Vielä toivoa...?

Särkylääkkeet auttavat kyllä, mutta ei tee varmaan masulle hyvää vetää kolmea 400 mg buranaa päivässä... Kivun lievittämisen lisäksi noilla on myös toinen myönteinen vaikutus mun menkkoihin, vuoto on melkein olematonta. Menee ehkä tunti buranan otosta, ennenkuin näkyy vaikutus vuodon määrässä, ja sitten kun alkaa taas verta tulemaan ihan helvetisti, voipi ennustaa että buranan vaikutus häviää sellasen puolen tunnin päästä.

Mutta ei se silti paranna mun elämänlaatua, vaikka burana vaikuttaakin vuotoon. En mä sitä koko ajan voi minimissä pitää, ja tuntuu että mitä enemmän tota buranaa menkkojen aikana syö, sitä pitemmät ne on...

Silti se, että kun tuntuu että pitäisköhän vilkasta taas vaihteeseen kalenteria, ja näkyy, että jooh viikon päästä alkaa, ahdistaa. Ja se tulee vaikkei kattois kalenteriakaan. Rupean jo valmiiksi miettimään miten mä voisin tappaa itteni, jos kivut on niin järkyttävät ja vuoto katastrofaalista, ettei sitä voi kestää päivääkään. Ja sitten vain surkuttelen muutaman päivän sitä miksi olen nainen ja miksi mulla on tällaiset menkat ja miksei ne olis voineet tulla vasta muutaman vuoden päästä ja miksei kukaan koskaan ole keksinyt sellasta lääkettä jolla sais ton vuodon pois, tai miksi vuodon pitää olla verta, vesimäistä verta, mielummin vaikka vihreää hyytelömäistä mönjää. Se olisi ensinnäkin huvittavaa, ja mönjän kerääminen on helpompaa, kuin hyytelöön verrattuna laihan vereen talteen kerääminen.

Sitten kun olen lopettanut surkuttelun, jää pariksi päiväksi haikea fiilis, mutta sitten lopulta ajattelen miksi helvetissä edes mietin koko asiaa, kyllä siihen tottuu ja ajattelen että vedän sellaiset burana kännit ettei vuotoa kuulu koko 11 päivän aikana ollenkaan. Sitten olen oikeastaan vain iloinen, kunnes on viikonloppu enkä pääse kouluun jossa en ehdi miettiä asioita. Sitten tulee taas se masennus ja surkuttelu aika, joka jatkuu vähän sen yli, kun menkat on alkaneet.

Välillä se sama haikea fiilis joka seuraa ennakko surkuttelua, jatkuu koko menkkojen yli, ja välillä taas tuntuu, että kehoni pahoittelee ja pyytää anteeksi masennustani ja kamalia PMS oireita sillä, että olen jotenkin aivan yli iloinen ja pirteä loppu ajan menkoista. Jos kehoni on pyydellut anteeksi (huvittavaa eikö :D) ja olen ollut menkkojen loppu ajan iloinen ja pirteä, menkkojen loppumisen jälkeen ajattelen ettei se ollutkaan kamalaa eikä minun tarvitse pelätä seuraavaa kuukautta ollenkaan, ja olen iloinen siitä että olen nainen ja alan nähdä joitain hyviä puoliakin, mutta jos kadulla tulisi vastaan ihminen, joka sanoisi että voisi tehdä minusta miehen, haluaisinko että hän tekisi minusta miehen, en koskaan sanoisi että en haluaisi.

Mutta silti taas joka kuukausi minulla on vain se yksi viikko, jolloin olen vapaa enkä ajattele menkkoja. Muu aika kuluu vuotamiseen, masenteluun ja surkutteluun. Minua ei haittaisi vuotaminen tai kipu, jos vain ajattelisin positiivisesti ja haluaisin olla nainen. Tai, jos minulta kysyttäisiinkin näin: haluaisinko olla nainen, JOS minulla ei olisi kuukautisia, ei PMS:ssää, ei kipuja, eikä tuskaa synnytyksessä, olisin saman arvoinen kuin mies enkä fyysisesti heikompi tai pienempi, VAI mies, silloin vastaisin että nainen. En ole mitenkään miehinen, meikkaan ja laittaudun aamuisin, mutten halua olla nainen jos se on tällaista, ala-arvoisuutta, kipua, tuskaa, verta. Masennusta. Kadehdin niitä naisia, jotka pitävät menkkoja upeana asiana, eivätkä ne haittaa heitä, se on heille oma pieni salaisuus, ei suinkaan vaiva. Itse en pysty ajattelemaan noin. Luulen etten pysty koskaan tulevaisuudessakaan.