Ihminen on kuollessaan rikkaimmillaan

nimittäin siihen, että henkisesti rikkaimmillaan!

jos ei ehdi sitä ennen dementoitua, vaikka voihan sekin rikkaus olla?

lopun elämää. Nyt pitää vaan valita mitä haluaa oppia, tehdä, nähdä ja kokea, koska enää aika ei riitää kaikkeen kiinnostavaan tutustumiseen. Olen tosi rikas jo nyt: minulla on ihania rakkaita läheisiä, muutamia hyviä ystäviä ja monenlaisia mukavia tuttuja. Olen kohdannut monenlaisia vastoinkäymisiä ja saanut kokea myös monenlaista hyvää. Koen oppineeni jotain ja eläneeni aktiivisesti omaa elämääni, enkä ole koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa. Rakastan elämää ja toivon saavani elää sitä aktiivisena loppuun asti. - Toisaalta ei enää ole mitään sellaista, mitä ihan välttämättä pitäisi ehtiä tehdä.

Kukaan ei odota perintöä, joten voin vapaasti kuluttaa vähäisestä omaisuudestani helposti rahaksi muutettavan osuuden omiin tarpeisiini. Tarvitessani lisärahoitusta voin ottaa pitkäaikaista lainaa asuntoa vastaan. Jälkikasvu kannustaa kuluttamaan niin kauan kun vielä riittää virtaa. Nuoriso pärjää omillaan ja minä koen itseni rikkaaksi, vaikka rahaa olisi vähemmän kuin velkaa. (En pidä sitä todennäköisenä.)
Rikastun vuosi vuodelta, vaikka rahassa mitaten joutuisin elämään köyhyysrajan alapuolella!

asuu viimeiset vuodet tai vuosikausia palvelutalossa niin useimmalta ei edes löydy varaa maksaa tuhansia euroja/vrk. Eli käytännössä kuolee varattomana, joka on ihan hyvä, ei tarvitse jälkipolvien riidellä perinnöstä.


http://kuningaskuluttaja.yle.fi/node/2380