1.lääkärikäynti

Ensimmäisellä kerralla lääkäri todennäköisesti pyytää sinua täyttämään Beckin depressiotestin. Sinulta varmaankin kysellään, kauanko masennuksesi on kestänyt, millaisia oireita sinulla on ollut, mistä arvelet masennuksen johtuvan jne. Keskustelette ehkä siitä, millaista terapiaa ja lääkitystä tarvitset. Kannattaa sanoa lääkärille, että sinun on vaikea puhua asiasta.

Itsellä kesti kaksikymmentä vuotta ennen kuin sain soitettua ajan psykiatrian vastaanottoon. Tuo soittokin tapahtui melko pitkälti yhden ystäväni painostuksesta ennenkuin ensinnäkään tajusin, että kärsin vakavasta masennuksesta ja että asialle on pakko tehdä jotain, koska käyttäytymiseni alkoi olla jo sitä luokkaa, että lähipiirini alkoi olla huolestunut (unettomuutta, ruokahaluttomuutta, jatkuvaa väsymistä, ärtynyt olotila melkein koko ajan, eristäytymistä, paniikkihäiriöitä, jne..).

Harkitsin avun hakemista kauan ja hartaasti, monta kuukautta. Mutta lopulta otin aikuispsykiatrian ajanvarauksen ja soitin. Pääsin samantien ajanvaraukseen, joten homma lähti tuolta osin käyntiin hyvin, ja en kyllä oikein ymmärrä, että psyk. puolen ajanvarauksessa alkavat pompotella ihmistä eri numeroilla kun on muutenkin ylittänyt jo todella ison kynnyksen, eikä voimia ole todellakaan pyöritellä asioita useamman kuin yhden ihmisen kanssa.. Toivottavasti saat langan päähän ihmisen, joka hoitaa kerralla asian loppuun asti... Toki jos muu ei auta ja on todella paha olo, niin kriisipäivystys tai loppukädessä jopa hätänumero antaa kyllä avun kunhan saa sen verran revittyä itsestä, että osaa ja jaksaa kertoa mikä on hätänä. Ja kannattaa unohtaa se mentaliteetti, että onhan niillä jotain tärkeämpääkin puuhaa siellä kun jeesata mua kun "ny vähä ahistaa ja vituttaa" pahemman kerran... Apua ne siellä antaa jokainen henkilö luurin päässä, kunhan vaan soitat ja sanot että nyt ei oo hyvä olo henkisesti.

Sain tosiaan tuon ajan aikuispsykan vastaanotolle, ja kyllähän se jännitti aivan perkeleesti. Toista viikkoa sain kelata, että mitä mä siellä sanon, mutta koko ajan mietin, että sanon siltä mistä musta itsestäni tuntuu enkä valehtele tai vähättele/liioittele mistään asiasta. Mutta kyllä mä tärisin kun menin sitten odotushuoneeseen.

Lääkäri näki musta heti, että olin jo melkein paniikissa kun piti kertoa, että miksi täällä nyt ollaan, ja osasi olla todella rauhoittava ja ammattilainen. Ei painostanut eikä udellut, vaan kyseli rauhallisesti ensin perustiedot (syntymäajat, asuinpaikkakunnat ja sen semmoset) ja sitten johdatteli mut pikkuhiljaa siihen miks mä istun siinä tuolissa. Ainakin mun kohdalle sattu ammattilainen, ja ensitärinät hävis kymmenessä minuutissa. Sain jopa jonkun verran kerrottuukin minkä takia hain vastaanotolle, mutta 45min menee todella nopeasti kun alkaa edes vähän avautumaan...

Ekalla kerralla en olisi halunnut mitään lääkkeitä, mutta kun järjellä ajatteli niin unettomuuteen oli pakko saada jotain, joten sain sitten reseptin mietoihin nukahtamislääkeisiin. Sovittiin samalla, että käyn kolme kertaa viikossa 45 minuutin istunnossa, jossa katsotaan sitten miten masennusta aletaan hoitamaan.

Oman sairauteni hoitoon mahtuu paljon ja kaikkea, mutta kun tässä nyt kysyttiin ekasta kerrasta, niin halusin kertoa siitä, ja ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa, että oma mieli luo hirvittävän kynnyksen hoitoon hakeutumiselle, mutta kun siitä pääsee yli, niin "hoitoputkeen" kyllä pääsee ja ainakin itse sain ymmärryksen omasta tilastani sekä siitä, miten voin hoitaa sitä ja saada ihan oikean elämänkin.

Tuli itku noita vastauksia lukiessa. Kurjaa, mutta lohduttavaa, että en olekaan ainut joka pyörittelee tällaisia asioita päässään vuosi kaupalla. Vaikka tiedänhän minä, että tosi monella näitä ongelmia on. Omassa kaveripiirissä vaan ei puhuta näistä jutuista, ja perhe on lähinnä sitä mieltä, että.. "nykyajan ihmiset valittaa niin vähästä.. kävisivät enemmän lenkillä, niin piristyisivät..."
Ehkä mä uskallan... toivottavasti pian. Tajuaa itekin, et alkaa hommat menemään turhan vakaviks... pelottaa ihan.
Iso kiitos Teille!