kyzzä!!!!!!!!!!!!!!!

"entä moniko on syntyny ateisti perheeseen eli uskonto on ns. kielletty kotona? "

Ateistiperheeseen syntyminen ei tarkoita sitä, että uskonto olisi kielletty.

Meillä ei uskonnosta muistaakseni koskaan puhuttu, mutta se ei ollut kielletty aihe. Se ei vaan ilmeisesti kiinnostanut. Itse sain käydä uskonnollisissa tilaisuuksissa ihan oman halun mukaan. Kuuluin myös kirkkoon.

Meillä kotona oli ehdottoman jyrkästi kielletty ateismi ja uskonnonvapaus sekä suunnilleen kaikki muukin,
mikä ei ollut erikseen sallittua. Kiellettyä oli myös mm. rockmusiikki ja esiaviollinen seksi ja järjen käyttö.

Edes ruokaa ei saanut, ellei lukenut pakollista ruokarukousta - sen sijaan sai selkäsaunan ja hakattiin
siniseksi. Mutta tuolloin 70-luvulla se ei ollut vielä laissa kiellettyä, vaan lapsiaan sai hakata miten vain
huvitti ja ainaisesti pahantuulista, vihaista ja äreää isääni (siis tyypillistä uudestisyntynyttä hihhulia) se
huvitti harva se päivä.

Tarvitseeko erikseen enää mainitakaan, että minä taas en erityisemmin innostunut vihauskonnosta,
toisten hakkaamisesta sekä ihmisoikeuksien ja järjen käytön kieltämisestä...

Minä ainakin olen syntynyt uskonnolliseen perheeseen. Vanhempani kuuluivat jopa ns. fudamentalistiseksi katsottavaan liikkeeseen. Eivät kuitenkaan olleet kovin "kiihkeitä" uskovia, meillä kotona uskonto ei arkielämässä paljoakaan näkynyt, olivatpahan mukana liikkeessä vaan.

Tuo toinen kysymyksesi ateistiperheestä ja väite, että uskonto on automaattisesti on kielletty, ei pidä paikkaansa. Nimittäin naapurissa asui pari ateistiperhettä (pojat oli parhaita kavereitani) ja heillä ainakaan ei uskonto ollut mitenkään jyrkästi kielletty. Esim. pyhäkouluun saivat kaverini tulla, jos halusivat. Olivatkin joskus.

Synnyin kait ateistiperheeseen.
Minulle ei koskaan puhuttu uskonnosta eikä sitä juuri mainittu.
Vasta nyt olen huomannut edes minkäännäköisiä piirteitä ateismista isässä.

Minut on kastettu aikanaan Ev. Lut kirkkoon mutta jo kerhossa ja ala-asteella ihmettelin raamatun mahdottomuutta ja epäilin moista hölynpölyksi.

Teini-ikään asti ajelehdin massan mukana sen kummemmin ottamatta kantaa uskona asioihin enempää. Myöhemmin ajateltuna olin tuossa vaiheessa jo selkeästi ateisti ja agnostikko. Vasta aikuisiällä erosin kirkosta.

Olen aina mielessäni kyseenalaistanut raamatun hulluimpia kertomuksia joita aina lapsillekkin kerrotaan (5 leipää, 2 kalaa), vetten päällä kävely, vedet viiniksi ja mooseksen vesien halkomise yms yms.

Kiehtovia tarinoita toki löytyy ja ilmestyskirja on suorastaan hupaisaa luettavaa. Joten kyllä se raamattu osaa iloa tuottaa ateistillekkin. :)

Oma taustani on neutraali, vanhempani kuuluivat kirkkoon, kuuluvat kai yhä. Ei ole tullut puheeksi, koskaan se ei ole kiinnostanut kumpiakaan.

Itse erosin kirkosta suunnilleen vuonna -80, kun tulin täysi-ikäiseksi.

Isäni on suuttunut Jumalalle, joka tappoi hänen isänsä kun oli itse vasta 8
Äiti on aivopesty ajattelemaan, että kirkossa käyminen on "hyvyyden" merkki.

