meille syntyi kolmisen viikkoa sitten pieni poika ja mieheni oli todella innoissaan omasta lapsesta. raskauden viimeisinä viikkoina isä oli todella täpinöissään ja halusi jo päästä vauvan kanssa leikkimään, selitin usein ettei sen vauvan kanssa vielä niin leikitä kun syntyy.
jouduin olemaan viikon sairaalassa pojan sokeriarvojen vuoksi eikä isä silloin ollut vauvan hoidossa niin mukana. kotiin päästyämme rupesin heti opettamaan häntä vaipan vaihdossa. heikkohermoinen kun hän on niin oli siinä vähän kestämistä, mutta nyt se luonnistuu jo ihan hyvin.
hän tekee pitkää päivää töissä ja itse olen vauvan kanssa kahden kotona.
kun olin raskaana, sovimme että vauvan hoito ja kotityöt eivät jää yksin minun vastuulleni, mutta jotenkin sisimmässäni tiesin ettei sopimus tule pitämään.. oikeassa olin. herään joka yö imettämään poikaa, mikä nyt on ihan velvollisuuteni, mutta en ole ehtinyt nukkumaan kolmen viikon aikana melkein yhtään ja univaje rupee jo näkymään. en ole vauvalle mitenkään hermostunut mutta miehelle kyllä ja päätäni särkee usein. olen ehdottanut että edes yhden yön hän saisi herätä ja antaa pojalle tuttipullosta, lupasi kyllä mutta yöllä käänsikin vain kylkeä.
menin ulos käymään juttelemaan äidilleni ja isä jäi pojan kanssa sisälle. käskin antaa korviketta, jos tulisi nälkä. olin ulkona tovin ja huomasin hänet keittiön ikkunassa, ihan hermona. juoksin sisälle ja kysyin mikä on. poika valitteli nälkäänsä eikä huolinut isän korvikkeita. syy oli se ettei isä ollut muistanut ravistaa pulloa ja siksi ei oikein luonannut. hän lannistui tästä aivan täysin ja valitteli ettei osaa hoitaa vauvaa. yritin rohkaista häntä ja selitin etten minäkään mitään osannut kun lapsi syntyi, harjotus tekee mestarin ja sairaalassa sainkin paljon apua. uskoin ettei hän ajattelisi enää niin.
tänään kävimme mummulassa ja veimme pojan pariksi tunniksi sinne hoitoon jotta saataisiin vähän aikaa huilata.. tai minä edes vähän unta. isällä oli todella huono päivä ja koko päivän on vain valittanut ja kiukutellut. väsynytkin on vaikka nukkuu hyvin yöt. kysyin mikä häntä vaivasi ja sanoi ettei mikään, sitten hän repäisi ettei halunnut hoitaa vauvaa kun ei osaa. uskon että tämä ajatus tuli siitä korvike -jutusta. selitin uudestaan ettei siitä kannattanut lannistua, onhan tätä vauva-aikaa vielä runsaasti jäljellä ja aikaa harjotella. taisi ne sanat mennä kuuroille korville..
itse olen elänyt ilman omaa isää (hyvä isäpuoli on aina ollut kuitenkin), joskus ollaan kuitenkin nähty. isäni joskus valittaa sitä minulle kuinka huono isä on ja että rakastaa minua koko sydämestään. eihän ne sanat oikeen mitään vaan ne teot. sanoin miehelleni joskus etten halua hänestä samallaista kuin oma isäni, koska itkin ikävääni usein pienempänä ja mietein että muistaako ja rakastaako hän minua. nyt miehestäni on pikkuhiljaa kasvamassa isäni lainen. en halua samaa kohtaloa lapselleni.
sanoin että ehkä on parasta jos hän muuttaisi sitten takaisin äitinsä luo koska en rupea katselemaan tollasta touhua. hän vain makaa sohvalla ja käy töissä. raskastahan se työ välillä on, mutta ei se lapsi yksin minun ole. hän kysyi että tahtoisinko minä sitä, mutta en näe tässä muutakaan vaihtoehtoa. sen jälkeen emme ole puhuneet toisillemme.
en myöskään koskaan tule jättämään poikaani yksin hänen kanssaan vaikka kuinka osaisi hoitaa jo häntä. hän hermostuu todella pienestä enkä haluaisi edes kuvitella mitä hän voisi tehdä kun suuttuu. en tiedä tekisikö omalle pojalleen mitään mutta minua uhkasi kerran mojauttaa tuolilla raskaana ollessani. en halua ottaa mitään riskejä.
tämä ongelma isä on vasta 18vuotias joten ikäkin puhuu jo aika paljon mutta ei se silti mikään selitys ole. oma lapsi on aina oma lapsi ja vastuu pysyy kauan pienessä ihmisessä.
mitä minun pitäisi tehdä? mitä pitäisi sanoa että ymmärtäisi?
