Tarinamme on pitkä...Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kuutisen vuotta,joista olemme asuneet yhdessä n. 5v. Suhteessamme on aina ollut päihteet isossa roolissa (lähinnä miehelläni),on ollut kovia huumeita,kannabista ja tietenkin kuningas alkoholi.
Tarinani olisi pitkä,jos kaiken kirjoittaisin,joten hyppään nyt suoraan viimeiseen vuoteen.
Miehelläni on aina ollut päihdeongelma,oli kyse sitten mistä vain päihteestä. Kovista huumeista hän pääsi eroon (kai?),mutta alkoholista on tullut hänelle sitäkin suurempi ongelma. Hän on jo vuosia juonut 3-5 päivää viikosta,toisinaan enemmän,toisinaan vähemmän. Nyt viimeisesn vuoden aikana tilanne on mennyt jo niin pahaksi,että joka kerta kun hän astuu ovesta ulos,hän menee baariin. Oli kyse sitten mistä tahansa.
Hänellä ei ole ns. "normaalityötä",joten hänellä ei ole mitään velvotteita pysyä selvin päin. (itse olen vastaavassa asemaassa työpaikallani).
Viimeaikoina,kun hän juo,hän laittaa joko puhelimensa kiinni tai ei vastaa,ja hän viipyy näillä reissuillaan 1-3 päivää.Yöksi hän ei tule kotiin. Ja minä valvon täristen nämä yöt- ja niitä on ollut nykyään viikoittain.
Olen tehnyt päätöksen,etten ole enää hänen vuokseen sairaslomalla,mutta töissäkäynti ja esimiehenä olo on todella vaikeaa,kun itse elää paniikkikohtausten ja hengenahdistusten rajamailla.
Hän on luvannut useasti lopettaa,sillä selvinpäin hän näkee kuinka kärsin. Kunnes tulee taas se hetki,että mennään käymään kavereitten kanssa "yhdellä". Joka kerta selitys on sama- "luulin että tilanne on kontrollissa". En ymmärrä,miksi olen ollut tässä suhteessa,jossa olen niin usein joutunut pettymään ja jossa olen itse kuihtunut iloisesta itsestäni täriseväksi varjoksi. Jopa työnantajani kysyi onko kaikki ok- ja minähän sanoin että tietysti,vaikka olisin todella tarvinnut sairaslomaa,sillä olen hermoromahduksen partaalla. Ja se,etten pysty tekemään töitäni 100%:sti,pahentaa oloani,suorittaja kun olen.
No,pari muutama päivää sitten mieheni lähti pistäytymään eräissä juhlissa,ja soittikin pian,että ottaa nyt taksin kotiin. Olin helpottunut,hän ei jäänytkään juomaan. No,meni puoli tuntia eikä miestä näkynyt missään. Koitin soittaa- ei vastausta. Pelko ja hengenahdistukset sydämen tykytykset iskivät kovempina kuin koskaan. Jostain syystä noihin katoamisiin ei "totu" koskaan,vaan ne tulee aina yhtä suurina shokkeina.
Mies oli kateissa 3 päivää.Hän tiesi,että jos näin kävisi,hän saisi pakata tavaransa ja lähteä. (Tosin niin olin sanonut aijemminkin,mutta aina annoin anteeksi. Uskomatonta,mutta pelkäsin menettäväni hänet,ja uskoin joka kerta,että tämä oli viimeinen kerta!)
Kun hän tuli illalla kotiin,huultani purren käskin hänen lähteä,vaikka sisällä huusin ettei hän jättäisi minua.
Lamaannuin täysin...Hän itki 3 tuntia,ja sammui sänkyyn.
Seuraavana iltana kun tulin töistä kotiin,hän kertoi,että haluaa apua. Hän oli luvannut jo aijemmin mennä hoitoon,mutta muutaman selvän päivän vietettyään hän ajatteli,ettei tarvitse apua- hänhän pystyy olemaan selvin päin jos haluaa!
No,nyt hän sanoi olevansa valmis lähtemään heti,ja kertoi peruvansa muutaman tärkeän menon,mitä hän ei ennen olisi ollut valmis tekemään.
En uskaltanut uskoa tähän,kunnes hän tosiaan kaksi yötä myöhemmin istui matkalla kohti Lapuaa,ja soitti saavuttuaan Minnesoita hoidon pihaan!
Hän on ollut hoidossa nyt kaksi päivää. Olin aluksi helpottunut,mutta kun palasin eilen töistä tyhjään kotiin, olisin maksanut mitä vain,että olisin saanut hänet lähelle! Tunsin todellista eroahdistusta,pelkoa ja syyllisyyttä. Sama tunne kummittelee vieläkin...Luulin,että olisin todella onnellinen hänen hoitoonsa menosta,mutta olen todella ahdistunut.
Lisäahdistusta lisää se,etten ole kertonut tästä monelle ihmiselle. Minua inhottaa valehdella vanhemmilleni,jos he kysyvät puolisostani. Shokki siitä,että heidän unelmavävy on hoidossa alkoholismin vuoksi,pelottaa minua,ja hävettää. Toisaalta haluaisin soittaa äidille ja kertoa kaiken,mutta pelkään häpäiseväni puolisoni...Juomisellaan puolisoni jätti minut tänne isoihintaloudellisiin vaikeuksiin,joten tarvitsisin vanhempieni apua muutenkin,mutta en uskalla kertoa,sillä pelkään,että he näkevät puolisoni sen jälkeen vain alkoholistina,ja lisäksi en halua että puolisoni ahdistuu että vanhempani tietävät...
Tiedän erään sukulaiseni tavoitelleen puolisoani eilen,joten edessä on selittelyt miksi häneen ei nyt saa yhteyttä neljään viikkoon..ja miksi hän ei soita takaisin...
Toivon,että joku ymmärtää mistä puhun. Tuntuu rankalta jäädä yksin korjaamaan kaikki sotkut,mitä juominen on aiheuttanut,kun ei itsekään ole täysissä ruumiin ja sielun voimissa,vaan seinät tuntuvat kaatuvan edelleen päälle....
Tarinani olisi pitkä,jos kaiken kirjoittaisin,joten hyppään nyt suoraan viimeiseen vuoteen.
Miehelläni on aina ollut päihdeongelma,oli kyse sitten mistä vain päihteestä. Kovista huumeista hän pääsi eroon (kai?),mutta alkoholista on tullut hänelle sitäkin suurempi ongelma. Hän on jo vuosia juonut 3-5 päivää viikosta,toisinaan enemmän,toisinaan vähemmän. Nyt viimeisesn vuoden aikana tilanne on mennyt jo niin pahaksi,että joka kerta kun hän astuu ovesta ulos,hän menee baariin. Oli kyse sitten mistä tahansa.
Hänellä ei ole ns. "normaalityötä",joten hänellä ei ole mitään velvotteita pysyä selvin päin. (itse olen vastaavassa asemaassa työpaikallani).
Viimeaikoina,kun hän juo,hän laittaa joko puhelimensa kiinni tai ei vastaa,ja hän viipyy näillä reissuillaan 1-3 päivää.Yöksi hän ei tule kotiin. Ja minä valvon täristen nämä yöt- ja niitä on ollut nykyään viikoittain.
Olen tehnyt päätöksen,etten ole enää hänen vuokseen sairaslomalla,mutta töissäkäynti ja esimiehenä olo on todella vaikeaa,kun itse elää paniikkikohtausten ja hengenahdistusten rajamailla.
Hän on luvannut useasti lopettaa,sillä selvinpäin hän näkee kuinka kärsin. Kunnes tulee taas se hetki,että mennään käymään kavereitten kanssa "yhdellä". Joka kerta selitys on sama- "luulin että tilanne on kontrollissa". En ymmärrä,miksi olen ollut tässä suhteessa,jossa olen niin usein joutunut pettymään ja jossa olen itse kuihtunut iloisesta itsestäni täriseväksi varjoksi. Jopa työnantajani kysyi onko kaikki ok- ja minähän sanoin että tietysti,vaikka olisin todella tarvinnut sairaslomaa,sillä olen hermoromahduksen partaalla. Ja se,etten pysty tekemään töitäni 100%:sti,pahentaa oloani,suorittaja kun olen.