Itse en ole ollut kovin varhaiskypsä. Kävin normi uskontotunnit, rippileirin, olin isosena. Hurahdin seurakuntanuoriin, soiteltiin kitaraa ja tehtiin katulähetystä. Aloin tutkia asioita. Hurahdin yhteen lahkoon. Koin hurmoksellisen kokemuksen. Vedin poikerhoakin jossain rakosessa... Luin raamatun pari kertaa läpi ja usko karisi.

Aloin uskoa henkiparantamiseen ja muuhun "yliluonnolliseen". Innostuin tieteestä ja aloin tutkia kuinka sen avulla voisi selittää sielun ja kuolemanjälkeisen elämän. Opin lisää ja tajusin, kuinka typerä olin ollut. Onneksi tokenin järkiini noin viisitoista vuotta sitten ja omat lapseni ovat saaneet kasvaa vapaasti ajattelevina, muitten mielipiteitä kunnioittavina yksilöinä.

Itse luokittelen itseni ateistiksi ja kuulun paikalliseen vapaa-ajattelijoiden jäsenyhdistykseen.

Että sellainen tausta.

Tarkoittaako ateistiperhe sinun kielenkäytössäsi sitä, ettei uskonnosta saa edes puhua?

Ei meillä kotona kyllä ihmeemmin puhuttukaan, vaikka vanhemmat kirkkoon kuuluivatkin ja varsinkin äiti tuntui ottaneen kristinuskon omakseen sen kummempia ihmettelemättä.

Minä synnyin ateistiperheeseen. Molemmat vanhempani olivat eronneet kirkosta ja minua ei siihen koskaan liitettykään. Meillä tosin uskonto ei ollut millään muotoa kielletty aihe kotona. Siitä on puhuttu aina itseasiassa aika paljonkin, johtuen varmaan siitä, että sekä äitini että minä olemme aina olleet suht kiinnostuneita aiheesta. Itse olen suhtautunut jumaluskoon kriittisesti pienestä pitäen enkä muista koskaan uskoneeni minkään jumalan olemassaoloon. Seitsemän ikäisenä yksi pihan penskoista kertoi minulle että joudun helvettiin kun en usko jumalaan. Minä olin vain todennut, että ei se mitään haittaa kun en minä usko helvettiinkään. Suunnilleen 11-vuotiaana kuulemma pistin luun kurkkuun parille jehovalle oven raossa heidän kanssaan keskustelleessani. Äiti on kertonut salakuunnelleensa sitä keskustelua viereisessä huoneessa ja hihitelleensä hihaansa.

Joskus ala-asteella kiinnostuin uskonnollisista asioista enemmänkin ja halusin käydä uskonnon tunneilla koulussa. Sain sen tehdä, vaikka aika pian muistaakseni sain siitä kyllikseni ja jatkoin ET-tuntejani. Rippikouluiässä olisin saanut halutessani mennä riparille, mutta en halunnut. Minä olen saanut valita uskonnolliset katsomukseni itse vaikka vanhempani ateisteja olivatkin. Kumpikaan heistä ei milloinkaan tyrkyttänyt ateismiakaan yhtenä ainoana totuutena. He kyllä kertoivat että eivät itse usko Jumalaan, mutta että kyse on uskosta, ei faktoista.

Vanhempani eivät olleet erityisen uskonnollisia, mutta kuuluivat kirkkoon.

Minut kastettiin vauvana, mitä pidän hienoisena vääryytenä vaikka sinänsähän kyseisellä taikamenolla ei ole mitään merkitystä.

Leikki-ikäisenä uskoin lähes kaiken, mitä minulle uskoteltiin jumalineen ja joulupukkeineen. Kansakoulun ensimmäisinä vuosina uskonto oli mieliaineeni, siinä kun kerrottiin kivoja tarinoita menneiltä ajoilta. Kun sitten aloimme opetella historiaa, huomasin että kivat tarinat voivat olla myös tosia ja uskonto ei enää jaksanut juuri kinnostaa.

Taisin olla siinä kuuden tai seitsemän vanha kun jumaltarujen selvästi mahdottomat asiat ja ihmeet alkoivat kummastuttaa minua. Mielessäni rinnastin ne satuihin, jotka tapahtuivat kaukaisissa maissa ja kaukana menneisyydessä. Järkeilin, että ennenvanhaan saattoi tapahtua asioita, joita nykyisyydessä ei enää tapahdu.

