Olen nainen ja äitini on persoonallisuushäiriöinen.
Lapsuuteni oli karua ja erityisesti minä joka olin tyttö, sain kokea erityistä julmuutta äitini toimesta.
Elämäni on syntymästäni lähtien välinpitämättömyyttä, minua ei otettu syliin ja sain myös jatkuvaa vähättelyä osakseni. Myöhemmin äitini hylkäsi minut lastenkotiin ja siellä olin orpona, vailla mitään kontaktia omiin sukulaisiini. Naismallia minulla ei ollut lainkaan. Loppumetreillä kotonamme vaihtuivat miehet joita tuli, joka uusia kun toínen lähti.....olin niin kyllästynyt jatkuvasti siihen kun miehet vaihtuivat kotonamme. Äitini milestä miehet olivat epätäydellisiä. Lisäksi näin myös nälkää, tytön kuului olla siro ja pieni.
Isäni oli lähtenyt ulkomaille asumaan kun he erosivat, olin silloin 2 vanha.
Tulin raskaaksi ja kun olin synnyttänyt, äitini riensi laitokselle ja totesi hoitajille että olen kyvytön huolehtimaan lapsestani, hän keksi mitä uskomattomia tarinoita minusta.
Ihmettelin sitä nuivaa käytöstä ja kyräilyä mitä sain osakseni osastolla ja lopulta lääkäri sanoi, että tarvitsen ehdottomasti psykiatrin arviointia, ennenkuin pääsen lapseni kanssa kotiin.
Rupesin itkemään siellä joka tulkittiin synnytyksen jälkeiseksi psykoosiksi, koska en ollut äitini mielestä normaali: Minä tunnen tyttäreni!Hän tokasi kylmästi mutta asiallisesti, kun taas itse olin tunteiden myllyssä.
Lopulta päädyin suljetulle osastolle ja jouduin heti alkumetreillä eroon vastasyntyneestä. Vauvaa hoiti äitini ja se oli minulle kestämätöntä suorastaan painajaista. No, osasi hän jutella hoitaja kun oli ammatiltaan itse.
Mietin tuskaisena kuinka hän kohtelee lastani ja todella pelkäsin lapseni puolesta.
Minua ei lääkitty siellä ainoastaan tarkkailtiin 3 päivää. Pääsin kotiin, ilman diagnoosia muuten.
Sen jälkeen äitini puuttui jokaikiseen asiaani ja tunkeutui perheeseeni ja avioliittooni...avioliittoni lopulta kaatui kun päästin äitini liikaa elämääni hallitsemaan. Mieheni ei kestänyt sitä.Äitini toimesta meni välit, kaikkiin ihmisiin mitä meillä oli tuolloin.
Sen jälkeen todella sairastuinkin, jäin kahden pienen lapsen kanssa ja lopulta olin äidissäni kiinni myös taloudellisesti. Eihän nyt sosiaalista haeta mitään tukia hän paasasi.
Mieheni sai varattu minulle ajan mielenterveystoimistosta ja pääsin lopulta psykoterapiaan. Siellä tuli selväksi se kuinka äitini oli ollut liian hallitseva elämässäni ja suuri alistaja. Psykoterapeutti neuvoi käymään narsistien tukiryhmissä ja sieltä minä sain lopulta sen suurimman avun toipumiseeni.
Nyt tästä on aikaa 10-vuotta ja olen muuttanut toiselle paikkakunnalle, ja olen pitänyt suurta etäisyyttä äitiini...
Tänään soitin hänelle ja heti hän huusi minulle, SENKIN ILKEÄ TYTTÖ. Sain sanotuksi hänelle etten koskaan enään suvaitse hänen käytöstään ja ilmoitin muuttavani nimeni ja salaiset osoitetietoni, että elämäni saa jatkua ilman hänen rasitustaan.
On tämä vaan niin raskasta, kun joutuu luopumaan koko suvustaan samalla, mutta pakko se on.
Narsismi pahenee iän myötä:(
En uskalla vieläkään tuoda miehiä kotiini, koska pelkään että muutun samanlaiseksi kuin äitini kun olin lapsi.
Lapseni saavat ylenpalttisesti rakkautta ja leluja on huone täynnä, minulla taas ei ollut nuken nukkea kun olin lapsi.
http://www.youtube.com/watch?v=k587vshLiR8
Lapsuuteni oli karua ja erityisesti minä joka olin tyttö, sain kokea erityistä julmuutta äitini toimesta.
Elämäni on syntymästäni lähtien välinpitämättömyyttä, minua ei otettu syliin ja sain myös jatkuvaa vähättelyä osakseni. Myöhemmin äitini hylkäsi minut lastenkotiin ja siellä olin orpona, vailla mitään kontaktia omiin sukulaisiini. Naismallia minulla ei ollut lainkaan. Loppumetreillä kotonamme vaihtuivat miehet joita tuli, joka uusia kun toínen lähti.....olin niin kyllästynyt jatkuvasti siihen kun miehet vaihtuivat kotonamme. Äitini milestä miehet olivat epätäydellisiä. Lisäksi näin myös nälkää, tytön kuului olla siro ja pieni.