-kiitos vastaanneille, asiallista kommenttia !
jouduin olemaan viikon sairaalassa pojan sokeriarvojen vuoksi eikä isä silloin ollut vauvan hoidossa niin mukana. kotiin päästyämme rupesin heti opettamaan häntä vaipan vaihdossa. heikkohermoinen kun hän on niin oli siinä vähän kestämistä, mutta nyt se luonnistuu jo ihan hyvin.
hän tekee pitkää päivää töissä ja itse olen vauvan kanssa kahden kotona.
kun olin raskaana, sovimme että vauvan hoito ja kotityöt eivät jää yksin minun vastuulleni, mutta jotenkin sisimmässäni tiesin ettei sopimus tule pitämään.. oikeassa olin. herään joka yö imettämään poikaa, mikä nyt on ihan velvollisuuteni, mutta en ole ehtinyt nukkumaan kolmen viikon aikana melkein yhtään ja univaje rupee jo näkymään. en ole vauvalle mitenkään hermostunut mutta miehelle kyllä ja päätäni särkee usein. olen ehdottanut että edes yhden yön hän saisi herätä ja antaa pojalle tuttipullosta, lupasi kyllä mutta yöllä käänsikin vain kylkeä.
menin ulos käymään juttelemaan äidilleni ja isä jäi pojan kanssa sisälle. käskin antaa korviketta, jos tulisi nälkä. olin ulkona tovin ja huomasin hänet keittiön ikkunassa, ihan hermona. juoksin sisälle ja kysyin mikä on. poika valitteli nälkäänsä eikä huolinut isän korvikkeita. syy oli se ettei isä ollut muistanut ravistaa pulloa ja siksi ei oikein luonannut. hän lannistui tästä aivan täysin ja valitteli ettei osaa hoitaa vauvaa. yritin rohkaista häntä ja selitin etten minäkään mitään osannut kun lapsi syntyi, harjotus tekee mestarin ja sairaalassa sainkin paljon apua. uskoin ettei hän ajattelisi enää niin.
tänään kävimme mummulassa ja veimme pojan pariksi tunniksi sinne hoitoon jotta saataisiin vähän aikaa huilata.. tai minä edes vähän unta. isällä oli todella huono päivä ja koko päivän on vain valittanut ja kiukutellut. väsynytkin on vaikka nukkuu hyvin yöt. kysyin mikä häntä vaivasi ja sanoi ettei mikään, sitten hän repäisi ettei halunnut hoitaa vauvaa kun ei osaa. uskon että tämä ajatus tuli siitä korvike -jutusta. selitin uudestaan ettei siitä kannattanut lannistua, onhan tätä vauva-aikaa vielä runsaasti jäljellä ja aikaa harjotella. taisi ne sanat mennä kuuroille korville..
itse olen elänyt ilman omaa isää (hyvä isäpuoli on aina ollut kuitenkin), joskus ollaan kuitenkin nähty. isäni joskus valittaa sitä minulle kuinka huono isä on ja että rakastaa minua koko sydämestään. eihän ne sanat oikeen mitään vaan ne teot. sanoin miehelleni joskus etten halua hänestä samallaista kuin oma isäni, koska itkin ikävääni usein pienempänä ja mietein että muistaako ja rakastaako hän minua. nyt miehestäni on pikkuhiljaa kasvamassa isäni lainen. en halua samaa kohtaloa lapselleni.
sanoin että ehkä on parasta jos hän muuttaisi sitten takaisin äitinsä luo koska en rupea katselemaan tollasta touhua. hän vain makaa sohvalla ja käy töissä. raskastahan se työ välillä on, mutta ei se lapsi yksin minun ole. hän kysyi että tahtoisinko minä sitä, mutta en näe tässä muutakaan vaihtoehtoa. sen jälkeen emme ole puhuneet toisillemme.
en myöskään koskaan tule jättämään poikaani yksin hänen kanssaan vaikka kuinka osaisi hoitaa jo häntä. hän hermostuu todella pienestä enkä haluaisi edes kuvitella mitä hän voisi tehdä kun suuttuu. en tiedä tekisikö omalle pojalleen mitään mutta minua uhkasi kerran mojauttaa tuolilla raskaana ollessani. en halua ottaa mitään riskejä.
tämä ongelma isä on vasta 18vuotias joten ikäkin puhuu jo aika paljon mutta ei se silti mikään selitys ole. oma lapsi on aina oma lapsi ja vastuu pysyy kauan pienessä ihmisessä.
mitä minun pitäisi tehdä? mitä pitäisi sanoa että ymmärtäisi?
