Lokaämpäri

kaataja86 kirjoitti:

Satukirjojen elävät kuolleet ovatkin todellisia, ja tajuan olevani yksi heistä. Ihmisen varjo, josta elämä on paennut. Tyhjyys, sanat jotka jäävät sanomatta, teot tekemättä, jotain vain puuttuu. Elämänhalu. Naiset eivät asu saavuttamattomalla vuorella. Ystävät ja ihmissuhteet eivät ole mahdottomia yhtälöitä, joista yksinkertainen pieni ihminen ei voisi selvitä. En oikeasti edes kaipaa ystäviä, joita vaalia, tai halua kumppania, jonka eteen kamppailla, tehdä uhrauskia ja todistaa olevani mies, persoonallisuuteni pidettävä. Yritän löytää itsestäni jotain tarjottavaa, mutta olen tyhjä, ihastus on hävinnyt, en voi mennä kenenkään luokse luottaen että voin sanoa 'katso, se elää minussa'.. En pidä itsestäni, en nauti asioista tai halua asioita. Kaikki jota ajattelin kirjoittavani tuntui vastenmieliseltä, jokainen ajatuspolku johti umpikujaan, jossa harmaat betoniseinät ympäröivät kaiken, piilottavat todellisuuden. Narsismi, masennus. Piirissä pyörivät, ympäri ja ympäri. Ajattelin että voisin kirjoittaa jotain hienoa ja syvällistä, että pitäisitte minusta, ajattelisitte että olisin todella erikoinen. Mieleeni nousee mielikuvia kouluajoilta, Keisari Nero, pakotti yleisöä teatteriin kuuntelemaan usean tunnin mittaisia monologejaan, jotka kertoivat hänestä itsestään. Hirviö, sellainenko minäkin olen? Pienen askelman astuu alaspäin, itserakkauden portaissa, ne kiertävät pitkään itsensä ympäri. Jatkuvasti peilaillen, ajatellen, kuinka kaunis on tuo kuvajainen. Samoin katselen sanoja jotka asetan toisensa perään, kuvajaisia peilissä. Eikä se ole kaunis, vaikka niin saattaa luulla. Tuo tyhjyys, sillä ei ole mitään kerrottavaa, sitä noudattaessa, ei tee mitään. Tämäkin on parempi. Voisinko kirjoittaa jotain, joka auttaisi muita? Ehkä ymmärtäisin samalla itseäni paremmin, oppisin jotenkin kokoamaan särkyneen mielensirpaleet, liimaamaan niistä sielun, ihan tavallisen, normaalin ihmisen. Tässäkin viestissä kuvittelin että olin löytänyt jotain sanottavaa, mutta tarve, joka kirjoittamiseen johti, hiipuu pois. En enää välitä ja yritän päättää pyyhkisinkö tekstin pois. Ehkä kuvittelin että voisin näyttää itsestäni jotain rumaa ja vastenmielistä, ehkä voitte tuntea olonne paremmaksi, tai ymmärtää olevanne itsekin rumia. Olen pinnallinen ja nirso, silti kuvittelen ansaitsevani jotain hyvää ja tavallista, vaikka en tikkua ristiin ole laittanut. Tuomita muita, osoittaa kuinka he toimivat väärin, ja ovat moraalittomia. Haluan olla heidän yläpuolellaan, jotta voisin inhota itseäni vähemmän. Syytös oikeuttaa itsesäälin. Vika on maailmassa, ihmisissä. Ei minussa. Tällaisena minusta kukaan ei voi pitää, ainakaan sellainen, josta itsekin pitäisin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä