Olen 21 vuotias mies ja nyt omaan asuntoon muuttaessani huomannut miten yksinäinen olenkaan. Vanhempien luona asuessani kotona oli aina vähintään yksi perheenjäsen kotona mutta omassa asunnossani olen yksinäni. Ala-asteella oli paljon kavereita mutta yläasteelle mennessä menin eri kouluun kuin muut. Yhteydenpito lakkasi ala-asteen kavereihin seitsemännellä luokalla.
Sain uudessa koulussakin kavereita mutta ns. tosi ystäviä en koskaan onnistunut saamaan. Yläasteelta matka jatkui lukioon jossa käytännössä pyörin yläasteelta tuttujen ihmisten kanssa. En koskaan käynyt kenenkään kaverin kanssa missään lukion aikana, koska satuin asumaan syrjässä ja kaukana lukiokavereista joten kaikki tapaaminen tapahtui koulussa.
Kun lukio loppui, menin töihin ja ainoat kaverini olivat työkaverit. Kävin pikkujouluissa ja muissa juhlissa ja tuntui että löysin todella hyviä kavereita. Sitten alkoikin intti ja työkavereihin olin yhteydessä suunnilleen vajaan kuukauden ja taas kaverisuhteet olivat poikki. Intissä olin todella kipeä pitkän aikaa ja "motivaatio vempan" leima iskeytyi otsaani. Alokaskaudella oli mukava tupa ja joukkue mutta sain siirron toiseen komppaniaan kun alokaskausi loppui. Toisessa komppaniassa olin tupani/joukkueeni ainoa muista komppanioista saapunut joten olin jo heti kättelyssä ulkopuolisena. Ihmiset olivat tuvassani vielä niin erilaisia että tutustumisesta ei tullut mitään. Kävin muutaman kerran psykologin kanssa juttelemassa sopeutumisvaikeuksista ja syrjäytymisestä. Psykologin ehdotuksista huolimatta kuitenkin jatkoin intin loppuun.
Nyt olen aloittanut korkeakouluopinnot ja olen saanut parikin kaveria. En koskaan ole ollut koulukiusattu, ainakaan paljon. Pientä kiusaamista olen kokenut mutta en fyysistä vaan enemmänkin pientä naljailua ja halventamista. Uudessa koulussani nämä pari kaveria kulkevat joka paikkaan kanssani (edelleenkin pelkän koulun aikana, muuten yhteydessä mesen/ircin kautta) mutta kuinka kauan?
En tiedä miksi epäonnistun ihmissuhteissa niin pahasti. Näytän todella paljon ikäistäni nuoremmalta ja olen rehellisesti sanottuna hieman tyhmän näköinen ja sosiaalisten taitojeni perusteella varmaan kuulostankin sellaiselta. Sosiaalisissa tilanteissa en osaa olla rento. Jopa kavereiden kanssa koulussa ollessani tuntuu kuin olisi pakko sanoa jotain jos toiset ovat vain hiljaa. Vaikka olen ujo niin vauhtiin päästessäni höpötän todella paljon ja innostuneesti. Pelkään, että höpötykseni ajaa ihmisiä pois läheltä.
Minulla on ollut myös ärsyttävä tapa hymyillä todella paljon. Lukiossa hymyilin melkein aina kun näin kavereita ja olen nyt onnistunut saamaan turhan hymyilemisen kuriin jotenkuten. Olen myös herkkä hikoamaan ja punastun pienimmästäkin asiasta.
Olen aina halunnut nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Tuntuu, että minua ei oteta todesta ja että jotkut pitävät minua pellenä. Yritän toki olla hauska mutta kohtuullisesti vain. Minua hämää myös se, että joku luokkakaveri saattaa naljailla minulle yhdellä tunnilla ja seuraavalla tunnilla kysyä neuvoa ihan normaalisti. En tiedä, naljailevatko ja halveksivatko toiset minua oikeasti vai koenko minä vain sen sellaiseksi itse.
Olen aina pyrkinyt olemaan mukava toisille ja joku on joskus sanonut minua sympaattiseksi henkilöksi. Myönnän että silloin kun joku on sanonut minulle monta kertaa kurjasti, olen sanonut myös takaisin. Pääosin kuitenkin olen toiminut mielestäni kunnollisesti.
Tällä iällä tuntuu että jo kaikki kuuluvat johonkin porukkaan ja että niitä todellisia tosi ystäviä on vaikea löytää. Jos joku osaisi neuvoa ja mahdollisesti omin kokemuksin kertoa hyviä tapoja löytää ja luoda uusia kaverisuhteita olisin erittäin kiitollinen.
Ps. en juo, en polta, enkä myöskään urheile. Ainoa "liikunta" on käveleminen. Sekin tapahtuu pääosin öisin jolloin saan olla rauhassa. Tunnen oloni tukalaksi toisen ihmisen kävellessä ohi kun ei tiedä minne pitäisi katsoa.
Sain uudessa koulussakin kavereita mutta ns. tosi ystäviä en koskaan onnistunut saamaan. Yläasteelta matka jatkui lukioon jossa käytännössä pyörin yläasteelta tuttujen ihmisten kanssa. En koskaan käynyt kenenkään kaverin kanssa missään lukion aikana, koska satuin asumaan syrjässä ja kaukana lukiokavereista joten kaikki tapaaminen tapahtui koulussa.