-kiitos vastaanneille, asiallista kommenttia !
Vastaukset 6
Vanhimmat
Valitettavasti sinun kohtalosi seuraa lastasikin. Monesti ihminen valitsee kumppanikseen isänsä tai äitinsä kaltaisen henkilön, koska se tuntuu tutulta.
Väkivallan pelkosi kertoo jo, mitä sinun tulee tehdä. Et voi asua lapsesi kanssa sellaisen henkilön kanssa, joka on uhannutkin väkivallalla. Lapsesi isä ei ole missään tapauksessa kypsä huolehtimaan lapsesta, ikäkin sen jo kertoo.
olen sanonut jo aikaisemmin monellekkin, ei kannata kiirehtiä lasten saannin kanssa koska siitä voi seurata ongelmia kun toinen tai kummatkin ei ole tajunnut mitä se lapsen tulo oikeasti on..
Noh, mielestäni sille, kuka on lasten kanssa kotona, kuuluu kaikki kotityöt...toki miehen tulee auttaa ja tukea ja antaa herranjumala toisen nukkua, mutta ainakin minä ( 2 lasta ja kotona) koen velvollisuudekseni hoitaa kodin kun mies käy töissä.. ja miehille on aika useesti vaikeeta herätä lapsen itkuun..joko ne sulkee korvansa tai ei oikeesti herää...kannattaa vaan itse herätä ja tyrkätä tissi suuhun, pystyt kuitenkin itse torkkumaan samalla kun toinen syö, mutta mies ei :) sanot sitten miehelle että herää aamulla lapsen kanssa..ja eihän se lapsi ikinä opi isän otteisiin jos et anna isän hoitaa ja voisin luulla että jos isä jäisikin yksin menisi kaikki ihan hyvin..ymmärrän toki jos pelkäät hänen olevan väkivaltainen mutta mieti tosiaan olisiko hän lapselle??ja kun vauva saa oikean rytmin, alkaa kaikki helpottumaan..etkä kädestä pitäen neuvo, vaan annat isän laittaa vaipan miten haluaa, kuhan se pitää asiat sisällään niin ei ole väliä onko se oikein vai väärin päin...sanot että pullo pitää ravistaa niin syö...ja vaatetta tulee olla nöin ja näin päällä että tarkenee.. Tuoreilla äideillä (tai äideillä ylipäätänsä) on aika usein tapana "neuvoa" isää lastenhoidossa vaikka isien tulisi saada olla isä omalla tavallansa..ei ole väliä saako lapsi maitoa kunyleensä saakin velliä tai muuta vastaavaa,kuhan lapsi pysyy hengissä, eikö niin..ja se että vaatteet ovat sävy sävyyn jne jne...toki jos olet huomannut että lapsi ei esim syö, ellei ole tietyssä asennossa, niin kannattaa sanoa mutta muuten antaa isän hoitaa lastaan miten haluaa... eikö :)
Nyt en halua olla töykeä mutta nyt on kyllä tuoreella äidilla hormonit hyrrää vielä.
Kerro jos olen väärässä mutta minusta vaikuttaa siltä että sinulla on ollut selkeä mielikuva siitä miten asiat hoidetaan ja nyt kun se perheelämä ei ole näiden piiitkien 2 viikkojen aikana mennyt ihan putkeen ja olet väsynyt niin olet valmis heittämään miestä pihalla. Älä nyt tee mitään hätiköityjä päätöksiä jookos!
Mun nla-täti sanoi mulle fiksusti kun odotin esikoista että naisella on 9 kk etumatkaa, vaikka mies olisi kuinka mukana raskaudessa niin mies on silti ulkopuolinen kunnes vauva syntyy. Ja hän mainitsi just tota että hyvin usein mies puhuu siihen malliin että sieltä syntyy 3 vuotias jonka kanssa pääsee heti leikkimään :)
En nyt tiedä miten tiikeriemona olet siellä ollut joten siihen on vaikea ottaa kantaa mutta vaikuttaa tekstisi perusteella että miehesi olisi ihan hermorauniona sun takia. Korjaa jos olen väärässä.
Vauvalehet sun muut ovat ihan hyviä joo mutta ne asettaa huomaamatta hirveet ennakkoodotukset tuoreelle perheelle. Miten perheelämä pitäisi olla, miten osallistuvainen isän pitäisi olla, miten paljon sitä ja tätä.
