On niin tyhjä ja yksinäinen olo. Eletty elämä takanapäin vaivaa. Tätäkö se nyt oli. Siis ei mitään. Mitä nyt. Parisuhde ei taida oikeen pelata. Tai ei ole kypsynyt aikojen saatossa millekään tasolle. Lapset katselee jo omaa tulevaisuuttaan. On lasten vuoro miettiä mitä elämällään tekisivät. En tiedä mitä kuvittelin silloin joskus kun tulevaisuus oli edessäpäin. Luulin kai että kaikki on paremmin ja olen tyytyväinen elämääni. Nyt on pydähdyksen aika. Aika katsoa miltä tämä elämä näyttää, mihin olen tyytyväinen, mihin en. Lapsia pitäs jaksaa kannustaa elämässään eteenpäin. En saavuttanutkaan omia haaveitani olivat ne sitten mitä hyvänsä. Huomaankin olevani hyvin yksinäinen, huomaamaton, tavallinen tallaaja jonka huominen päivä on mitä on.
Elin koko nuoruuteni miehille, kauneudelle, mielyttämiselle, seksille. Sitten tuli perhe ja lapset ja elin lapsille. Nyt olen yksin, ainakin henkisesti. Entiset elämänarvot ovat menettäneet merkityksensä. Sain hyväksyntää ulkonäköni takia. Miehiltä. Naisystäviä minulla on ollut aina vain muutama. Enempää en tarvikkaan. Mieheni roikkuu minussa, on mustasukkainenkin , vaikka aihetta ei ole.Omistava. Mutta mitään en henkisesti suhteeltani saa, tuskin hänkään. Tämän kuoren alta jota miehet näyttävät pitävän mielyttävänä ja johon harhaan olen lähtenyt mukaan on paljastunut yksinäinen, elämäänsä ja itseensä kyllästynyt ihminen jonka kuoreen miehet takertuvat. Tässä pelissä olen itsekin edelleen mukana. Se on ainut sosiaalinen olomuoto jonka osaan ja joka lyö sosiaalisissa tilaneissa päälle. Olen kuitenkin väsynyt ja kyllästynyt ja haluaisin muuta. Koko entinen elämäni( ei tietenkään lapset ) tuntuu niin turhalta.
Kuitenkin seksi on yksi tärkeimpiä asioita. Sitä kautta saan edes kehonkosketusta vaikken sielunyhteyttä keneenkään tunnekaan. Ja seksiä saan olemalla haluttava,"kaunis", olemalla sopivasti, homaamattomasti "tyrkyllä".
Tällä tavalla olen elänyt menneen elämäni ja nyt haluaisin jotain uutta, olenhan vanhemenassa ja ulkokuori jolla on ollut suuri merkitys sosiaaliseen elämääni ja identiteettiini rapistuu vääjämättä ja jotain uutta täytyisi keksiä josta saisin samanlaisen tyydytyksen kuin entisestä.
Itsekästä mutta niin helvetin totta kohdallani.
Elin koko nuoruuteni miehille, kauneudelle, mielyttämiselle, seksille. Sitten tuli perhe ja lapset ja elin lapsille. Nyt olen yksin, ainakin henkisesti. Entiset elämänarvot ovat menettäneet merkityksensä. Sain hyväksyntää ulkonäköni takia. Miehiltä. Naisystäviä minulla on ollut aina vain muutama. Enempää en tarvikkaan. Mieheni roikkuu minussa, on mustasukkainenkin , vaikka aihetta ei ole.Omistava. Mutta mitään en henkisesti suhteeltani saa, tuskin hänkään. Tämän kuoren alta jota miehet näyttävät pitävän mielyttävänä ja johon harhaan olen lähtenyt mukaan on paljastunut yksinäinen, elämäänsä ja itseensä kyllästynyt ihminen jonka kuoreen miehet takertuvat. Tässä pelissä olen itsekin edelleen mukana. Se on ainut sosiaalinen olomuoto jonka osaan ja joka lyö sosiaalisissa tilaneissa päälle. Olen kuitenkin väsynyt ja kyllästynyt ja haluaisin muuta. Koko entinen elämäni( ei tietenkään lapset ) tuntuu niin turhalta.
Kuitenkin seksi on yksi tärkeimpiä asioita. Sitä kautta saan edes kehonkosketusta vaikken sielunyhteyttä keneenkään tunnekaan. Ja seksiä saan olemalla haluttava,"kaunis", olemalla sopivasti, homaamattomasti "tyrkyllä".
