valittajien palsta

tapa kommunikoida, tapa purkaa tuntojaan, lohduttaa vähän ku näkee muita joilla on myös ongelmia ja tapa tuntea olevansa jotenki hyödyllinen yms auttamalla muita. Netin keskustelupalstat on myös monelle viimenen avunhuuto, jospa joku vielä välittäiski susta.

Masennusta on monen tasoista ja tänne saa kyllä kirjoittaa vaikka ei olisikaan vakavasti masentunut suljetun osaston potilas. Monesti olen kyllä huomannut saman, etteivät tänne kirjoitetut viestit ole kovin lukijaystävällisiä ja vaan lähinnä pahan olon purkamista. Vaan jos olisit oikeasti psyk. sairaanhoitaja, ymmärtäisit kirjoittamisen terapeuttisen arvon. Puhumattakaan vertaistuen tärkeydestä, koska sitähän tämä on. Sanoisin, että niin kauan kun ihminen pelkän passivisen sängyssä makaamisen sijaan surffailee sosiaalisen median aallokossa ja vielä rohkaistuu kertomaan omia tuntojaan, hän voi onnitella itseään osallistumisesta masennuksen vastaiseen taisteluun.

...että jos on "oikeesti masentunut" niin ei todellakaan halua avautua yhtään kenellekään, ei läheisille, kavereille, eikä varsinkaan nettiin.

Mutta tässä vaiheessa masennus on edennyt jo niin pitkälle, että kyseessä on selkeästi hoitoa vaativa sairaus.

Itse olen vuosikymmenien aikana käynyt läpi kehitysvaiheet keskivaikeasta vaikeaan masennukseen, ja loppuvaihe tuosta vaikeasta masennuksesta oli se, että en pystynyt enää puhumaan tai kommunikoimaan kenenkään (tai minkään) kanssa. Tuossa vaiheessa (mistä en muista juurikaan mitään) minut vietiinkin sitten sairaalaan.

"Ei oo mitään vitun masennusta, sä oot vaan nii vitun laiska paska!", "Mikä vittu sulla on ku et saa mitään tehtyä, saatanan luuseri!", "Kyllä se siitä menee, huilaat vaan vähän.", "Sun pitää antaa mahollisuus itelles ja elää.", "On täällä muutkin vähä väsyneitä, mut silti ne jaksaa.".

Siinä pari kannustavaa kommenttia omasta tilasta kun olin sairaalassa. En itekään uskonu mihinkään "masennukseen" tai muihinkaan päähäiriöihin. Jos vituttaa ni juodaan pullo viinaa, ja puretaan paskat pois, mut töitä vittu tehään loppuun asti, eikä valiteta ja nillitetä turhasta.

Vaatii sen että ite saa luodin rintaan, että tietää miltä se tuntuu... Sama oli tossa, kesti puoli vuotta, ennenku tajusin olevani sairas ihan aivoista. Ja elämässäni en oo ottanu ees aspiriinia (intissä joskus aikoinaan antibioottikuurin) ja nyt pitäis napata jotain kuuppalääkkeitä, ei vittu... Noh, en ottanu ja kärsin siihen asti ennenku tajusin, että nyt on pakko ottaa tai hajoo jotain lopullisesti...

Jooh, vaikea masennus on käyty, enkä oo vieläkään täysin päässy siitä yli, mutta voin vaan sanoa sen, että yksin tosta paskasta ei selviä...

Tsemppiä ja voimia kaikille, jotka on tajunnu mistä on kyse..