Eipä mennyt enää kauan, kun tulin siihen päätelmään, että raamatun kertomukset ovat pötyä ja oikea jumaluus on jotain muuta. Lisäksi kirkon rooli alkoi arveluttaa. Selvästikkin kirkko oli ominut jumaluuden itselleen ja teki sen kanssa bisnestä. Lisäksi kirkko opetti selvästi ristiriitaista ja todellisuudelle vierasta uskoa.

Kävin rippikoulun ja kohta sen jälkeen erosin vanhempieni luvalla kirkosta.

Jumalasiat kiinnostivat kuitenkin ja tutkiskelin muita uskontoja ja yritin itsekkin mietiskellä jumaluuden mahdollista olemusta. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei mitään jumalia ole olemassakaan.

Ensimmäinen puolisoni halusi kirkkohäät ja liityin hetkeksi takaisin kirkkoon. Erosin tietenkin välittömästi uudelleen. Siis kirkosta. Sitä naista jaksoin katsella hieman pitempään.

Minulla ei ole uskonnollinen tausta, mutta en ole myöskään syntynyt ateisti perheeseen jos tarkoitat että uskonto olisi kielletty. Olen saanut kasvaa vapaasti uskonnon suhteen.

Toinen vanhempani on uskovainen. Käy kirkossa edelleen joka viikko. Toinen vanhempani taasen oli tapakristitty mutta sain tietää jokin aika sitten että hänkin on tullut järkiinsä ja luopunut uskosta mielikuvitusystäviin. Heidän lapsensa... eli minun sisarukseni on kaikki ateisteja ja ei kuulu kirkkoon.
Yksi parhaista henkilökohtaisista kokemuksista oli se hetki kun tajusin ettei mitään jumalia ole olemassa. Se rauhallisuuden tunne mikä levisi koko ruumiseen lähenteli euforiaa :)
Lapsistani yksi uskoo jumalan olemassaoloon. Hän saa pitää uskonsa mutta veikkaan että hänkin jonain päivänä avaa silmänsä.

ps niin raamatun mukaan minä kaiketi olen todella huono vanhempi ja tuomittu helvettiin. Olen meinaan kasvattanut lapseni yksin ilman aviopuolisoa ja olen vielä ateisti :o

Vanhemmillani kyllä oli. Ja sisaruksillani.

Äiti ei koskaan oo oikeestaan selvästi sanonu mielipidettään, isä taas on täysin ateisti. Siitä huolimatta molemmat kuuluu kirkkoon, ja mut kastettiin varmaankin ihan koska niin on tapana. Kotona puhuttiin kyllä uskonnoista, mutta lähinnä samalla viivalla olevina.

Lapsuuden paras kaveri oli helluntailainen, ja välit alko säröilemään kun hän ja perheensä joutu muuttamaan kristillisen koulun perässä kauemmas. Sen jälkeen meni muutama vuos, ennenkun löysin uuden parhaan ystävän (joka on sitä tänäkin päivänä) eikä tuosta edellisestä oo kuulunu valitettavasti mitään. Naapurustossa oli vielä pari hellariperhettä lisää, jotka aiheutti ongelmia puheillaan (jouduin helvettiin, kun en uskonut Jumalaan, ja jostain syystä uskoin silti noihin helvettipuheisiin..). Kivaa, kun lapsille opetetaan pienestä pitäen, että eläimillä ei ole sielua, ja että naapurin tyttö palaa helvetissä ikuisesti, kun ei voi sanoa uskovansa Jumalaan, ikää kuitenkin oli sen maksimissaan seitsemän vuotta.

Siinä oli oikeestaan yks isoimmista syistä, miks aloin miettimään jumaluuksien olemassaoloa, joka taas johti siihen, että totesin ettei niitä ole. En oikeestaan muista, että olisin edes pohtinut, onko kristinuskon Jumalaa sen jälkeen kun pienenä kotona vanhemmat kerto, ettei mun tarvitse uskoa ellen tahdo. Muita jumaluuksia oon kyllä pohtinu sen jälkeen, mutta kristinusko on se ihan vihoviimeinen.