Ei mitään sanottavaa

mut mä koen usein sen silleen, että kyllä ne jaksaa jauhaa TYHJÄNPÄIVÄSTÄ P.. mut kai mäkin vaan oon omalla tavallani jonkinlainen ylemyydentuntoinen paskiainen/hullu... Liialla älyllä ja sivistyksellä, kun ei tuota oikeastaa voi selittää.

Mutta jos kommentoisin tota sun tekstiäs, ni aattelin silleen, että sit kun sä pääset sisälle siihen sun yhteisöös, ni tilanne muuttuu, usko huvikses. Kyse voi olla ammatillisesta- yms.itseluottamuksesta esim. tai ehkä ja kenties. En o asiantuntija.

Sinun tilanteesi on täysin normaali. Et ole minkään sortin tyhmä, etkä todellakaan tarvitse lääkettä.

Olen naisvaltaisessa työssä. Ja vaikka itse olen nainen, en osallistu naisten ns. tyypillisiin kahvipöytäkeskusteluihin. Koen tuollaiset keskustelut turhiksi enkä väkisin sosiaalisesta tilanteesta ala kertomaan miehestäni ja yksityiselämästäni ynnä muista asioista, mitä muut niin mielellään harrastavat.

Aikaisemmin minua vähän häiritsi se, että en osaa sanoa mitään.. mutta nykyään en anna asian häiritä mitenkään. Miksi en puhu tuollaisissa em. tilanteissa? Yksinkertaisesti siksi, kun en jaksa teeskennellen ja väkisin puhua turhanpäiväisiä asioita. Mieluummin vaikenen kuin väkisin sanon jotain aivan turhaa, ainoastaan ollakseni sosiaalinen.

Nykyään siis vaikenemiseni ei häiritse minua yhtään. En yksinkertaisesti anna sen häiritä. Enkä kärsi tilanteesta. Olen jopa kääntänyt tilanteen ylösalaisin, hiljaa itsekseni vain mietin, miten pienet maailmat ihmisten päässä ovat.. ja se saa minut vain hymyilemään.
Onneksi työpaikallani on myös miehiä, tosin he ovat vähemmistö. Miesten kanssa tulen paljon paremmin juttuun kuin naisten kanssa. Miehet ovat yleensä ottaen järkevämpiä eivätkä puhu niin paljon turhuuksia kuin naiset. Tällaisen havainnon olen naisena tehnyt.

Työpaikallani keskityn työni mahdolliseen hyvään suoritukseen.. nuo pakolliset sosiaaliset tilanteet, joissa joutuu kuuntelemaan turhanpäiväisyyksiä ovat vain pieni osa päivän kulkua. En anna noiden tilanteiden häiritä itseäni. Ja siinä olen onnistunut.

Sinä onnistut myös.

Itse mietin myös, olisiko minulla jokin sairaus, kun ei oikein ajatus kulje. Sen verran lievä tapaus, ettei siihen ole puututtu.

Joskus tuntuu, että sanottavaa kyllä löytyisi, mutta en osaa kääntää sitä muiden ymmärtämälle kielelle. Se on vain epämääräinen möykky, jota vain minä ymmärrän. Siinä kun sitten mietin, miten asian ilmaisisin, ollaan jo jossain aivan toisessa aiheessa.

Uusien ihmisten kanssa on aluksi hankaluuksia, kun eivät vielä tunne minua. Vähän väliä huomauttamassa, etten sano mitään ja käskemässä puhua. Sehän tosiaan auttaa... "Puhu!" "Sano nyt jotaki!" Ja lamaantuminen. Ujouskin tuohon vaikuttaa. Menee tosi kauan, ennen kuin uskallan avata suuni vähemmän tuttujen seurassa. Vuoden verran kun jaksaisivat odottaa...

Välillä on kyllä niitäkin tilanteita, ettei puheenaihe kerta kaikkiaan kiinnosta ja mietin rauhassa muita asioita. Ei nyt välttämättä viitsi ottaa osaa keskusteluun, jossa ihmiset kilpaa kehuvat, kuinka ovat niin vanhoja ja viisaita... "Siis multa ei taaskaan kysytty papereita ku kävin viinakaupassa!" Ja niin edelleen...

Olen myös äärettömän kriittinen sanomisiani kohtaan. Jos avaan suuni, sieltä on parempi tulla jotain älykästä. No, eihän siellä päässä mitään sellaista pyöri, että hiljaa ollaan. Oikeastaan tämä puhumattomuus voi olla pitkälti opittua. Huomasin, miten idiootilta aina kuulostin, ja päätin olla sanomatta mitään.

Enkä tietenkään millään haluaisi "alistua" puhumaan joutavia. Miksi puhua jotain täysin merkityksetöntä, joka ei oikeasti kiinnosta kumpaakaan. Jätän small talkin suosiolla väliin.

Ei tuo hiljaisuus itseäni haittaisi ja isommassa porukassa tarkkailen mielelläni muita ja mietin asioita itsekseni. Eikä kaveriporukan ulkopuolella. Mutta lähes mykän ihmisen on vähän vaikea pitää yllä mitään läheisempää ystävyyttä. Olenkin vakavasti harkinnut uuden elämän aloittamista toisella paikkakunnalla opiskelujen myötä. Ei kontakteja. Kun pää on kerta kaikkiaan tyhjä, kun pitäisi keskustella!

joo tiedän mäkin oon joskus aatellu että onkohan mussa oikeesti jtn vikaa. Mulla kun ei meinaa toi jutestelu kulkee ei sitte millään. Tuntuu vaan ettei oo mitään asiaa ja sitte oon hiljaa.

