Oli kyllä todella mukava lukea näitä viestejä,moni on selvinnyt yksin ja moni odottaa yksin mutta löytyykö ketään samanlaisesta tilateesta kuin itse/onko kokenut aiemmin.
Itselläni on edellisestä liitosta 3vuotinen lapsi (isä halusi lähteä elämään menetettyä nuoruuttaan ja ilmoitti vain muuttavansa pois).
Kerkesimme elelemään 7kk täysin kaksistaan lapsen kanssa kun tapasin miehen jonka kanssa kaikki meni oikein mukavasti ja ihanasti tähän päivään asti kun huomasin olevani raskaana (yhdessä oloa 15kk ) ja nyt yhtäkkiä hän vetäytyikin pois koska ei usko että vauva olisi hänen elämään sopiva asia kun on aiemmasta liitosta käytöshäiriöinen poika kotona sekä vaikeat työajat ym.Aiemmin oltiin puhuttu perheenlisäyksestä,yhteenmuutosta ym.
Ilmoitin että en tahdo aborttia tehdä (koska tahdon toisen lapsen,ajankohta olisi sopiva ja aiempani on jo sen verran "iso",elämäni on aika hyvin lutviutunut uriin ja on turvallisen tasaista ) eikä hänkään sitä vaadi minulta mutta nyt näyttää siltä että olen kohta yksinodottava yksinhuoltaja.
Ystävälleni (?) kertoessani sain hienoa "tukea"...: "Isättömiä äpäröitä on maailmassa ihan tarpeeksi joten mietihän nyt että kannattaisiko tehdä abortti,et sinä kuitenkaan pärjää"...Muutama muukin on sanonut tyyliin "onneksi olkoon vai pitäisikö sanoa otan osaa".
Rankkaahan se varmasti on,kahden lapsen hoitaminen yksinään.Tahtoisin kuullakkin teiltä jos on samankaltaisia kokemuksia että miten on pärjätty ym.Millaista oli odotusaika,kun vauva tuli kotiin ja ihan kaikkea mitä juuri sinulle silloin kävi/miltä tuntui/miten selvisit?
Ja haukkujat ym,voisitteko jättää vastaamatta.Tiedän että jokaisella on oma mielipide mutta eihän ketään ole kiva loukata.
Olen kyllä aikuinen ja tiedän mitä teen.En kysy ns. neuvoja vaan tahdon kuulla kanssasisarieni kokemuksia.
Itselläni on edellisestä liitosta 3vuotinen lapsi (isä halusi lähteä elämään menetettyä nuoruuttaan ja ilmoitti vain muuttavansa pois).
Kerkesimme elelemään 7kk täysin kaksistaan lapsen kanssa kun tapasin miehen jonka kanssa kaikki meni oikein mukavasti ja ihanasti tähän päivään asti kun huomasin olevani raskaana (yhdessä oloa 15kk ) ja nyt yhtäkkiä hän vetäytyikin pois koska ei usko että vauva olisi hänen elämään sopiva asia kun on aiemmasta liitosta käytöshäiriöinen poika kotona sekä vaikeat työajat ym.Aiemmin oltiin puhuttu perheenlisäyksestä,yhteenmuutosta ym.
Ilmoitin että en tahdo aborttia tehdä (koska tahdon toisen lapsen,ajankohta olisi sopiva ja aiempani on jo sen verran "iso",elämäni on aika hyvin lutviutunut uriin ja on turvallisen tasaista ) eikä hänkään sitä vaadi minulta mutta nyt näyttää siltä että olen kohta yksinodottava yksinhuoltaja.
Ystävälleni (?) kertoessani sain hienoa "tukea"...: "Isättömiä äpäröitä on maailmassa ihan tarpeeksi joten mietihän nyt että kannattaisiko tehdä abortti,et sinä kuitenkaan pärjää"...Muutama muukin on sanonut tyyliin "onneksi olkoon vai pitäisikö sanoa otan osaa".
Rankkaahan se varmasti on,kahden lapsen hoitaminen yksinään.Tahtoisin kuullakkin teiltä jos on samankaltaisia kokemuksia että miten on pärjätty ym.Millaista oli odotusaika,kun vauva tuli kotiin ja ihan kaikkea mitä juuri sinulle silloin kävi/miltä tuntui/miten selvisit?
Ja haukkujat ym,voisitteko jättää vastaamatta.Tiedän että jokaisella on oma mielipide mutta eihän ketään ole kiva loukata.