Tällä tavalla olen elänyt menneen elämäni ja nyt haluaisin jotain uutta, olenhan vanhemenassa ja ulkokuori jolla on ollut suuri merkitys sosiaaliseen elämääni ja identiteettiini rapistuu vääjämättä ja jotain uutta täytyisi keksiä josta saisin samanlaisen tyydytyksen kuin entisestä.
Itsekästä mutta niin helvetin totta kohdallani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pari vuotta sitten olin samanlaisessa kriisissä itsekin. Pääsin siitä yli tajuamalla sen mitä minulla JO oli ja mitä kaikkea voisin saavuttaa vielä senkin päälle, jos vain haluan. Päätin siis, etten voi enää elää pelkästään muita varten tai muiden kautta, vaan on aika ajatella ensisijaisesti itseään. Vasta sitten jaksaa tukea ja kannustaa läheisiäkin.
Minä aloitin uuden harrastuksen, oikeastaan parikin sellaista, luin paljon, kävin kuuntelemassa luentoja, jotka kiinnostivat minua ja keskustelin sitten niistä saamistani uusista ajatuksista parin ystävättäreni kanssa,eli sain heiltä tukea näkemyksiini, ja niin se pikkuhiljaa alkoi löytyä, se olemisen mielekkyys.
Mulla on ollut pitkään myös se tunne, että vedän miestäni perässäni, ennen kun tajusin, että olen vaan "henkisempi" kuin hän ja kaipaavani jatkuvaa henkistä ruokaa kaiken konkreettisen touhun lisäksi. Hän taas on hyvin konkreettinen tyyppi, jota ei henkiset jutut tunnu juurikaan kiinnostavan. Tunsin siis usein olevani 100 vuotias hänen juttuja kuunnellessani ja sekin oli omiaan lisäämään masennustani.
Mutta eihän toista voi pakottaa kiinnostumaan samoista asioista yhtä aikaa, jollei hän ole siihen valmis. Oli siis vaan hyväksyttävä erot ja etsittävä kimmoketta henkisen kasvun tielle jostakin muualta kuin aviomiehestä.
Muiden miellyttäminen, ulkonäön puunaaminen jne. ei voi riittää ihmisen elämäntarkoitukseksi. Viimeistäänkin iän myötä on pakko etsiä syvempää kosketuspintaa itsessään tai muuten jämähtää raiteilleen ja tylsistyy.
Kun siis pidän huolta itsestäni (varsinkin henkisesti) ja löydän taas tasapainon, on parisuhteessakin kaikki hyvin.
Aika ajoin täytyy siis oikein etsimällä etsiä se uusi suunta elämälle ja se tuntuu joskus hyvin raskaalta. Mutta mitä muutakaan on elämä kuin itsensä toteuttamista ja saman oikeuden antamista muillekin. Kriisitkin ovat vaan sitä varten ettemme tietämättämme kuolisi pystyyn.
Tarpeestahan se muutos lähtee.
Niinhän se on, kun on pakko pysähtyä, tietää että elämä on ollut menossa väärään suuntaan. Elämä koittaa muistutella siitä pitkin matkaa, viimeistään silloin kun ikää alkaa olla vähän jo kertynyt.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt tuota näkökulmaa elämään: "tässäkö se kaikki vain olikin". Ehkä se johtuu siitä että lapsuuteni ja nuoruuteni olivat vaikeita ja yksinäisiä. Elämäni ei ole sujunut etukäteen yleisesti hyväksytyn suunnitelman mukaisesti, vaan olen ollut pitkään ikäänkuin väliinputoaja. Miten huonosti sitten meneekään, kokaan enää se ei voi olla yhtä huonosti kuin silloin. Ja kun selvisin niistä koettelemuksista, selviän ihan mistä vain. On ihanaa vanhentua, kun näkee mitä kaikkea sellaista on saanut ja saa aikaiseksi, mitä ei silloin voinut kuvitellakaan vielä tekevänsä. Se tuo olemiseen tunteen että elämä todellakin on suuri ihme ja on ihanaa kun saan olla juuri minä. Huonojakin päiviä on, mutta ne menevät ohi kivuttomammin kuin nuorempana. Mutta kaikenlaiset päivät ovat arvokkaita ja niistä voi aina oppia jotain elämästä tai omasta itsestään tai maailmasta.
Ehkä jokin harrastus tai vapaaehtoistyö vaikka vammaisten tai sairaiden ihmisten parissa voisi tuoda tämän keskustelun aloittajlle jotakin perspektiiviä omaan tilanteeseensa. Tai ainakin tarkoituksen tunnetta.