Olen 22v mies Espoosta. Olen yksin koko ajan. Koulussa kukaan ei puhu minulle, minä en puhu muille. Muu ryhmä juttelee keskenään, minä olen yksin sivussa ja katson sitä kaikkea. Joskus netissä tapaamani henkilöt eivät enää puhu minulle mesessä. Keväällä olin niin rakastunut, mutta sitten se loppui jotenkin. Ja sen jälkeen muutin yksin asumaan. EN olisi koskaan uskonut miten yksinäiseltä olo tuntuu. Öisin en saa nukuttua paljoakaan, kun ei ole ketään vierellä. Ja ajattelen vain sitä, kun olin keväällä rakastunut ja miltä tuntui olla toisen ihmisen kanssa. Edes sen hetken. Olen joutunut jälleen aloittamaan masennuslääkityksen, vaikka lääkitys ei ole mielestäni ratkaisu yhtään mihinkään. Lääkitys on aiemmin vaikuttanut mm. seksuaaliseen suorituskykyyni alentavasti ja nyt siitä on tullut osa minua. Seksuaalinen itsetuntoni on nollassa ja en koe oikein minkäänlaista mielihyvää siitä asiasta. Yritän ajatella positiivisesti, mutta kaikki vain verhoutuu tähän yksinoloon. Olen käynyt lääkäreillä ja psykologeilla, mutta he eivät tunnu tajuavan, miten suuri asia tämä on minulle, kun seksuaalinen kiinnostus on kadonnut. Miten minun pitäisi toimia? Nyt vielä siis aloitin lääkkeet ja olen kaiken kaikkiaan huolissani millainen olen tulevaisuudessa. Nytkin tuntuu siltä, että minulla ei ole väliä.
Ei tarkoitusta.
22
2172
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Seurustelitko kauankin? Mihin se suhde oikein kaatui? Vieläkö sinulla on tunteita häntä kohtaan tai oletko enää tapaillut ketään? Niin ja miksi sinä et juttele heille muille sielä koulussa vaan seuraat vain sivusta, mikäli oikeasti haluaisit kavereita?
Seurustelin jotain 2 kk. Kaatui kai muhun, koska pelkäsin olla oma itseni ja oli ongelmia just ton seksuaalisen toimintakyvyn kans. En pystyny seks. kanssakäymiseen vaik olisin kuinka halunnut. Vaik olisin niin halunnut olla toisen kans, en tiedä... halusin vaan luovuttaa, koska ajattelin, et en haluu kokonaan nolata itseäni tai jotakin. Mut kyl mä yritin silti ja kerroin et olis voitu jatkaa kavereina, mut hän ei sit tainnut haluta sitä. Tuntuu vaan, et olen jäänyt elämään siihen viime kevääseen, enkä pysty/ halua päästää siitä irti. Joka ilta mun mieleen tulee ne yhteiset hetket sillo keväällä ja kesällä ja silloin vaan ajattelen, et voi kun kävi näin ja tulen tosi surulliseks. =( Se tuntuu vaan niin raskaalta.