Mulle nousi lapsuudenjutut mieleen aika voimalla kun esikoinen syntyi. Veikkaan että sinulle on käynyt samoin. Mutta anna sille miehelles nyt vähän aikaa tottua isän rooliin. Ottakaa ihan iisisti molemmat niin kaikki menee hyvin. Siitä on kuitenkin tosi tosi vähän aikaa kun teistä tuli kolme.
Meillä on ollut ongelmia ja paljon vauva-taaperoaaikana mutta joskus luin jossain että kandee miettiä 5 kertaa ennen kun eroaa tässä elämänvaiheessa. Ja tänä päivänä olen hyvin iloinen siitä etten univelan takia eronnut miehestäni.(niin kuin oli tosi lähellä jossain vaiheessa,)
En sano pahlla mutta siinä on jotain perää että "aivot jää synnytysosastolle". Ne oikeesti jää sinne väliaikaisesti :) Hormonit kiusaa ja kaikki on uutta. Halutaan lapselle vaan parasta ja välillä tuntuu ettei se mies osaa mitään eikä tee mitään.
Tsemppiä sinulle ja onnea vauvasta.
"tämä ongelma isä on vasta 18vuotias joten ikäkin puhuu jo aika paljon mutta ei se silti mikään selitys ole"
Tuntuu todella pahalta että 18 v. pidetään ongelma isänä. Hänhän on käytännössä lapsi vielä itsekin! Ja varmaan aika hukassa nyt. Kyllä hän minusta on kunnollinen ja tunnollinen isä kun haluaa olla lapsen elämässä ja hoitaa lastaan.
Enemmän tulee nyt kyllä kirjoituksesta esille että äiti taitaa se ongelma tässä olla. Kyllä 18 v. pitäisi antaa aikaa sopeutua näin isoon asiaan ja kannustaa eteenpäin. Mukana kun haluaa olla. Pois nyt tuollaiset ongelma-termit. Ihan puistattaa.
Itsellä on 31 v. mies ja lapsi tulossa ja aivan hukassa ja pihalla. Eka lapsi tulossa joten hämmennys kuuluu asiaan. Se ei katso ikää!
niinhän se taitaa olla että itse taidan olla myös ongelma kun olen niin suojelevainenkin. ja ymmärrän hyvin että hänen pitää antaa sopeutua tähän mutta tuskin se sopeutuminen tule kylillä ajelusta ja kotoa pois olemisesta. olen myös parhaani mukaan yrittänyt kannustaa, että siitä minua ei saa tuomita.
ja se että kaikki kotityöt kuuluvat minulle... ei, kyllä molempien kuuluu osallistua, varsinkin kun mies vaan sotkee eikä siivoa jälkiään ja itse saan ns. kulkea roskapussi kädessä hänen perässään.
tarkoitin tuolla lauseellani: "tämä ongelma isä on vasta 18vuotias joten ikäkin puhuu jo aika paljon.....'', että on vielä kovin nuorikin eikä lapsi ollut suunniteltu. tässä kohtaa sanon että ehkäisyä käytettiin mutta petti.
ja en ole isää kädestä pitäen näyttämässä miten lasta hoidetaan, kerran olen näyttänyt miten vaippa laitetaan, kun itse ei ole koskaan sellaiseen edes koskenut. hän itse pyysi apua.
sain kuitenkin uskoa että pärjäämme, eihän vauva kovin kauaa ole meillä ollut niin tottuuhan tähän sitten ajan kanssa.. :)
"en myöskään koskaan tule jättämään poikaani yksin hänen kanssaan vaikka kuinka osaisi hoitaa jo häntä. hän hermostuu todella pienestä enkä haluaisi edes kuvitella mitä hän voisi tehdä kun suuttuu. en tiedä tekisikö omalle pojalleen mitään mutta minua uhkasi kerran mojauttaa tuolilla raskaana ollessani. en halua ottaa mitään riskejä"
Mä olen läpikäynyt väkivaltaisen avioliiton eikä niitä ensimerkkejä osannut kunnolla havaita kunnes olikin jo niin vaikea tilanne, että oli myös vaikea lähteä pois. Luota vaistoosi ja jos tulee vahvempi tunne, että joskus menee yli, niin ne tilanteet tulee lopulta toistumaan ja väliin jäävä hyvä aika vähenemään, joten tarkkaile tilannetta! Ei meilläkään isä jaksanut/osannut/viitsinyt.. mitään tehdä lasten kanssa ja jos oli pikku hetken lasten kanssa, niin siitä oli enemmän harmia kuin hyötyä (tiuskimista, tukistamista, päivärytmistä poikkeamista...)