Hankalaa

En oikein tieda miten asioihin pitaisi suhtautua. Jarjella olen yrittanyt ja tulla toimeen kaikkien kanssa. Nyt kuitenkin ahdistaa ja tuntuu todella pahalta.

1. Asun omassa remonttikuntoisessa talossani ja mies ns. asuu luonani, eli nukkuu ja syo, mutta tavarat ja posti menee hanen omaan kotiinsa. Han ei osallistu muihin maksuihin kuin puoliksi ruokakuluihin. Mies omistaa talon, mutta siina asuu hanen aitinsa, aidin miesystava ja mummo. Miehen talossa miehen aiti enimmakseen maksaa kaiken, mutta ei maksa miehelle vuokraa.
Meille on tulossa vauva maaliskuussa, ensimmainen sellainen. Ongelmana on asuminen. Haluaisin hankkia yhteisen talon, jota ei tarvitsi remontoida nii kauheasti kuin omaa taloani. Varsinkin tassa vaiheessa remontti tuntuu raskaalta, eika varmaan olisi minun enaa suotavaa repia hullun lailla, mutta pakko kun talo ei ole talviasuttava varsinkaan vauvalle. Emme kuitenkaan voi hankkia yhteista ehjaa taloa, koska mies ei halua myyda sukutilaansa, eika pysty ottamaan uutta lainaa yhdessa minun kanssani, niin, etta mina myisin oman taloni pois. Minun taloni ei ole asuttava, eika hanen taloonsa paase asumaan, ellei halua kommuuniin. En halua.
2. Miehen aiti vaatii dna testia ja epailee, etta lapsi on jonkun muun. En myoskaan ole tarpeeksi hyva hanen pojalleen, koska minulla on lainaa ja menetin tyopaikkani kun tulin raskaaksi. Miehen aiti neuvoi miesystavaani, ettei saisi antaa minun rajoittaa liikaa ja he voisivat ottaa koko huoltajuuden. Miehen aiti onkin alkanut hankkimaan heidan yhteiseen kotiinsa lapselle tarvikkeita, minun kotiini emme ole viela miehen kanssa kerinneet hankkia mitaan.
Oma sukuni ja ystavani ovat toisessa paassa suomea ja olen harkinnut talon myymista ja pienen ehjan talon hankkimista lahempaa sukuani. Mies ei tata hyvaksy, vaan minun pitaa olla taalla ja jaksaa yksin remontti ja velat, koska yhteiseen kotiin han ei suostu. Olen ihan loppu ja ahdistunut. Haluaisin vain menna omien ihmisteni luo, jotka valittavat minusta, eivat hauku, eivatka arvostele... eivatka yrita sivuuttaa minua ja ns. vieda lasta. Olenko itsekas jos pakkaan kamani ja muutan pois. Ei tunnu olevan vaihtoehtoja, jos haluan sailyttaa mielenterveyteni. Eiko lapselle ole parempi onnellinen ja stressiton aiti. Tietysti isa olisi ehdottomasti tarkea saman katon alle, mutta se ei tunnu onnistuvan, vaikka mita ehdotan.
Kun sanon miehelle naista asioista olen kuulema itse paavikainen ja hanen aitinsa ja heidan tapansa elaa normaali. Mies on aiemminkin kaantynyt minua vastaan ja yhdessa aitinsa kanssa syyttaneet milloin mistakin. Mina en taas tunne normaaliksi heidan tapaansa elaa ja kohdella ihmisia. Kylla minunkin sukuni rakastaa minua ja hyvissa valeissa olemme, mutta emme silti rajoita toistemme elamaa, eika meidan enaa aikuisina tarvitse asua saman katon alla.