Isäni oli lähtenyt ulkomaille asumaan kun he erosivat, olin silloin 2 vanha.
Tulin raskaaksi ja kun olin synnyttänyt, äitini riensi laitokselle ja totesi hoitajille että olen kyvytön huolehtimaan lapsestani, hän keksi mitä uskomattomia tarinoita minusta.
Ihmettelin sitä nuivaa käytöstä ja kyräilyä mitä sain osakseni osastolla ja lopulta lääkäri sanoi, että tarvitsen ehdottomasti psykiatrin arviointia, ennenkuin pääsen lapseni kanssa kotiin.
Rupesin itkemään siellä joka tulkittiin synnytyksen jälkeiseksi psykoosiksi, koska en ollut äitini mielestä normaali: Minä tunnen tyttäreni!Hän tokasi kylmästi mutta asiallisesti, kun taas itse olin tunteiden myllyssä.
Lopulta päädyin suljetulle osastolle ja jouduin heti alkumetreillä eroon vastasyntyneestä. Vauvaa hoiti äitini ja se oli minulle kestämätöntä suorastaan painajaista. No, osasi hän jutella hoitaja kun oli ammatiltaan itse.
Mietin tuskaisena kuinka hän kohtelee lastani ja todella pelkäsin lapseni puolesta.
Minua ei lääkitty siellä ainoastaan tarkkailtiin 3 päivää. Pääsin kotiin, ilman diagnoosia muuten.
Sen jälkeen äitini puuttui jokaikiseen asiaani ja tunkeutui perheeseeni ja avioliittooni...avioliittoni lopulta kaatui kun päästin äitini liikaa elämääni hallitsemaan. Mieheni ei kestänyt sitä.Äitini toimesta meni välit, kaikkiin ihmisiin mitä meillä oli tuolloin.
Sen jälkeen todella sairastuinkin, jäin kahden pienen lapsen kanssa ja lopulta olin äidissäni kiinni myös taloudellisesti. Eihän nyt sosiaalista haeta mitään tukia hän paasasi.
Mieheni sai varattu minulle ajan mielenterveystoimistosta ja pääsin lopulta psykoterapiaan. Siellä tuli selväksi se kuinka äitini oli ollut liian hallitseva elämässäni ja suuri alistaja. Psykoterapeutti neuvoi käymään narsistien tukiryhmissä ja sieltä minä sain lopulta sen suurimman avun toipumiseeni.
Nyt tästä on aikaa 10-vuotta ja olen muuttanut toiselle paikkakunnalle, ja olen pitänyt suurta etäisyyttä äitiini...
Tänään soitin hänelle ja heti hän huusi minulle, SENKIN ILKEÄ TYTTÖ. Sain sanotuksi hänelle etten koskaan enään suvaitse hänen käytöstään ja ilmoitin muuttavani nimeni ja salaiset osoitetietoni, että elämäni saa jatkua ilman hänen rasitustaan.
On tämä vaan niin raskasta, kun joutuu luopumaan koko suvustaan samalla, mutta pakko se on.
Narsismi pahenee iän myötä:(
En uskalla vieläkään tuoda miehiä kotiini, koska pelkään että muutun samanlaiseksi kuin äitini kun olin lapsi.
Lapseni saavat ylenpalttisesti rakkautta ja leluja on huone täynnä, minulla taas ei ollut nuken nukkea kun olin lapsi.
http://www.youtube.com/watch?v=k587vshLiR8
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen koko ajan luullut ettei muita samallaisia tapausksia ole olemassakaan kuin itselläni on. Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Vaikka viimeinen kerta kun soitin äidilleni oli ensimmäinen päivä Lokakuuta sain jälleen kylmän suihkun korvilleni. Taas päätin etten enään ikinä soita hänelle, kuten viimeksikin tein ja soitin taas. Hän sentään on äitini ja ikääkin paljon. Pidän vain todella pitkän soitto välin. Tietysti menisi paremmin jollen sanoisi mitä olen puuhaillut en siis kertoisi itsestäni mitään. Silloin hän ei pääsisi haavoittamaan minun herkkää itsetuntoani ... Minä toivotan sinulle kestämistä ja onnea lasesi suhteen..
Tuli kirjoitus virhe edelliseen..
Iris, tarinasi biiseineen oli koskettava ja herätti paljon ajatuksia. Kuinka moni meistä lausuu sanat; elämälle kiitos!
Meidän elämä ei ole itsestääselvää. Hedelmöittyminen, odotusaika...monta asiaa voi mennä pieleen..
elämää yksinhuoltaja-äidin "YLENPALTTISESSA" rakkaudessa.
Kamala elämä sulla on ollu :( ihan helvetillistä!
Mun isä on narsisti, mutta mun äiti jätti sen 4 vuotta sitten ja kaikki on kunnossa, eikä olla pidetty mitään yhteyttä. Mut aikamoinen helvetti munkin lapsuus oli, tosin mulla oli aika vapaa lapsuus, koska vanhemmat ei oikee jaksanu huolehtii ku isä ei välittäny ja äiti oli vaan niin väsyny ja lopussa ettei se jaksanu kattoo meiän perään ni tultii ja mentii pikkusiskoni kaa ihan miten lystättii.
niiinkö