Kun lukio loppui, menin töihin ja ainoat kaverini olivat työkaverit. Kävin pikkujouluissa ja muissa juhlissa ja tuntui että löysin todella hyviä kavereita. Sitten alkoikin intti ja työkavereihin olin yhteydessä suunnilleen vajaan kuukauden ja taas kaverisuhteet olivat poikki. Intissä olin todella kipeä pitkän aikaa ja "motivaatio vempan" leima iskeytyi otsaani. Alokaskaudella oli mukava tupa ja joukkue mutta sain siirron toiseen komppaniaan kun alokaskausi loppui. Toisessa komppaniassa olin tupani/joukkueeni ainoa muista komppanioista saapunut joten olin jo heti kättelyssä ulkopuolisena. Ihmiset olivat tuvassani vielä niin erilaisia että tutustumisesta ei tullut mitään. Kävin muutaman kerran psykologin kanssa juttelemassa sopeutumisvaikeuksista ja syrjäytymisestä. Psykologin ehdotuksista huolimatta kuitenkin jatkoin intin loppuun.
Nyt olen aloittanut korkeakouluopinnot ja olen saanut parikin kaveria. En koskaan ole ollut koulukiusattu, ainakaan paljon. Pientä kiusaamista olen kokenut mutta en fyysistä vaan enemmänkin pientä naljailua ja halventamista. Uudessa koulussani nämä pari kaveria kulkevat joka paikkaan kanssani (edelleenkin pelkän koulun aikana, muuten yhteydessä mesen/ircin kautta) mutta kuinka kauan?
En tiedä miksi epäonnistun ihmissuhteissa niin pahasti. Näytän todella paljon ikäistäni nuoremmalta ja olen rehellisesti sanottuna hieman tyhmän näköinen ja sosiaalisten taitojeni perusteella varmaan kuulostankin sellaiselta. Sosiaalisissa tilanteissa en osaa olla rento. Jopa kavereiden kanssa koulussa ollessani tuntuu kuin olisi pakko sanoa jotain jos toiset ovat vain hiljaa. Vaikka olen ujo niin vauhtiin päästessäni höpötän todella paljon ja innostuneesti. Pelkään, että höpötykseni ajaa ihmisiä pois läheltä.
Minulla on ollut myös ärsyttävä tapa hymyillä todella paljon. Lukiossa hymyilin melkein aina kun näin kavereita ja olen nyt onnistunut saamaan turhan hymyilemisen kuriin jotenkuten. Olen myös herkkä hikoamaan ja punastun pienimmästäkin asiasta.
Olen aina halunnut nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Tuntuu, että minua ei oteta todesta ja että jotkut pitävät minua pellenä. Yritän toki olla hauska mutta kohtuullisesti vain. Minua hämää myös se, että joku luokkakaveri saattaa naljailla minulle yhdellä tunnilla ja seuraavalla tunnilla kysyä neuvoa ihan normaalisti. En tiedä, naljailevatko ja halveksivatko toiset minua oikeasti vai koenko minä vain sen sellaiseksi itse.
Olen aina pyrkinyt olemaan mukava toisille ja joku on joskus sanonut minua sympaattiseksi henkilöksi. Myönnän että silloin kun joku on sanonut minulle monta kertaa kurjasti, olen sanonut myös takaisin. Pääosin kuitenkin olen toiminut mielestäni kunnollisesti.
Tällä iällä tuntuu että jo kaikki kuuluvat johonkin porukkaan ja että niitä todellisia tosi ystäviä on vaikea löytää. Jos joku osaisi neuvoa ja mahdollisesti omin kokemuksin kertoa hyviä tapoja löytää ja luoda uusia kaverisuhteita olisin erittäin kiitollinen.
Ps. en juo, en polta, enkä myöskään urheile. Ainoa "liikunta" on käveleminen. Sekin tapahtuu pääosin öisin jolloin saan olla rauhassa. Tunnen oloni tukalaksi toisen ihmisen kävellessä ohi kun ei tiedä minne pitäisi katsoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Baareissa ja tupakkapaikoillahan parhaiten tutustuu ihmisiin..
Muuta asennettas, voi olla vaikeeta mut se auttaa ja toimii kaikessa (::
Vaikea vastata, mutta luulisin, että jonkun harrastuksen aloittaminen jossa voisi tavata ihmisiä olisi ihan passeli (ei välttämättä mikään urheiluharrastus). Myös erillaisilla tapahtumissa käyminen voisi olla ihan jees vaikka jossain konserteissa voi olla vaikeaa tutustua johonkin ihmisiin.
mul on vähän sama ongelma.. en pysty pitää yhteyyttä ku yhteen kaveriin. vaikka tapaisin jonku tyypin jonka kaa mul on paljon yhteistä en vaa pysty pitää yhteyttä. mul on ainaki auttanu se et kerroin kavereille et en ossa pitää niihin yhteyttä, nyt ne pitää muhun.
sitä mä ihmettelen et miks et oo oma ittes, ei auta jos yrität esittää jotain muuta.