Toki se on jotain ja aika paljonkin, jos ei ole ollut muuta sosiaallisuutta. Sitten muutaman vuoden jälkeen--> tottakai itse rakastan puolisoa, mutta muuta sosiaallisuutta ei ole että kun ei näe rakastaaan 2-4p viikossa niin sillä välin ei ole mitään elämää pelkkää tyhjää, eikä se ole terveellistä olla semmosessa suhteessa jossa roikutaan 24/7 yhdessä olisi se kiva hengata frendejen kanssa. Kirjotan vain siksi, että täällä on paljon sinkkuja, jotka sitten vihasesti vastaa sellaisille jotka on suhteessa voin sanoa että kyllä se on niin ihanaa seurustelu aikoina, mutta sen jälkeen kun ollaan "vakiinnuttu" täydellisesti on taas eri asia.
Parisuhteessa
miäs miäs
25892
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tämmöstä alotusta tänne olen kaivannutkin. Tartti vaan tulla sellaselta, joka itte elää parisuhtees. Toivottavasti nyt aukeaa monien silmät tämänki asian suhteen.
Paskaa.
Silloin sitä henkilöä ei vaivaa yksinäisyys vaan vain kaverien ja hengailuseuran puute.
Jos se ei ole enää niin ihanaa niin miksi olet sen henkilön kanssa tai mikset tee asialle jotain hänen kanssaan?
En voi ymmärtää tuollaista itkua.
Suhe jos ollaan 24/7 koko ajan yhes ja on yhteises harrastukset ja kaik tehhää aina kaksin, ei ole terve!
Niin no periaatteessa ei yksinäinen perhesuhteissa välttämättä, mutta kaverisuhteet ovat nollassa niin on se jollain tavalla yksinäistä sekin toki.
Niin sitä koitinkin tarkoittaa tällä keskustellulla.
Helppo lohkaista tuollaista jos elämässään on seurustellut ja jos on ollut edes yksi ihminen joka sinusta on oikeasti tykännyt. Jos on ollut joku jota rakastaa ja joka on rakastanut, ja on se konkreettinen todiste, oma kokemus, että kelpaa sellaisena kuin on. Helppoa sanoa tuollaista kun ei tiedä eikä ymmärrä mitä on olla täysin yksin, muiden hylkäämänä ja haukkumana, ja kukaan vastakkaista sukupuolta oleva ei ole koskaan tykännyt tai edes osoittanut mitään kiinnostusta.
Voin sanoa että sitä jossain vaiheessa jätkänä haluaa vaikka katsoa jätkäporukalla lätkää ja tehdä kaikkea äijä hommaa kuin olla paljon vaimon kanssa kotona kokoajan. Eli perhesuhteet ovat kunnossa, mutta ei ole kavereita ei edes hyvänpäivän tuttuja.
Samoin sitten niille naisillekkin hekin varmaan haluavat olla joskus tyttöporukan kanssa ja tehtä muijien juttuja : )
sulle
Ja entä jos ei koskaan olisi ollut sitä vaimoa? Eikä edes tyttöystävää? Ei ketään koskaan. Aivan. Et ymmärrä.
Itse asiassa ymmärrän koska olin syntymäni jälkeen seuraavat 21v ilman minkäänlaista sosiaallisuutta ja se olikin isoaskel se parisuhde, mutta ihminen on paskamainen ja se haluaa vain lisää. Jos edes kerran viikossa parissa saisi muutakin sosiaallisuutta. Jotka tämän huom tämän asian ovat kokeneet tietävät mistä puhun. Enempää en ala päteemään
Täh? 21-vuotiaana jo löysit tyttöystävän? Kamalaa miten kaikilla muilla elämä hymyilee ja kumppani löytyy jo nuorena ja mulla ihan kohta täynnä 30v aivan yksin..
"mutta ihminen on paskamainen ja se haluaa vain lisää. Jos edes kerran viikossa parissa saisi muutakin sosiaallisuutta. Jotka tämän huom tämän asian ovat kokeneet tietävät mistä puhun. "
Totuushan on että aina halutaan lisää ja enemmän. Aluksi parisuhde tuntuu ratkaisevan kaikki ongelmat, mutta muutaman vuoden kuluttua halutaan niitä ystäviä yms. tuttuja kun on jo kyllästytty siihen että pitää koko ajan olla saman henkilön kanssa. Usein vain tunnutaan unohtavan tuo "muutaman vuoden yhteisaika" kirjoituksista.
Eikä parisuhde estä niiden ystävienkään saamista.
Jos tämän keskustelun olisikin kirjoittanut nainen, jolla on puoliso, niin tätä olisi keretty äänestää jo monta kertaa huonoksi keskusteluksi ja täälä olisi jo käynyt monta valittajaa. Nyt kun tämän aloittaja olikin mies, niin yllätys yllätys, niitä kymmeniä valittajia ei näykään. Näköjään seurusteleva yksinäinen mies on täälä jotenkin suvaitumpi, kuin seurusteleva yksinäinen nainen.
