkitys.
Mutta eihän mitään oireita ollut ollut enää kahteen vuoteen. Ei olisi pitänyt kertoa ollenkaan.
Kukaan ei kuuntele enää. Diagnoosin jälkeen olen pyynnöstä kertonut: en kuule ääniä, enkä ole kuullutkaan, tiedän mikä päivä, vuosi, ja kuukausi on ja tiedän jopa mitä kello on..
Tekisi joskus mieli kysyä viiraako itselläsi, kun kysytään psyykkisestä voinnista.
Kaikesta on jo viisi vuotta. Ei enää ole harhaluuloja...
Ongelmani on työttömyys, kun työnantajat tuijottavat vain lähes olemattomaan työhistoriaani, ja lapsettomuus kun kolmen lapsen ja fyys.sairauden jälkeen neuvolan ohjeen vuoksi teetätin strelisisaation. Ei tulevaisuutta, kun ei haluta kuulla, jos en suostu olemaan leimattu. Eikä kuulla siltikään kai...
Olen miettinyt virheitäni.. Ne oireet joista 2 v.jälkikäteen mtt:ssä avauduin olivat sellaisia joista helluntailaiset ajattelevat että kuuluu asiaan. Heillehän kultahiput, kielilläpuhumiset(sekavuuskohtaukset)ja saatanan "tietämiset"ovat vain hengellisyyttä. Niiden oireet minulla oli, mutta ei enää ole. Silti diagnoosini on:
määrittelemätön psykoosi.
Teen nyt vertaistukityötä. Haluan leimatani eroon. Eräs työkaverini kysyi onko mitään tahoa jonne voisi vanhentuneesta diagnoosista valittaa??
Joskus kun olen keskustellut jonkun muun kuin omalääkärin kanssa niin ovat sanoneet etteivät he voi vaikka haluaisivatkin muuttaa diagnoosin antaneen lääkärin kantaa... Pöyristyttävää.. On väärin ettei oteta vakavasti.. onko jokin taho jolle voi valittaa?
Työttömyys(vapaaeht.työtä ei lasketa), ja lapsettomuusongelma riittävät.. en enää jaksaisi sitä että kohdellaan kuin jotain elukkaa. Yritetään 5 vuotta jälkikäteen tuputtaa lääkettä sellaiseen vaivaan jota ei siis enää ole.
Viimeksi psykiatri lupasi että katsotaan sitä serotoniinilääkitystä sitten myöhemmin. Minulle oli juuri tehty koeputkihedelmöitysyritys, muuten olisi kirjoittanut sen reseptin, joka on tunnesyistä mulle erityisen tärkeä.
Saisin sen yksityislääkäriltä helposti. Harmittaa kun psykiatri ei kirjoittanut ylös sitä että tavattiin nimenomaan lääkityksen vaihto-merkeissä, ja nyt on muuttanut työpaikkaa. Kokemuksesta tiedän, että seuraava lääkäri ei suostu siihen mihin edellinen olisi suostunut.
Olen nimittäin joskus asioinut hänen kanssaan. Mitä jumalia ne luulee olevansa, jotkut... Eikö jokainen ole sentään oman elämänsä paras asiantuntija?? Millä oikeudella he minun oireeni muka tietävät, ja jo samalla sekunnilla kun astun ovesta sisään enkä ole vielä edes sanonut sanaakaan!!
Leimaaminen ... Meitä on muitakin jotka kärsivät siitä. Sano sinä ettei saa. Ongelmistä voi päästä yli, sovitaanko näin?
http://www.psykonomiopisto.com/julkaisuja/vertaistuki.pdf
Ps. No niin.. Nyt asiaan.. jos ylipäätänsä kommentoit, niin anna tulla.. kerro millä tavalla sinä olet terve, (esim.ammattinimike)ja miten minä olen sinua alempana(ts.sairas, entinen mielenterveyshoitaja)Se on auttamista,,, se että poljetaan suohon takaisin se joka sieltä tahtoo nousta.