Olen miettinyt ihan samanlaisia asioita. Miten muut keksii puhuttavaa niin nopeasti? Jään aina hiljaiseksi porukoissa, kun pää on ihan tyhjä. Kyse ei ole siitä että olisin liian itsekriittinen ja jättäisin sanomatta asioita joita pidän liian tyhminä, vaan mulla ei vaan ole mitään ajatuksia joita voisin sanoa... Tai sillon harvoin kun mulla on joku ajatus mielessä, en vaan saa sitä puetuksi sanoiksi. Mun täytyisi saada miettiä ainakin pari sekuntia, ja siinä ajassa joku muu ehtii aina viemään keskustelua eteenpäin.

Mussa on paljon samaa vikaa. Pahinta on kun edes läheiset ei ymmärrä, etten OSAA osallistua keskusteluihin. Etenkin isovanhempien tapaaminen on piinallista. Tahtoisin hyvät välit niihin, mutta en vaan osaa olla sairaiden vanhusten kanssa, en vaan osaa jutella... Olen huono lapsenlapsi kun en käy katsomassa niitä vanhainkodissa, vaikka tiedän että ne on yksinäisiä eikä elä enää kauan, mutta en voi mennä sinne vaan istumaan hiljaa kun ne tuijottaa. Käyn joskus tapaamassa niitä siskon tai äidin kanssa, mutta ne haukkuu mut aina jälkeenpäin siitä kun en osallistunut keskusteluihin. Muutenkin tämä ongelma on tosi kiusallinen... En ole niin täysi friikki etten saisi kavereita, jos vaan osaisin keskustella. Mutten osaa. Missä sitä voisi oppia?

Minulla ei ole ikinä ollut vaikeuksia keksiä puhuttavaa ihmisten kanssa. Nyt varmaan joku älähtää, miksi sitten kirjoitan tähän ketjuun, mutta jospa voisin auttaa jotakuta. Luin tämän ketjun, ja minusta vaikuttaa siltä, että monikaan kirjoittaneista ei tunnu olevan erityisen kiinnostunut muista ihmisistä. Osuinko oikeaan? Nimittäin silloin jos on aidosti kiinnostunut esim. työkavereistaan, keksii kyllä puhuttavaa. Minua ainakin kiinnostavat työkavereideni mielipiteet ja ihan tavalliset arjen kuulumiset. Siitä, mitä työkaverit kertovat/ovat kertoneet itsestään, on helppoa keksiä jatkokysymyksiä. Jos joku vaikka opiskelee, voi aina kysyä, miten opinnot etenevät. Jos joku rakentaa taloa, voi kysyä, miten talon rakentaminen edistyy. Jos joku on ollut ulkomaanmatkalla, voi kysyä, miten matka meni, oliko hyvä hotelli, millä retkillä kävi, oliko ruoka hyvää jne.

Jos ei keksi mitään sanottavaa, aina voi kysyä jotain. Se kysymysten keksiminen tosin edellyttää, että on edes jossain määrin kiinnostunut kuulemaan vastauksen. Jos ei ole, silloin onkin vähän vaikeampi tilanne. Kysymistä on turha pelätä, koska yleensä ihmisistä on mukavaa, että joku on heistä kiinnostunut. Maailma on täynnä aiheita, joista voi kertoa omia kokemuksiaan tai oman mielipiteensä. Esim. näin talvella voi jutella vaikka siitä, onko työmatkojen kulkeminen vaikeutunut lumen ja pakkasen takia. Monilla on. Sitten voi jutella vaikkapa päivän uutisista, lukekaa siis lehtiä tai nettiä. Työkavereilta voi kysyä leffasuosituksia jne. Työkavereiden kanssa voi jutella työhön liittyvistä asioista ja heiltä voi kysyä, miten he ratkaisisivat jonkin ongelman. Keksikää niitä kysymyksiä etukäteen, jos keskustelutilanteessa niiden keksiminen tuntuu hankalalta.

Itsellä sama ongelma. Mykkä olisi melkein hyvä sana kuvaamaan itseäni. Työpaikalla olen aina hiljaa, jos nyt joku ei kysy jotain, silloinkin lyhyesti vastaan. Samoin sukulaisten seurassa ym. En oikeastaan käy kunnon keskusteluja kenekään kanssa. Syinä ehkä huono itsetunto, "laiskuus" en edes yritä keksiä puhuttavaa ja monesti ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa. Tai mitään tarpeeksi fiksua. Pää on aivan tyhjä. Kai sitä ajattelee liikaa mitä muut ajattelee. En myöskään halua paljastaa itsestäni liikaa, koska elämäni on aika säälittävää tällä hetkellä. Tavallaan ylimielistäkin varmasti ihmisten mielestä, kun en koskaa kysy heiltä mitään kiinnostuneena. Mikä on totta...ehkä pidän tiettyä muuria ympärilläni hiljaisuudella enkä päästä ihmisiä lähelleni. Elämässäni ei enää läheisiä ihmisiä paljon olekkaan, enkä kerro asioistani kenellekkään...häpeän itseäni.