Tiedän että täällä on monia kaltaisiani eli vuosia(kymmeniä) ilman sosiaalisiasuhteita. Ja kun/jos löytyy se puoliso niin siinä saa ison maistiaisen sosiaallisuudesta, että haluaisi saada vielä samansukupuolen edustajien kanssa käydä sosiaallisuutta eli kaveruutta. Vaikean sitä on ymmärtää ja en itse ymmärtänytkään sitä, vikisin vaan että joo sulla on vittu puoliso jne, mutta koin saman ja ymmärrän nyt.
Yleensä yksinäisillä on perhesuhteet eli näkee vuode pitkät vanhempiaan ja ennen pitkään kun/jos löytyy se vaimoke/mies niin siitä tulee perhesuhteeseen yksi lisää aluksi se tietenkin on "kaverisuhde", mutta mitäs sitten kun kaverisuhteet ovat taas nollassa?
Itse ajattelen näin asian.
Tuon on fakta juttu.
On totaaliyksinäisiä joilla ei ole ketään, sitten on kaverittomia yksinäisiä joilla voi olla puoliso. Ja jos/kun totaali löytää puolison kyllä siinä vuosien päästä haluaisi edes yhden hyvän frendinkin. Tämän voi sanoa ne jotka tämän on kokenut. Niinkuin aloittaja sen sanoi "vaikea sitä on ymmärtää" varsinkin kun on ollut totaaliyksinäinen.
Mielestäni on tervettä, että parisuhteessa ollessaan kaipaa muitakin henkilöitä elämäänsä.
Olen seurustellut muutaman vuoden, mutta on ollut aika jolloin olen ollut ihan yksin vailla ketään ystäviä/seurustelukumppania, joten tiedän myös miltä totaaliyksinäisyys tuntuu. Tietysti nyt on parempi, mutta... Minullakin oli aiemmin kuva, että seurustelusuhde pelastaisi jotenkin elämän ja minut yksinäisyydeltä, mutta ei se niin mene.. Muutenkin yksinäisyys ja erillisyyden tunne on kasvanut sisälle niin vuosien saatossa että siitä tunteesta on hankala päästä irti ja päästää toinen lähelle.
Itsensä voi tuntea myös yksinäiseksi ja masentuneeksi seurustelusuhteessa. Ok, en ole nyt ihan täysin yksinäinen kun minulla on joku, mutta mielestäni suhde ei ole terveellä pohjalla silloin. Esim. olen miettinyt paljon sitä, että jos suhteemme kariutuisi kuinka joutuisin yksinäiseen elämään taas, se on pelottavaa. Se on ahdistava tunne ja lisää riippuvuutta toisesta. Myöskin toisella on liikaa kannettavaa, kun joutuu olemaan toisen kuuntelija, paras ystävä, poikaystävä samaan aikaan. Ja kun olen masentunut, niin tuntuu että hän on hoitanut paljon asioita silloin kun en ole jaksanut. Sitä helposti tarrautuu toiseen kun on surullinen. en tosin haluaisi tehdä niin.. Kun minulla ei ole muita henkilöitä, kenelle puhua. monesti saatan puhua todella paljon, kun mies tulee töistä illalla, koska kaipaan niin henkilöä jolle jutella ja jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Jollain tavalla tuntuu kuin olisin sairastunut johonkin läheisriippuvuuteen. Sitä vaan jotenkin tarraa kaikin voimin toisesta, kun ei ole muita. Ja tiedän, että se voi olla tukahduttavaa.
Hänkin on sanonut joskus, että takerrun liikaa. Ja hän sanoo, että on jättänyt monta kertaa menemättä kaverien kanssa, koska hänellä on niin paha mieli, että jään yksin..
Monesti mieheni sanoo, että olisi mukavaa että minullakin olisi jotain ystäviä.No, kunpa minulla olisikin. Mieheni on suht sosiaalinen ja jotenkin tuntuu niin surulliselta, kun hän lähtee välillä johonkin kavereiden kanssa viettämään miesten iltaa niin sitten minä jään vaan yksin eikä ole ketään kelle soittaa. Sekin tuntuu vaikealta, että mieheni ei ymmärrä miltä yksinäisyys tuntuu. Tuntuu jotenkin niin hankalalta selittää sitä hänelle ja tuntuu pahalta kun hän ei vain tajua sitä miksi olen tällainen. Ja väkisinkin sitä alkaa jotenkin kadehtia toisen seuraelämää. Muutenkin tuntui älyttömältä, kun meillä oli tuparit ja minulta ei tullut yhtään kaveria niihin (vaikka pyysinkin paria tuttuani) ja kaikki olivat mieheni kavereita. Yksinäisyys oikeasti hävettää, koska esim. kaikki hänen kaverinsa ovat niin seurallisia ja sosiaalisia.
