Olen seurannut silloin tällöin tämän palstan keskusteluja ja täälläkin huomaan seikan, jota ihmettelen: itsemurhaa pidetään poikkeuksetta huonona ratkaisuna. Miksei ihminen, joka on kauan kärsinyt, saisi lopettaa kärsimystään itse? Oletan tämän olevan kulttuuri- ja uskontokysymys. "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat."
Olen itse sairastanut kauan masennusta ja pohtinut paljon itsemurhaa ratkaisuna lopettaa inhimillinen kärsimys. Täällä pidetään elämää niin pyhänä, että vuodeosastoilla hoidetaan potilaita, joiden olisi suonut kuolevan jo kauan aiemmin, sillä se elämä ei enää elämää ole. Jos masentunut vuodesta toiseen taistelee masennustaan vastaan, tulee vääjäämättä päivä, jolloin ihminen ei yksinkertaisesti enää jaksa. Onko silloin väärin lopettaa kärsimys? Onko syöpäpotilaan itsemurha väärin?
En halua kuulla mitään uskonnollista huuhaata, sillä ei täällä mitään jumalaa ole, vaan pohdintaa oikeudesta päättää omasta elämästään.
Olen itse sairastanut kauan masennusta ja pohtinut paljon itsemurhaa ratkaisuna lopettaa inhimillinen kärsimys. Täällä pidetään elämää niin pyhänä, että vuodeosastoilla hoidetaan potilaita, joiden olisi suonut kuolevan jo kauan aiemmin, sillä se elämä ei enää elämää ole. Jos masentunut vuodesta toiseen taistelee masennustaan vastaan, tulee vääjäämättä päivä, jolloin ihminen ei yksinkertaisesti enää jaksa. Onko silloin väärin lopettaa kärsimys? Onko syöpäpotilaan itsemurha väärin?
En halua kuulla mitään uskonnollista huuhaata, sillä ei täällä mitään jumalaa ole, vaan pohdintaa oikeudesta päättää omasta elämästään.
Vastaukset 45
Vanhimmat
itsemurha ratkaisu? Pohdin lähinnä sitä, että mitä tapahtuu sen jälkeen? Mitä jos kärsimys jatkuu jossain muussa muodossa. Kuka tietää? En nyt välttämättä usko edelliseen mutta sitä tulee pohdittua. Ja sitä, että onko oikeutta lopettaa ainutkertainen elämä ja ajatellen myös läheisiä mitä se niille mahdollisesti aiheuttaa.
Syy itsariin omalla kohdallani olisi epäinhimillisen kärsimyksen lopettaminen ja siis ymmärrän sen täysin. En näkisi sitä minään sairautena. Toki jos tietäisi keinon millä kärsimyksen saisi loppumaan mutta sellaista ei ole tullut vastaan.
Älä hättäile.
Syöpäpotilaan( parantumattomasti sairaan) itsari on ok.
Masennus on toki vakava asia mutta etkö koe mitään "iloisia" hetkiä ajoittain?
Jos niitä on niin tosiaanki "älä hättäile". Elämä voi pikkuhiljaa alkaa tuntua paremmalta...
Olen itsekkin kärsinyt pitkiä aikoja vakavasta masennuksesta. Aloin pohtimaan miksi olen masentunut, mitä tämä masennus pitää sisällään. Ajan kuluessa ja elämäni hiljentyessä huomasin ettei tämä olotila mua tapa, vaan tämä riisuu mun elämää rihkamasta, kaikesta turhasta ja pinnallisesta, joka on itseasiassa ollutkin mulle vaan taakkana.
Oman elämän ainutlaatuisuus löytyi, vaikkakin elämäni on älyttömän pientä, mutta tää on mun elämää, ja arvostan sitä, hitsi tällähän on tarkoitus. Ei ole toista samanlaista tyyppiä kuin minä. Tällä elämäni kinttupolulla jouduin vastakkain luojani kans ja hän antoi luodulleen ARVON.
Tiedän, että olen hänen silmissä arvokas. Hänen mielipiteensä minusta antaa mulle voiman elää.
Yleisesti ajattelin keskustelua tästä aiheesta aloitella. Joissain kulttuureissa, esim. Japanissa on ollut vallalla käsitys sankarillisuudesta itsemurhan yhteydessä. Miksi se meillä koetaan häpeänä? Ja kuka siinä loppujen lopuksi häpeää; ei ainakaan tekijä itse (onnistuessaan).
Mistä tulee uskomus, että elämä on pyhä? Ateistin näkökulma ei ole ainakaan, että tässä nyt oltasiin jonkun yliluonnollisen ollennon luomia, biologiaa tämä kaikki on.
Japanilaistyyppisen itsemurhan "kunniakkuuden" takanahan on juuri valtava häpeä. Ihmisen (soturin) pitää tappaa itsensä siksi, että hän on epäonnistunut yhteisöllisten roolien ja vaatimusten suhteen.
Nykyisin meillä oman kulttuurimme psykiatriassa ymmärretään esimerkiksi sairaalloisen häpeän ja syyllisyyden merkitys masennuksen aiheuttajina. Kulttuuri joka yhdistyy näihin tunteisiin niitä ruokkivana ja häpeään joutunutta itsemurhaan kehottavana näyttäytyy silloin aika kaameassa valossa.
Kaikella kunnioituksella, mielestäni myös katsomuksellinen kiinnittyminen pelkkään länsimaiseen (luonnon-)tieteeseen ja elämän määrittely "biologiaksi" on hyvin pinnallista ja ajattelematonta. Se ei ole myöskään filosofisesti kestävää. Jos lähdetään tutkimaan esimerkiksi tieteen perustoja, niin ymmärretään sen radikaali ehdollisuus (kulttuurista, hitoriasta, ihmisen käsityskyvystä, kielestä jne. riippuva). Tästä näkökulmasta koko elämän merkityksen sitominen esimerkiksi biologian "viimeisimpiin tietoihin" ei ole kovinkaan viisasta.
Uskomus elämän pyhyydestä tulee meidän kulttuurissamme historiallisessa mielessä kai juutalais-kristillisestä perinteestä, niin kuin useimmat muutkin perustavimmat kulttuuriset arvot. En pitäisi näistä luopumista ollenkaan hyvänä ajatuksena. Nyt ei puhuta mistään 'vanhentuneista moralismeista', vaan esimerkiksi sellaisista perusarvoista kuin "rakkaus", "toivo", "kunnioitus" jne. Tosiasia on valitettavasti sekin, että juuri näistä arvoista luopuminen ja niiden hämärtyminen on nykyajan pintakulttuurissa kiivaassa käynnissä. Tietysti voidaan perustellusti kysyä esimerkiksi sitä, mikä on nykyisen teknologisen elämän pidentämisen mielekkyys joissakin erityistapauksissa jne., mutta perustavimpien arvojen kritisoiminen on vielä vähän toinen asia. Ainakaan omissa silmissäni sen seuraukset eivät ole juuri mitään muuta kuin karmeita. Elämän arvostaminen sellaisenaan ja päämääränä itsessään on hyvin tärkeä, elämää ja rakkautta ylläpitävä ajatus. Tärkeimpiä ja kestävimpiä mitä meillä ylipäätään on.
puhut varmaan asiaa ihmismieli kun tekee tepposen ja kun se menee kyllin syvälle siihen pelkään mustaan putkeen mielestäni jos otan 150 u pilleriä pitääs antaa rauhassa mennä ei tarvii sitten rollaattoriin päin syötää tv pekka
On aika outoa, että sanot haluavasi "keskustella" elämän ja kuoleman merkityksestä ja kuitenkin suljet heti kättelyssä keskustelun ulkopuolelle muunlaiset elämänkatsomukset kuin omasi. Pitäisikö sinun siis keskustella aiheesta peilikuvasi kanssa, tai samanmielisten seurakunnan? Retorinen kysymys, älä pahastu. Toivon voimia sinulle.
Itsemurhan yleisen hyväksymisen ongelma on muun muassa se, että sellaisella ajattelulla rakennetaan kovaa, pinnallista ja vaarallista yhteisöllistä asennetta, jonka mukaan heikkojen ja huono-osaisten on sopivaa eli "pitää" kuolla. "Jos epäonnistut 'elämässä' (eli pintakulttuuristen ihanteiden täyttämisessä) etkä ole terve, elämässä menestyvä, suosittu, kaunis (jne.), niin harkitse itsesi tappamista."
Olen itse kristitty ja uskon armolliseen Jumalaan, joka on läsnä juuri siellä, missä elämä on kaikkein vaikeinta ja raskainta. Myös omassa elämässäni, joka on ollut alusta asti täynnä koettelemusta ja on nykyisin kai kroonistunutta vakavaa masennusta. Myös itsemurha-ajatukset ovat jatkuvia. Sinähän et siedä tätä ajatusta uskoon ja Jumalan rakkauteen perustuvasta elämän arvosta ja mielekkyydestä esittettävän tässä ketjussa? Ehkä on siis mahdotonta keskustella - vai onko?
Eli siis, jos minulla on nyt ollut itsari mielessä pitemmän aikaa ja se tuntuu siltä mitä itse haluan. Ainut mistä on kiikastanut on se etten ole löytänyt itselle sopivaa tapaa toteuttaa homma. Tai no olen minä tiennyt hyvän tavan mutta ei ole aiemmin ollut energiaa sen järjetämiseen. Toinen syy on yksi läheinen, jolle tekoni olisi ehkä järkytys. Toisaalta hän on jo vanha (ei tarttis hänenkään enään montaa vuotta kärsiä ihan luonnollista syistä) ja aika kovan luontoinen, joten hän varmaan selviäsi sen aikaa. Ainakin niin olen nyt uskotellut itselleni. Nyt sain hommattua erittäin hyvän onnistumisprosentin ja todennäköisesti ihan mukavan tavan toteuttaa homma. Maanantaina olisi vielä yksi työhaastattelu mutta sekin tuntuu merkityksettömältä.
Eli, jos haluan täältä häipyä eikä ole mitään syytä jäädä, miksi pitäisi? Voisinko olettaa, että vaikka vuoden päästä asiat on toisin kuin nyt kun olen kuitenkin jo odottanut xx vuotta. Pitäskö vielä vuosi kituuttaa?
Jumalaa olen rukoillut joskus lapsena mutta eipä taida olla olemassa tai sitten minä en kiinnosta niin kuin en kiinnosta ketään muitakaan. En ole enään katkera muut voi elää elämäänsa ihan niin kauan kuin jaksaa ja huvittaa. Varmasti löytyy vielä paljon ihmisiä minunkin jälkeen joita saa paremmat ihmiset potkia ja naureskella niin paljon kuin jaksaa. Onnea jahtiin.
18 ikäisenä vuosikausien koulukiusaamishistorian jälkeen (jo oikeastaan päätyttyä) mm. pitkällisen onnettoman rakastumisen seurauksena päädyin haluamaan pois täältä. En viitsi kertoa tapaa, koska se oli tehokas ja olisin onnistunut, ellei minua sattumalta olisi löydetty ja toimitettu sairaalaan. Olin muutaman päivän pöpilän akuuttiosastolla tarkkailussa (yksi kamalimpia kokemuksiani olla siellä "oikeasti" hullujen joukossa.) Läheisten ja mm. loistavan kouluterveydenhoitajan tuella selvisin eteenpäin. Tupeksin vuosien varrella jonkin verran ja lopulta paljon myöhemmin tapaamaani puolisoakin petin kertaalleen, mitä en pitkään aikaan pystynyt antamaan itselleni anteeksi, vaikka puoliso antoikin. Vasta lähemmäs viisikymppisenä satuin näkemään Fucking Åmål -elokuvan. Se järkytti minua, koska sen nuoren syrjityn lesbotytön elämä lukuunottamatta tuota gay-aspektia oli pitkälti kuin kuvaus minun kouluajoistani. Tämä asioiden uudelleen "eläminen" vasta sai jonkun lukon mielessäni aukeamaan ja pystyin katsomaan omaa menneisyyttäni ikäänkuin ulkopuolelta. Pitkän pohdiskelun ja itseanalyysin jälkeen aloin nähdä, kuinka paljon pahaa koulukiusaaminen oli minulle aiheuttanut. SE oli syy kaikkeen myöhempään hölmöilyyni. Puolison pettäminenkin oli ainakin osittain seurausta siitä, että vuosikaudet syrjitty ja alistettu ihminen koki yhtäkkiä ihastusta ja hyväksyntää arvostamansa henkilön taholta ja oli helposti viettiensä ja tunteidensa vietävissä. Näiden pohdintojen jälkeen ja puhuttuani myös ammattiauttajan kanssa, joka vahvisti "itseanalyysini" melkoisen osuvaksi, pystyin antamaan itselleni anteeksi sekä myös vapautumaan ihmisenä aivan eri tasolle kuin koskaan ennen.
Jotenkin elämä on rennompaa senkin vuoksi, että kun olen jo monta vuotta itsemurhayrityksen jälkeen elänyt "ansaitsemattomalla jatkoajalla", eivät minua niin paljon stressaa tulevaisuudessa mahdollisesti väijyvät henkeä uhkaavat sairaudetkaan. Minunhan piti poistua täältä jo kauan sitten. Nyt minulla on ihana lapsenlapsi ja muutenkin elämä on valoisaa ja onnellista.
Tällä halusin vain kertoa sen, että niin uskomattomalta kuin se silloin synkimpinä hetkinä saattaa tuntua, niin kaikesta huolimatta kannattaa antaa vielä elämälle mahdollisuus näyttää toinenkin puolensa. Niin paljon hyvää voi muuten jäädä kokematta Ainahan voi sitä poistumistaan siirtää vielä vähän. Ja tämän kirjoitin ilman mitään uskonnollisia taustavirityksiä.
Itsari ei ole mikään ratkaisu masennukseen. Elämä on ajoittaista taistelua, kovaakin, mutta ei täältä elämän rintamalta voi noin vaan karata, ennen aikojaan. Kyllä meille jokaiselle tulee se luonnollinen lähtö täältä, jätetään hyvät muistot jälkeen jääville. Ajattele minkä syyllisyyden ja surun jätät läheisellesi.
Sanot, että hän on kovan luontoinen, tiedätkö siellä kovan kuoren alla on kuitenkin herkkä ja itkeväkin sydän. Elämän kylmät tuulet usein pakottavat ihmisen suojautumaan kovuuteen.
Kirjoituksestasi kuvastuu, että vertailet itseäsi toisiin ihmisiin, ja pidät itseäsi huonompana. Mistä ihmeestä olet tuollaisen valheen uskonut. Olet yhtä arvokas persoona kuin kuka hyvänsä meistä, usko se.
Herkät ihmiset kokevat elämän usein raskaana, mutta heillä onkin enemmän annettavaa toisille, sinullakin on, et vain itse sitä huomaa. Älä tee itsellesi mitään pahaa, koska on olemassa ikuisuus tämän elämän jälkeen. EN HALUA, että menet sinne ilman Jeesuksen Armoa. En tiedä kuka olet, missä asut, mutta kuljen hengessä rinnallasi. Rukoilen sitä, että siinä voimattomuudessa jossa olet, kuitenkin antaisit Jumalan auttaa sinua. ANNA HÄNELLE AIKAA!
Aivan... Samantapaisia minäkin mietin. Mitä mieltä on vuodesta toiseen kärsimisessä, ja miksi toivot ja uskot näyttää joskus nekin olevan vain onnekkaampien omaisuutta; nuo on tuttuja kysymyksiä.
Ihmisen päätyminen itsemurhaan on samalla ehkä onnettominta ja surullisinta, mitä tiedän. Olen ajatellut myös niin, ettei itsemurhan tai varsinkaan jonkun yksittäisen ihmisen itsemurha-aikeiden moraalisessa arvostelussa olisi paljoa mieltä. Mitäpä ainakaan millään tuomitsemisilla sellaisessa tilanteessa tekee. Sitä voi vain toivoa, ehkä rukoilla, ettei kukaan päätyisi sellaiseen ratkaisuun. Jokaisen elämä on mielestäni yhtä mittaamattoman arvokas, ja jokaisen tulisi saada kertoa oma tarinansa täällä jotenkin mielekkäästi ja kokonaisesti todeksi. Maailma ja elämä on köyhempiä, jos yksikin häipyy.
Tuohon tapaan minä noista ajattelen. Omista masentuneen itsetuhoajatuksista havahtuessa ja noustessa toivon, etten niitä ikinä toteuttaisi tai enää tulevaisuudessa niin hautoisi. Samoin sitä toivoo, että muut vastaavia miettivät löytäisivät toivoa ja tietä eteenpäin, ja johonkin parempaan elämässään tulevaisuudessa.
Edellä katsomuksista jauhaessa tarkoitin lähinnä vain sitä, että tällaisista aika syvistä kysymyksistä on vaikea (mahdoton?) keskustella ilman, että katsomukset jotenkin tulevat esiin. Joka tapauksessa on varmasti tärkeää seurata sitä, mikä on itselle totta ja mihin tahtoo ja tuntee oikeaksi uskoa. Jokaisen ensisijaisesti omalla kohdallaan.
Kyllähän sinä Jumalaa kiinnostat vaan ku sinua ei kiinnosta Jumala. Ei se sinua ole silloin auttamassa kun et apua huoli. Tämä on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä.
Ymmärrän itsemurha ajatuksesi täysin, mutta odota vielä sillä elämäsi voi muuttua, itse en uskonut koskaan niin käyvän mutta se tapahtui ja niin se käy sinullekin usko pois. Minulla oli ihan tarkat suunnitelmat niin kuin sinullakin itseni lopettamiseen enkä nähnyt valoa, toivoa huomisesta. Jokin sai minut kuitenkin muuttamaan suunnitelmani yhtenä yönä, oli jouluaatto -06 liekkö ollut enkeli... vaikkakin elämäni ei siitä sen kummemmaksi heti muuttunutkaan. Vei aikaa toista vuotta kunnes se lähti pikkuhiljaa nousuun, välillä on ollut alamäkeäkin mutta suunta on ollut kuitenkin ylöspäin.
Sinun pitää todellakin uskoa vahvasti että asiat muuttuvat, joskus se alamäkikin loppuu ja alkaa ylämäki.
Voimia taistelullesi ja voit vaikka rukoilla...niin tein itse vuosia ja luulin jo että enkeleitä ja Jumalaa ei ole olemassakaan kun en saanut helpotusta.
monista vastauksista on luettavissa äärimmäinen tuomitsevuus,missä on armo?Itse ajattelen,ettei itsemurhan tekijät ole syyllisiä kovaan yhteiskuntaamme ja sen armottomiin asenteisiin,vaan yhteiskunnan rakentaa elossa olevat ihmiset.Kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka paljon täytyy kärsiä?Mitä te olette tuomitsemaan tai arvioimaan toisten ihmisten tuskan määrää?Kyllä ,pallo on meillä elossa olevilla millaisia olemme toisillemme,olemmeko tuomitsevia vai armollisia.Ja mitä tulee Jumalaan,Jumala on armollinen.Kyllähän kituva eläinkin lopetetaan,miksi tätä ei suoda ihmiselle?Sekin kertoo paljon ihmisen luonteesta,että annetaan kitua ja kärsiä,eikö se ole sadistista.Siinä olisi monelle mietittävää.Lähimmäisen kitumista ja kärsimistä sallivat voisivat miettiä,onko se lähimmäisen rakkautta?Olen itse tavannut elämäni taipaleella tälläisia julmia sadisteja,jotka nauttivat toisen kiduttamisesta tavalla tai toisella ja olen kokenut menetyksiä.En menisi tuomitsemaan kärsiviä ihmisiä......
heti tulee nämä uskovaiset raatokärpäset paikalle kun sana itsemurha mainitaan.heikko uhri on paras uhri.
no raatokärpänen tuntee sieraimissaan paskan hajun niin voimakkaana että on valmis kuvittelemaan että muutkin haluavat sitä syödä.
syöppä ite vaan sen mielikuvituskaverisi kanssa.
kyllä varman on ratkaisu. kun vedät kaksipiipullista hauleja kitalakeen unilääkepurkin päälle niin ei sen jälkeen paljon masennukset tunnu. väitätkö että olen väärässä.
ongelmahan tässä on keskustelua käydään ikäänkuin itsemurhakandidaatit olisivat täällä sitä varten että hyvää tarkoittavat hölmöt pääsisivät pätemään.get a life.
...mutta älä pälpätä muille loistavia filosofioitasi elämän arvottomuudesta.
Silläkin vaivalla, millä nämä itsemurhaajat jauhavat asiasta muille, olisi pari kolme itsaria jo tullut tehdyksi.
Ilmeisesti tarkoitus onkin levittää omaa paskamaista, depressiivistä ajatteluaan laajemmalle. Miten itsekästä, mutta mitäpä muuta voisi odottaakaan.
Pitäisikö "paskamaiset ja depressiiviset" ajatukset siis mielestäsi ennemmin kätkeä jonnekin mielen syövereihin kuin puhua niistä?
..sitä ei tarvitse hoputtaa. Tämän asian varmuus on antanut voimaa katsoa uudestaan ja uudestaan, mitä tämä(kin) uusi päivä tuo tullessaan. Elämä kestää max. n.100 vuotta kun taas kuolema on ikuista. Siksi uskallan nykyään sanoa pitkästäkin masennuksesta kärsineelle, että äläpä hötkyile.
Olen aikuinen ihminen ja takana toistakymmentävuotta kestänyt masennus. Itsetuhoinen ajatusmaailma, kuukausien tuskaiset jaksot, laitoshoito, terapia ja lääkkeet on käyty läpi mutta mistään ei ole ollut todellista, kestävää apua. Lopulta löysin apua, mutta aivan eri suunnasta mistä olin sitä kaivanut.
Oikea elämäni alkoi siitä kun päätin kuolla enkä kuollutkaan. Totaalinen, susiruma romahdus jossa ei ollut tippaakaan hohtoa tai kunniaa. Episodin jälkeen voimat olivat loppu, oli pakko katsoa alastonta itseään ja valita: joko lopetan elämäni tai kohtaan todellisen itseni. Valitsin jälkimmäisen, mikä osoittautui todella vaikeaksi tieksi.
"Asiat eivät koskaan muutu" -minulla oli tapana sanoa itsekseni aina kun rojahdin uudelleen mieleni helvetin syövereihin. Kerran tuli taas tällainen romahdus, mutta tällä kertaa ajattelinkin "Ajattelutapani ei koskaan muutu" . Aloin ymmärtää mistä kaikki kärsimys elämässäni todella kumpusi, eikä se ollut lapsuuden traumat, jumalanviha, huonot kumppanit tai geenit. Kyseessä on harha itsestämme. Vähitellen, harjoituksen myötä olen alkanut nähdä koko elämän ja maailman eritavalla. Me emme ole tunteemme, ajatuksemme tai muistomme eikä onnellisuus tule ulkopuoleltamme. Emme ole myöskään erillisiä toisistamme, vaan olemme kaikki yhteydessä toisiimme läpi elämämme.
Kolmen vuoden jälkeen tapahtuneesta, voin sanoa eläväni taas. En ole kokenut mitään ihmeparantumista, mutta skarpannut vähän. Putouksia tulee edelleen, eivätkä ne koskaan lopukaan. Se mikä on muuttunut, on tapa miten otan vastaan elämän vastaan. Olen antanut itselleni lahjaksi hiljaisuuden. Joka päivä istuin itsekseni ja keskityin aluksi vain kuuntelemaan ja tuntemaan oman hengitykseni. Kutsun tätä pitkää ja haurasta vaihetta "Kotiinpaluuksi", sillä se on matka takaisin elämämme perusteisiin. Hukkaamme kosketuksen itseemme, yhteyteemme muuhun elämään ja maahan. Unohdamme itsemme ja siksi koko elämä saattaa alkaa näyttää kaoottiselta hukkareissulta. Meillä ei ole hajuakaan siitä keitä todella olemme ja se auheuttaa kärsimyksemme.
Onneksi tähän on lääke ja se on tietoisuus. En sano etteikö terapialla, lääkkeillä ja sairaaloilla olisi merkitystä, sanon vain että ne ovat hyvä tukikeinoja mutta eivät poista itse ongelmaa. Käytin itse lääkitystä niin pitkään, kunnes luotin tarpeeksi itseeni ja kykyyni `parantaa` itse itseni. Tästä vaiheesta on kulunut nyt 1,5 vuotta ja hyvin olen pärjännyt.
Tästä aiheesta on vaikea puhua koska se tulkitaan usein väärin ja siten, että se herättää ihmisessä itsesyytöksen. Tämä ei ole kuitenkaan homman juju, vaan on todella ajateltava ja syvällisellä tavalla ymmärrettävä viesti. Kun älyllisesti on tajunnut sen, niin sekään ei vielä riitä vaan on alettava hommiin. Tässä hetkessä tietoisena pysyminen on kaikkein vaikeinta mitä ihminen voi tehdä mutta se kannattaa, voi tytöt ja pojat, se todellakin kannattaa.
Hiljentykää, ottakaa mukava asento ja kysykää lempeästi itseltänne tänä päivänä: "Kuka minä todella olen?"
Antakaa todelliselle, ihanalle itsellenne mahdollisuus tulla esiin ja sanoa sanottavansa. Se saattaa muuttaa elämänne, tai sitten ei. Mitä menetettävää meillä tässä vaiheessa enää on? Kokeilkaa, muuta en pyydä.
Mielestäni jokaisella oikeustoimellisella (täysi-ikäinen, omavallalinen jne.) ihmisellä/yksilöllä on ja tulee olla oikeus päättää omasta elämästään (yksi perusoikeuksista).
Koska yksilöiden olot ovat aina olleet epätasa-arvoiset, on aikoinaan kehitetty esim. uskonnot, joiden varjolla esim. itsemurhasta on tehty "synti". Sitten on peloteltu alempiarvoisia ihmisiä ylempiarvoisten toimesta "kuolemanjälkeisen paratiisin" menettämisellä, jos huono (epäonnistunut) nykyinen elämä ei miellytä.
Kunhan noista peloista kuolemaa kohtaan (lue kaiken loppu) päästään, ja päästetään julkisuuteen kivuton tapa itsensä tappamiseen (semmoinenkin on!!) alkaa ihan oikeasti tapahtua!
Uskon, että kunhan itsemurha yhteisössä tulee normaaliksi "transaktioksi" (vrt. matkan osto matkatoimistosta), alentuu monen yksilön kynnys tappaa itsensä, ja päästää monesti myös ne niin sanotut "lähimmäiset" raskaasta taakasta.
Se on mielestäsi "tasa-arvoa", että huono-osaisia yksilöitä rohkaistaan ajattelemaan omaa elämäänsä "epäonnistuneena" ja hankkimaan matka kuolemaan, vähän niin kuin matkatoimistosta?
Ja läheisetkin ovat ainoastaan "niinsanottuja" ja pääsevät raskaasta taakasta, kun heidän läheisensä tappaa itsensä?
Tämäkö nyt sitten on se "vapaamielisen" uskontovihan hedelmää? Onpa todella hienoa. En ole varmaan koskaan kuullut mitään pinnallisempaa ja tyhmempää.
Jokainen saa ja voi päättää itse elämästään. Toivon sinulle kuitenkin voimia. Itse olen yrittänyt itsaria monta kertaa, mutta kaksi vuotta sitten ajauduin niin pahaan jamaan, että oikeasti halusin kuolla. Otin Antabuslääkkeitä ja hengenlähtö oli hiuskarvan varassa. pääsin sairaalaan, se oli minun pelastus, ilman sitä tuskin kirjoittasin enää tässä. Selvisin siis, mulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, sain oikeat lääkkeet. Älä ymmärrä väärin, en ole julistamassa, "että elämästä selviää", kerron vain oman tarinani.
Olen samaa mieltä; vuodeosastoilla viruu vanhoja, sairaita ihmisiä, jotka osa on täysin unohdettu ja eivät tiedä tästä maailmasta mitään. Sukulaismies oli aikoinaan sanonut, että mielummin ampuu aivonsa pellolle kuin viruu jossain vuodeosastolla. Valitettavasti pää pehmeni liian nopeasti ja hän joutui vuodeosastolle. Hän ei ollut siellä kuin kuukauden mutta kaksi viimeistä viikooa hän mätäni elävältä ( kuolioita nenänpäässä ja käsissä). Sellaista loppua ei toivoisi kenellekään, ei edes pahimmalle vihamiehelle. Sukulaismiehen lähiomaiset eivät luovuttaneet vaan hälle piti antaa nestettä ja ravintoa loppuun asti.
Vanhukset, jotka ovat eläneet pitkän elämän, ansaitsevat arvokkaan lähdön, eikä kitumista
Itsemurha on äärimmäisen pelottava asia.
Itsellä on kokemuksia niin omien ystävien yrityksistä ja onnistumisista, kuin myös omista itsemurhayrityksistä.
Olen menettänyt kolme hyvää ystävääni, jotka päättivät päivänsä omin neuvoin, ja nää tapaukset sai aikoinaan helvetillisen raivon aikaan. Ei voinu ymmärtää, että minkä vitun takia ei voi edes yrittää etsiä apua ongelmiin, vaan pitää vetää ittensä jojoon, ottaa yliannostus lääkkeitä tai hukuttautua.
Toi myös pelotti sillon kun sai kuulla ikätoverien hävinneen tästä maailmasta. Ajattelin, että vaikka ittee vituttais kui paljon tahansa, ni itsaria en tuu ikinä tekemään, sen verran se sattuu muihin.
Ajan myötä sitten sairastuin masennukseen, ja itsellä alko tulla ajatuksia tän maallisen vaelluksen lopettamisesta. Ajatus tuntu oikealta ja hyvältä, koska mun näkemys ittestäni oli se, että musta ei oo mihinkään, enkä tuu ikinä saamaan aikaan mitään.
Joka päivä elin jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa, ja mitä enemmän mietin kuolemaa oman käden kautta, niin sitä enemmän se alko helpottamaan. Tohon aikaan en tajunnu, että noi tunteet ja olotilat johtu vaikeasta masennuksesta.
Mikään mitä näin, kuulin ja tiesin kokemuksesta ei kääntäny mun päätäni että haluun tappaa itteni. Ei jaksanu enää ajatella muuta ku kuolemaa. Elämästä hävis ilo ja nauru ja koko tarkotus, ei pystyny enää ajattelemaan mitään muuta ku helpotusta kuoleman kautta.
Mulla oli jäljellä vielä ystäviä, jotka välitti, vaikka olin yrittäny niistäki päästä eroon. Nää ystävät sai mut hakeutumaan hoitoon. Ja tämä hoito kestikin sitten suunnilleen vuoden, ja oon vieläkin toipumassa. Mutta itsemurha-ajatukset ovat hävinneet täysin, kun ennen hoitoa niitä oli kestänyt toistakymmentä vuotta.
Ja vaikka kroppa on täynnä rujoja arpia yrityksistä, niin silti oon tyytyväinen että useamman kerran rajalla käyneenä voin silti saapastella täällä teidän keskellä. Ei musta oo sanomaan mitään filosofista juttua itsemurhan tarkotuksesta tai sen tarkoituksettomuudesta. Sen vaan sanon, että vaikeasti masentunutta ei kannata alkaa syyllistämään tolla, että ajattele kui se sattuu omaisiin tai et sä oot luuseri ku ees ajattelet tota. Ei sitä masentuneena jaksa miettii, että oot hieno ja kaunis ja pystyvä ihminen... Toki saa ja ehdottomasti kannattaa yrittää auttaa ja piristää, mutta vaikeasti masentunu ei ota tota vastaan ku ei pysty, ja sillo voi olla parempi ehdottaa sairaalaan menoa.
Joo, turhaa paskaa varmaan, mut toivottavasti saat ittes pidettyy ees jollai tavalla tääl meidän muiden kiusana, just semmosena ku sä oot.
Huono ajatus. Masennus ei ole syy itsemurhaan. (Moni sen kyllä tekee masennuksessa ollessaan) Syöpä , tai muu vastaava sairaus, on, ehkä. Kannatan eutanasiaa. Esim, neliraajahalvaus on minun mielestä syy itsemurhaan, mutta milläs itsesi tapat? Eutanasia sallittava meillekin! Kaikilla ei ole varaa lähteä Hollantiin.
http://turvaopas.pelastustoimi.fi/tapaturmien-ehkaisy.html
Lainaus:
"Kansainvälisesti Suomi sijoittuu itsemurhakuolleisuudessa Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan väliin. Kun ihminen uhkaa tekevänsä itsemurhan, häneen täytyy suhtautua vakavasti. Lähes kaikki, jotka ovat riistäneet hengen itseltään, ovat ennen tekoaan vähintään vihjanneet aikeestaan. Itsemurhaa hautovalle tärkein ensiapu olisi, että häntä kuunnellaan eikä jätetä yksin. Hänen tukemisensa on raskasta ja vaatii rohkeutta. Auttajankaan ei tarvitse selvitä yksin. Jos ystävien kanssa ei voi puhua asiasta, neuvoa voi kysyä kriisipuhelimista ja mielenterveysalan ammattilaisilta."
Olihan minulla tuossa tuo omakin ketju mutta laitanpa. Sinä joka kasket välittajia päättämään arvottomalta tuntuvan elämänsä. Sanon vain, että elämä alkaa tuntua arvottomalta, jos sen mukaisesti kohdellaan eli siis minun vitutukseni ja tuntemukseni ei kiinnosta ketään ja ylipäätään kukaan ei kutsu soita, laita mailia tai mitään, jotta tietäsin, että minuakin tarvitaan tai hallutaan että olen mukana menossa. En tarttisi muuta. Näistä, mitä olen tänne olen kirjoitellun voisi päätellä, että olen toivoton valittaja. Tosiassa minä en oikeassa elämässä ikinä valita yhdellekkään ihmisille mitään vaikka olo oli välillä semmoinen, että tarkoituksella lenkkireitti vei tuon junaradan vierestä. Yhdelle ihmiselle ikinä menin avautumaan ja siitä tuli märkkä rätti naamaan, joten mitä siitä pitäisi ajatelle? Minä jaksan kuunnella vaikka ikuisesti toisten ongelmia ja voin auttaa vaikka ilmaiseksi ihan tuntematontakin, jos vain voin jotain tehdä. Silta se tuntuu, että jokin ihme psykoosi monia vaivaa nykyisin. Ihan vain kun katsoo kuinka hysteerisä jotkut ihmiset on liikenteessä tai vaikka vain kaupan kassalla.
itseäni ärsyttää näissä "keskusteluissa" se että aletaan vääntämään etti kantsi tehdä, ei. Se ei ole pointti.
Kukaan ei tee itsaria koska olisi pelkuri (millainen ihminen väittää noin kun vastaaja ei ole enää kuuluvuusalueella!). Eikä jeesuskaan saatana pelasta, ei perkele pelasta. holhoavaa paskanjauhamista.
joten kaikki te tee-se-itse-ammattiamatööriammattipelastajat, menkää muualle jos ette halua keskustella annetusta aiheesta.
Tyhmää sinultakin on silti arvioida ja tuomita keskustelut noin ehdottomasti omista asenteistasi käsin, ikään kuin tietäisit, mikä voi kutakin meistä ihmisistä missäkin tilanteessa auttaa. Monet on kokeneet esim. siitä uskosta saaneensa avun todella epätoivoiseen tilanteeseensa, ja elämä on sitten voinut muuttua sen myötä. Kai tänne erilaisia kommentteja sentään mahtuu, enemmän ja vähemmän hyviä, ei sitä tarvitse liian tiukaan alkaa suitsimaan ja määräilemään, mitä saa sanoa ja mitä ei, vaikka kritisoida toki voikin. Kenelläkään meistä ei varmaan ole viisautta sanoa ehdottomasti toisten ihmisten puolesta, että mikä voi ketäkin auttaa ja mikä ei.
mielestäni surullisin tapa kuolla. En soisi sitä kenellekään mutta ymmärrän että osa ihmisistä on liian herkkiä tähän maailmaan, kuten itsekin olen äärimmäisen herkkä. Ehkä se sitten on niin, että vahvat selviää...... luonnonlaki sekin. Tahtoisin olla plajon kovanahkaisempi mutta en ole. Tahdon kuitenkin vielä yrittää jos olisi mahdollisuus.
Aloin pohtia... Myöskään kuormat ei kai mene täällä ihan tasan? "Heikko" ei välttämättä ole se, joka sortuu, eikä vahvin se, jolla on vähiten ongelmia. Usein taitaa olla niinkin, että kova pinta hajoaa kovimmin räsähdellen, kun taas todellisen lujuuden takaa löytyy juuri sitä herkkyyttä, syvyyttä.
Itsestäni taitaa löytyä kutakuinkin nuo kaikki tyypit myös, vähäongelmaista lukuunottamatta ehkä.
on surullinen tapa kuolla. siinähän tirautat pari tippaa sitten voitkin lähteä iltapäiväkahveelle.
Olen unelmoinut kuolemastani siitä lähtien, kun olin kaksitoista vuotta vanha. Olen nyt 26 ja tällä hetkellä onnellinen, mutta silti toivoisin kuolevani. Paradoksi? Ehkä.
Masennukseni alkoi jo ala-asteen alussa, kun paras ystäväni kuoli äkillisesti ja syytä ei ruumiinavauksesta huolimatta löydetty. Asiaa ei koskaan käsitelty, koska aihe oli ilmeisen arka ja kukaan ei tiennyt miten lapsi menetyksen ottaa. Uskoin kuolevani 12 vuotiaana ja petyin suuresti, koska en kuollutkaan. Tunsin, että en ansainnut elää, koska ystäväni oli kuollut 12 vuotiaana.. Tästä alkoi vaipuminen synkkyyteen. En enää jaksanut tehdä koulutehtäviä tai ylipäätään mitään kunnolla, koska uskoin kuolevani hyvin pian. Kukaan ei koskaan huomannut muutosta, koska olin kuitenkin koulussa keskivertoa huomattavasti parempi hyvän muistini ansiosta.
Pari vuotta myöhemmin aloin muistamaan lapsuudestani asioita, jotka olivat niiden ilmeisen järkyttävyyden vuoksi painuneet syvälle muistiin ja tukahdutettu. Minulle alkoi selvitä, miksi inhosin ihmisten kosketusta yli kaiken. Muistin siis yhden useista raiskauksistani (en pidä termistä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, koska sillä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa). Tosin luulin raiskauksia olleen vain yhden vielä viime vuoteen saakka, kunnes vanhemmiltani kuulin totuuden. Tämä luonnollisesti aiheutti nuoressa mielessä itsesyytöksiä ja häpeäntunnetta. En puhunut asiasta koskaan ennen kuin olin 22. Kuten jo aiemmin totesin inhosin ihmisten kosketusta yli kaiken ja nuorempana pahoinpitelin koulussa joitain luokkakavereitani, koska kosketus sai minut sokean raivon valtaan. Jälkeenpäin en edes muistanut tapahtuneesta mitään.
Sen jälkeen kun aloin puhumaan ongelmistani ystävilleni aloin myös parantua, mutta itsemurhan pohtiminen on edelleen jokapäiväinen asia. Enää tosin raiskaukset ei paina mieltäni, koska olen oppinut hyväksymään itseni ja tajunnut, että se ei ollut minun syyni. Elämä tuntuu minusta kertakaikkiaan turhalta, mutta olen oppinut olemaan välittämättä siitä. Elän päivän kerrallaan ajattelematta tulevaisuutta lainkaan, koska se aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Onneksi minulla on äärimmäisen kiinnostava työ ja saan toteuttaa itseäni.
Minusta itsemurhan tekemisessä ei ole mitään pahaa ja luulisin läheisienkin pääsevän huomattavasti nopeammin kuolemasta yli, koska se on tehty omaa pahaa oloa poistamaan. Ehkä hekin voivat ajatella, että tämä henkilö sai lopultakin rauhan. Olisihan se äärimmäisen itsekästä läheisiltä vastustaa itsemurhaa sen takia, että heille siitä koituu surua. Eihän kukaan ole maailmassa toista varten vaan jokainen itseään. En ole tappamassa itseäni, mutta haaveilen rauhasta mielelleni. Itsemurhan ja kuoleman ajattelu saa minut rauhoittumaan, koska tiedän, että voin puhaltaa pelin poikki milloin vain itse sitä haluan. Se ajatus saa minut jaksamaan päivästä toiseen. Olen hyvin vahvasti sen kannalla, että jokaiselle ihmiselle, joka haluaa pois tästä maailmasta, pitäisi tarjota apua eutanasian muodossa. Kuolema tuntuu vain pelottavan monia niin paljon, että siitä ei voi edes keskustella, eikä ole edes mitään järkeviä argumentteja itsemurhaa vastaan, vaan pelkästään opittuja mantroja. Masennuksesta eroon pääseminen vaatiikin hyvin paljon oman itsensä objektiivista ajattelua. Miksi jokin asia saa minut tuntemaan näin?
Ja lopuksi. Ei, en usko, että jumalaa/jumalia on olemassa. Siksi arvostankin elämää, koska olen uskomattoman utelias näkemään, mitä ihmiset tulevaisuudessa kehittävät teknologisesti. Toivon myös näkeväni sen päivän, kun ihmisten enemmistö oppii keskustelemaan asioista järjellä eikä tunteella..
Mihin järjelliseen argumenttiin perustat väitteesi: "ei ole edes mitään järkeviä argumentteja itsemurhaa vastaan, vaan pelkästään opittuja mantroja"? Mihin perustuu se, että julistat oman eutanasian ajamisesi rationaaliseksi ja kaiken eutanasian vastustamisen irrationaaliseksi? Mielestäni tuo ei kuulosta miltään muulta kuin läpeensä ideologiselta ja mustavalkoiselta yleistykseltä.
Vaikka ihmisten välisen keskustelun voisi usein toivoa olevan "järkevämpää", niin meidän kulttuurimme ajattelussa ongelmana ei pääosin ole rationaalisuuden puute ja liika tunnepainotteisuus vaan päinvastoin se, että kaikkea lähestytään kylmän laskelmoivalla ja välineellistävällä rationaalisuudella. Niin toisia ihmisiä kuin esimerkiksi luontoa (ylistämäsi teknologian toimesta). Tunteet puuttuvat, samoin puuttuu yhteisöllisyys, aito jakaminen jne. Uskonnollisuus surkastuu maallistumisen ja sen takana olevan yksipuolisen rationaalisuuden korostamisen myötä. Ja vaikka olemme olevinamme rationaalisia ja älykkäitä, emme ymmärrä edes oman rationalistisen maailmankuvamme perustuvan itsessään irrationaalisille ja kulttuurisesti ja historiallisesti ehdollisille (l. satunnaisille) olettamuksille. Asioita ei osata ajatella niin pitkälle, että nähtäisiin rationalistisen maailmankuvan perustat, sen sijaan maailmankuvan sisäistä rationaalisuutta ylistetään maasta taivaaseen. "Opituin mantroin", nimenomaan.
Minäkin olen utelias näkemään, miten teknologia kehittyy tulevaisuudessa. En vain ole pelkästään optimistinen sen suhteen, mielestäni sellainen on hyvin naiivia. Ensinnäkin teknologian veturina on aina toiminut halu kehittää aseita. Toiseksi se on yhdessä talouden kanssa ollut tärkein välineemme nykyisen luonnontuhon aiheuttamisessa. Vain nämä seikat huomioiden voidaan keskustella jotenkin järkevästi siitä, mitä autuutta teknologia voi meille tulevaisuudessa tuottaa.
Itse toivoisin näkeväni sen päivän, jolloin ihmiset oppivat olemaan täysinpainoisesti ja itsetiedostetusti ihmisiä; järjellisiä, tunteellisia ja myös uskonnollisia/katsomuksellisia. Ilman että jokin yksi näistä ulottuvuuksista hallitsee muiden kustannuksella ja niitä tuhoten. Tiedän, että sitä päivää ei tässä maailmassa koskaan tule.
Elämän tarinasi on todella surullista luettavaa. Olet kokenut rankkoja asioita. Omassa ystävä piirissä on myös niitä jotka ovat lapsena joutuneet kokemaan samoja asioita kuin sinä. He ovat uskonystäviäni, ja jo vuosia kestäneen ystävyytemme aikana olen huomannut, kuinka ihmeellisen parantavaa työtä Jumala on tehnyt heidän kohdallaan. He ovat itse kertoneet kuinka se ahdistus ja kipu joka johtuu niistä lapsuuden tapahtumista on jäänyt pois. Jeesus Kristus joka on luonut meidät, tuntee meidät, tuntee myös meidän menneisyytemme, hänellä on valta meidät myös parantaa. Kysymys on vain, tahdommeko me?
Amerikkalainen evankelista Joyce Mayer joutui lapsesta aikuisuuteen asti kokemaan isänsä hyväksikäyttöä. Hän kertoo kristillisellä tv 7 kanavalla esitt ohjelmissa Jumalan parantavasta voimasta. Jumala on täysin parantanut hänet niistä lapsuuden traumoista. Hän on myös kirjoittanut kirjoja. Älä ole kaikille mieliksi niminen kirja kertoo erikoisesti miten Jumala on häntä eheyttänyt vaikeasta lapsuudesta. Netti tv7 ohjelma arkistosta löytyy muitakin hyviä ohjelmia joissa on todettavissa Jumalan apu ihmisten elämässä. Joka rehellisesti tutkii näitä asioita ei voi kieltää Jumalan olemassaoloa, eikä hänen hyvää tahtoa meitä ihmisiä kohtaan.
Järjen ja tahdon lisäksi meillä on myös tunteet, ne ovat osa meitä. Terveellisempää on kokea elämäänsä myös tunteillaan kuin aina tukahduttaa niitä. Jos lapsi huomaa, että aikuinen ei kestä kohdata hänen kielteisiä tunteitaan, hän joutuu tukahduttamaan ne. Torjuttuina ne muuttuvat pettymykseksi, masennukseksi, katkeruudeksi ja vihaksi, eikä näitä tunteita jotka ovat jo muuttuneet asenteiksi noin vain pyyhkäistä pois.
Aikuisena on sitten rankka masis päällä, välillä raivo ja viha. Masennukseen kätkeytyy usein hylätyksi tulemisen tunteita, siis sitä kun en tullut kuulluksi enkä nähdyksi, en ollut arvokas läheisilleni. Tätä arvostettuna olemistahan lapsi juuri tarvitsee.
Niin sitten aikuisenakin kannetaan samaa arvottomuuden tunnetta, moni kokee ettei ole edes ihmisarvoakaan.
Kaikkeen tähän ja vielä paljon syvempiin asioihin tuli Jumala pojassaan tuomaan avun meille ihmisille. Jeesus tuli tuomaan arvon ihmiselle. Ajattele, sinä olet niin arvokas, että vaikka olisit ainut ihminen maan päällä niin Jeesus olisi tullut tänne sinun vuoksi. Ja kuka tämä Jeesus on? Hän on Jumalan ainoa poika.
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut , että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Johanneksen evank. 3 luku jae 16.
Hän kuoli ja nousi ylös sinun tähden. Ajattele näitä ja ymmärrä, että olet ARVOKAS.
Jotta pääsee nämä asiat sisäistämään, silloin edetään Jumalan ehdoilla. Ja hän opastaa raamatussa, että USKON KAUTTA, uskomalla häneen pääset ymmärtämään.
USKO TULEE SIIS KUULEMISESTA, MUTTA KUULEMINEN KRISTUKSEN SANAN KAUTTA. Room kirje 10 luku jae 17.
Kirjoitit kaipaavasi mielen rauhaa. Hän lupaa omilleen näin; Rauhan minä jätän teille; minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. Joh evank 14 luku jae 27.
Maailma tuo levottomuutta, mutta Jeesus lupaa omilleen mielen rauhan. Itse olen tätä rauhaa saanut kokea jo monet vuodet, sitä samaa toivon sinullekkin.
olisi vaan muistettava tehdä se niin, että tänne jäävät rakkaat ymmärtävät MIKSI. olen nähnyt surevia omaisia, joiden loppuelämä on sit pyörinyt tuon "miksi"-kysymyksen varjossa, heidänkin elämä on loppunut siihen ja se on kovin surullista! kannattaa keskustella asia selväksi rakkaittensa kanssa...selittää miltä tuntuu ja että asia on itselleen täysin selvä ja että on itse ok asian kanssa. valmis päättäämään täällä olonsa.
kun läheinen kuolee tottakai sitä suree ja jää kysymyksiä mieleen miten olisi voinut olla toisin. ei itsemurha ole poikkeus. eihän liikenteessäkään voi huolehti kuinka se perässätuleva autoaan ajaa. siksi jokainen vastaa lopultakin itsestään.ja missä ne surijat olivat silloin kun kaveri oli vielä elossa!
itsemurha on puolustuskeino. ihmisille fyysinen selviytyminen ei ole tärkein asia maailmassa. onnellisuus on. jos joku on jatkuvasti pohjattoman onneton niin itsari on ymmärrettävä.
Maissa joissa eutanasia on laillinen sitä ei toteuteta masennuspotilaiden kohdalla. Masennusta sairastavana tiedät syyn ja tiedät myös varmaan tilanteesi. Jos olisin ystäväsi.pitäisin puoliasi ja halisin välillä. Nyt teen sen vaan ajatuksena ihmiselle. Tsemppiä,ihminen!
käyppä allekirjoittamassa www.adressit.com/lsd vittu ollaan samoilla linjoilla...
Olen itsekkin miettinyt samaa, mutta sitten ajattelen että kyllä tämä elämä menee loppuun asti sinnillä kun jo päästy tähänkin asti. Ajattelen tätä jonkinlaisena kouluna, ei viitsi heittää leikkiä kesken.
Toisaaalta mietin että jos toisella puolen on jotain, vaikka mitään uskonnollisia jorinoita et halunnutkaan kuulla
Se itsari on kuitenkin lopulinen ratkaisu ei voi perua
Tunsin muutamia jotka ovat oman käden kautta päivänsä päättäneet ja omaisille sekä muille läheisille se on todella kova pala.
Masennusta vastaan voi taistella keksimällä jotakin mielekästä puuhaa tai ihan mitä vaan mikä vie ajatukset pois sellaisista asioista mitä saavat mielen painuksiin.
"Masennusta vastaan voi taistella keksimällä jotakin mielekästä puuhaa tai ihan mitä vaan mikä vie ajatukset pois sellaisista asioista mitä saavat mielen painuksiin. "
Tai sitten voi ajatella positiivisesti, eikö;)
masennuksessa ei paljoa puuhailla-se on masennuksen tunnusmerkkejä.
Minä aion lähteä täältä.
Siksi, että minusta ei ole mihinkään. En ole saanut töitä, vaikka koulussa olen osani istunut ja vähän enemmänkin. Poikaystävän pitäisi elättää minut, tukia ei tipu. Hän potkii ulos, kun ei jaksa maksaa enää ja minun opintolainojani jne. Minulla ei ole perhettä eikä sukulaisia (äiti poltti aikoinaan välit eivätkä kiinnostuneet minusta). Tänään sain kuulla, että pankki ei anna jatkoaikaa opintolainalle eikä edes pienempää summaa (kun ei voi maksaa nollatuloista, pienemmän olisin voinut vaikka vahtia naapurin penskoja). Lapsena olin vain taakka ja vihanpurkauskohde äidille, isä minulla ollut sen parin tunnin ajan, mitä tekeminen kesti. Yritin lukea, menestyä mutta tämä paska minusta sitten tuli. Melkein kaksi vuosikymmentä koulun penkillä ja tässä sitä ollaan. Luuseri. Luin nöyryytyksestä, jota sossu ja työkkäri harrastaa muka lain puitteissa.. minua on nöyryytetty lapsesta lähtien, vieläkö sitä pitäisi olla nöyrempi? Vituttaa siksikin, että opintolainan otin oikeasti vuokranmaksuun (kun poikaystävän tulot estivät asumislisän saamisen) enkä taatusti hummaillut rahoja..
Ongelma on vain se, että miten sen teen ilman sivullisten kärsimistä. Ei ole reilua, että joku löytää minut ja saa painajaisia. Hukuttautuakaan ei voi. Nopeasti, nopeasti..
Ja ei, en mene lääkäriin. Sieltä saa hullun leiman. Sydämentykytystä valittaessani meinasivat sen jo antaa.
Voi kun saisin rohkeutta. Vain hetki ja se olisi tehty. En tiedä olenko pelkuri kun en tiedä miten pystyn täältä lähtemään vai rohkea kun en tiedä miten täältä lähdetään.
Masentunutko? En. Ehkä tällä hetkellä ja joka kerta kun uusi vastoinkäyminen tulee. Mutta minä näen kuinka kaunista kaikki on ja jaksan tehdä. Hymyilläkin. Tänään nauroinkin, monesti.
Uskoisi edes johonkin jumalaan että voisi rukoilla rohkeutta.
ehkä olet masentuunut vain koska nöyrryt ja sinua nöyryytetään vaikka sisimmässäsi tiedät että se on väärin.
haistata paskat kaikille ja ala elää omaa elämääsi.
terve. Kelalta saa ainakin korkoavustuksen opintolainaan.... Tai sai ainakin joskun. Lainan takaisinmaksun sai ainakin itsellä ihan muutamaan kymppiin kuussa. Toki ajastakin tuli pitkä mutta ei se mittään. Mitäpä muuta,niin eli imoittaudu työkkäriin. Hae eri kurseilla. Osa voi olla hieman turhia mutta silloin saat ainakin työmarkkina tuen. Eli työkkärin luukun kautta töihin, harjoitteluun tai jollekkin kurssille. Tietenkin sossusta saa jotain rahaa ainakin jos poikakaverisi potkii pellolle. Mitäpä muuta, niin harjoittelua kannattaisi kokeilla semmoisilta alaloilta josta voisit olla kiinnostunut ja voisit vielä opiskella uuden ammatin, jos nykyisellä ei tärppää. Vaikkapa opparilla. Hieman vaikeaa se on opparilla päästä mutta sitten tavallisesti vain koulun penkille. Ja kyllä minä suosittelisin siellä psykologilla käyntiä, jos itselleen pahan tekeminen on mielessä. Masennustakin voi olla koska näet tulevaisuuden noin toivottomana. En paras masennuksen asiantuntija mutta kyllä siinäkin kai saattaa välillä myös naurattaa ja olot ailahdella.
Toivotan jaksamista ja annan ison etähalauksen ja toisen ja kolmannen ja... no nyt alko väsyttään... no saat vielä yhden.