Olen kyllä aikuinen ja tiedän mitä teen.En kysy ns. neuvoja vaan tahdon kuulla kanssasisarieni kokemuksia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mun tilanteeni oli kyllä hieman erillainen, mutta olin nyt kuitenkin yhden lapsen yhäri kun toinen ilmoitti tulostaan ja päädyinpä sitten kuitenkin kahden kersan yksinhuoltajaksi, ja lapsilla ikäeroa 4vuotta.Kaksi lasta ei mene siinä missä yksi. Sen sanon nyt ihan ensimmäiseksi. Esikoiseni oli kovinkin murtunut ja mustasukkainen vauvasta ja imettämisen lopetin alkumetreillä liian sitovana ja aikaavievänä ja esikoinen pomppi pitkin seiniä koska huomioin vauvaa enemmän. Imettämisen lopetuksen jälkeen rupesikin sitten riittämään aikaa esikoisellekkin, mutta mustasukkaisuus oli sitkeästi mukana aina siihen asti, että sisaruksesta tuli tarpeeksi iso että pärjäsi myös hetken omillaan. Jälkeenpäin ajateltuna koin sen kovinkin rankkana aikakautena kun molemmat lapset olivat niin riipuvaisia minusta ja vaatimuksia huomiosta esitettiin tiuhaan. Nyt kun toinen ekaluokkalainen ja toinen vielä kotona, niin voipi luonnehtia sisarten suhteen olevan hyvä ja rakkauttakin riittää, mutta kovasti nuo penteleet kyllä tappelevatkin, mikä nyt tietty on normaalia ydinperheissäkin, ja tätäkin sovittelijan roolia ei jaksaisi ihan aina yksinään.
Kaikki perheeni suurimmat ongelmat ovat liittyneet niin heikkoon taloudelliseen tilanteeseen, heikoon tukiverkostoon ja työn- ja lastenhoidon yhteensovitamiseen. Ajokortittomuuskin on iso miinus.
Eli törmäyskurssilla on ollut seuraavat seikat: mulla sesonkityö (kevät,kesä,syksy töitä, talveksi kenkää) ja koululaisella 10viikon kesäloma. Harvinaisen huono yhtälö, ja yhden lomaviikon saan itse hoidettua, entäpä loput? Aikamoinen sumpliminen. Tähän tarvittaisiin sitä laajaa tukiverkostoa, jota ei ole, tai rutkasti rahaa hoitajaa varten, ja ei ole muuten sitäkään ;-)
Sitten kun lapsia on useampi: Yhden kersan vesirokko kestää viikon, ja toinen kersa sairastuu myös. Sitten olet tilanteessa jossa on pärjättävä ilman kahden viikon palkkaa.
Isompi lapsi haluaa harrastaa ja viet lasta harrastuksiin joista pitää. Voipi olla että se nuorempi onkin kuoleman väsynyt juuri sinä iltana ja joudut väkisin raahaamaan mukanasi itkevää, väsynyttä rääpälettä, vaikka tämän paikka olisi kotona vällyjen välissä.
Näitä esimerkkejä olisi yllinkyllin jakaa. Eli jotta pärjäisit kahden lapsen yksinhuoltajana tarvitset todella laajan tukiverkoston, ja monenmonta mahdollista auttajaa ja hoitajaa, ja palkkaa pitäisi olla sen verran, ettei kahden viikon palkattomuus aja sinua konkurssiin. Varatoimeenpiteenä älä laske kummankaan isän varaan yhtään mitään. Älä' ota sitä itsestäänselvyytenä että kumpikaan iseistä pitäisi kiinni tapaamissopimuksesta tai kantaisi taloudellista vastuuta lapsista. Paljon ne isät lupaavat, mutta sitten kun perustavat uuden perheen moni jättää ne taakse jääneet lapset oman onnensa nojaan.
Eli ole kovinkin realistinen sen suhteen kun kartoitat omaa elämäntilannettasi, että onko hoitoapua riittävästi ilman kumpaakin isää ja onko taloudellisesti mahdollista olla kaksi viikkoa palkatta, ja silti pärjätä?
Minä olin sinisilmäinen typerys luullessani että isukilta riittää apua niin hoidon kun rahan suhteen. Niinhän tuo lupasi ylipuhuessaan minua pitämään lapsen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja lapsiani rakastan yli kaiken. Jos olisin tiennyt, miten vaikeaksi menee, en välttämättä olisi tähän ryhtynyt, mutta uskonpa kuitenkin vahvasti siihen, että kunhan nuo tuosta vielä vähän kasvaa elämä helpottuu monilta osin, kun ovat omatoimisia, eivätkä vaadi hoitoa 24h vuorokaudessa.