"Yleensä yksinäisillä on perhesuhteet eli näkee vuode pitkät vanhempiaan ja ennen pitkään kun/jos löytyy se vaimoke/mies niin siitä tulee perhesuhteeseen yksi lisää aluksi se tietenkin on "kaverisuhde", mutta mitäs sitten kun kaverisuhteet ovat taas nollassa?
Itse ajattelen näin asian. "
Perhesuhteet voivat rajustikin vaihdella ihmisillä ja aika harva yksinäinen mies/nainen haluaa olla tekemisissä vain vanhempiensa / sisarustensa kanssa. Parisuhteen omaavilla tilanne on yleensä parempi, koska heidät koetaan "normaalimmaksi" ja heihin suhtaudutaan myös posiitivisemmin. Yksinäisiltä miehiltä/naisilta voidaan koko ajan kysellä siitä että "eikös ole löytynyt ketään?" Tai muuten negatiiviseen sävyyn kommentoida asiasta. Yksinäisiä ihmisiä usein pidetään jonkin sortin taakkoina tai ongelmatapauksina tai sitten ihmetellään juuri tuota asiaa että eikö nyt löydy yhtikäs ketään... "Eikö kelpaa kenellekkään...".
Jos kaverisuhteet ovat nollassa parisuhteessa niin aivan voi yrittää tutustua ihmisiin. Lähtee rohkeasti harrastuksiin yms. juttuihin mukaan tai pyrkii etsimään kaveriseuraa.
heippa. Minulla on samainen ongelma. ELi minulla on puoliso ja hänen kanssaan menee yleensä hyvin, mutta suhdettamme selkeästi jopa verottaa se ettei kummalakaan oikeastaan ole kavereita/ystäviä. Olisi hyvä päästä välillä purkamaan asioita muidenkin ihmisten kanssa ja myös "tuulettua" vähän. Onneksi omien vanhempien kanssa voi jossain määrin jutella, mutta siihen se jääkin.
Ja teille yltiö yksinäisille: ketjun aloittajan takoituksena ei varmasti ollut vertailla ken on meistä yksinäisin VAAN halusi kertoa, että myös tällaista yksnäisyyttä on olemassa!
no minulla ei ole edes puolisoa
Ei ole olemassakaan "täydellistä vakiintumista" kun ihimsetkään eivät ole sellaisia. Maailma ei yksinkertaisesti ole täydellinen.
Se että on puoliso ei välttämättä tee sinua sen onnellisemmaksi tai aiheuta jotain yksinäisyyden totaalipoistumista ja henkistä täyttymystä.
Yksinäisyys on tila joka voi olla ihmistenkin seurassa. Monet sosiaalisetkin ihmiset saattavat tuntea itsensä aika-ajoittain yksinäiseksi.
On huolestuttavaa jos yksi ihminen riittää täyttämään kaiken sosiaalisuuden tarpeen. Tai että ylipäätään ajattelee, että kun saa sen yhden ihmisen lähelleen, se riittää. On muutenkin liian iso rooli ihmiselle olla ainoa kunnollinen sosiaalinen suhde toiselle. Itselläni on jopa kariutunut suhteita sen takia, että minä olen ollut niin yksinäinen ja toinen sosiaalinen eli sosiaalinen ihminen edellyttää kumppaniltaan myös samanlaista sosiaalista elämää.Yksinäisyys ja huono itsetunto on lisäksi saanut minua ajautumaan suhteisiin, joissa olen ollut vaan sen takia, että minulla on ollut joku, en siksi että olisin rakastanut tätä ihmistä.
On tervettä kaivata hyväksyntää monenlaisilta ihmisiltä ja luoda tukiverkosto suhteen ulkopuolelle. Hyvä parisuhde on mielestäni vain yksi elämänalue, hyvään elämään vaaditaan myös muita elämänalueita. Kuten esim. mielekästä tekemistä, hyväksytyksi tulemista, riittävää tukiverkkoa yms yms yms
Hiljasta meininkiä tällä keskustelulla.
Kolmetyyyppiä: 1.Ei ole parisuhdetta, tai kaverisosiaalisuutta ymt 2.Kaverisuhteita, mutta ei löydä elämänkumppania 3. Parisuhteessa, ilman minkäänlaista muuta kaveri tai edes hyvänpäiväntuttusuhteita
1.Voivat käyttää tätä aihealuetta ja deitti.
2.Deitti palstalle siitä sitten.
3.Voivat käyttää tätä aihealuetta
Itse olen 3. luultavasti tuomittavaa?
Joillakin on täällä frendejä, mutta se ei ole tuomittavaa? mitä vittua totaaliyksinäisten pitäisi tuomita sekin?