No,pari muutama päivää sitten mieheni lähti pistäytymään eräissä juhlissa,ja soittikin pian,että ottaa nyt taksin kotiin. Olin helpottunut,hän ei jäänytkään juomaan. No,meni puoli tuntia eikä miestä näkynyt missään. Koitin soittaa- ei vastausta. Pelko ja hengenahdistukset sydämen tykytykset iskivät kovempina kuin koskaan. Jostain syystä noihin katoamisiin ei "totu" koskaan,vaan ne tulee aina yhtä suurina shokkeina.
Mies oli kateissa 3 päivää.Hän tiesi,että jos näin kävisi,hän saisi pakata tavaransa ja lähteä. (Tosin niin olin sanonut aijemminkin,mutta aina annoin anteeksi. Uskomatonta,mutta pelkäsin menettäväni hänet,ja uskoin joka kerta,että tämä oli viimeinen kerta!)
Kun hän tuli illalla kotiin,huultani purren käskin hänen lähteä,vaikka sisällä huusin ettei hän jättäisi minua.
Lamaannuin täysin...Hän itki 3 tuntia,ja sammui sänkyyn.
Seuraavana iltana kun tulin töistä kotiin,hän kertoi,että haluaa apua. Hän oli luvannut jo aijemmin mennä hoitoon,mutta muutaman selvän päivän vietettyään hän ajatteli,ettei tarvitse apua- hänhän pystyy olemaan selvin päin jos haluaa!
No,nyt hän sanoi olevansa valmis lähtemään heti,ja kertoi peruvansa muutaman tärkeän menon,mitä hän ei ennen olisi ollut valmis tekemään.
En uskaltanut uskoa tähän,kunnes hän tosiaan kaksi yötä myöhemmin istui matkalla kohti Lapuaa,ja soitti saavuttuaan Minnesoita hoidon pihaan!
Hän on ollut hoidossa nyt kaksi päivää. Olin aluksi helpottunut,mutta kun palasin eilen töistä tyhjään kotiin, olisin maksanut mitä vain,että olisin saanut hänet lähelle! Tunsin todellista eroahdistusta,pelkoa ja syyllisyyttä. Sama tunne kummittelee vieläkin...Luulin,että olisin todella onnellinen hänen hoitoonsa menosta,mutta olen todella ahdistunut.
Lisäahdistusta lisää se,etten ole kertonut tästä monelle ihmiselle. Minua inhottaa valehdella vanhemmilleni,jos he kysyvät puolisostani. Shokki siitä,että heidän unelmavävy on hoidossa alkoholismin vuoksi,pelottaa minua,ja hävettää. Toisaalta haluaisin soittaa äidille ja kertoa kaiken,mutta pelkään häpäiseväni puolisoni...Juomisellaan puolisoni jätti minut tänne isoihintaloudellisiin vaikeuksiin,joten tarvitsisin vanhempieni apua muutenkin,mutta en uskalla kertoa,sillä pelkään,että he näkevät puolisoni sen jälkeen vain alkoholistina,ja lisäksi en halua että puolisoni ahdistuu että vanhempani tietävät...
Tiedän erään sukulaiseni tavoitelleen puolisoani eilen,joten edessä on selittelyt miksi häneen ei nyt saa yhteyttä neljään viikkoon..ja miksi hän ei soita takaisin...
Toivon,että joku ymmärtää mistä puhun. Tuntuu rankalta jäädä yksin korjaamaan kaikki sotkut,mitä juominen on aiheuttanut,kun ei itsekään ole täysissä ruumiin ja sielun voimissa,vaan seinät tuntuvat kaatuvan edelleen päälle....
Vastaukset 14
Vanhimmat
ei ole loukata.
Olet läheisriippuvainen ja uhrautuja, jolta puuttuu terve annos itsekkyyttä, itsesuojeluvaistoa, ja sen sisäistämistä, että et ole hänen heikkoutensa aiheuttaja, tai mitenkään syyllinen siihen.
Olet jo nyt hänen päihteilystään sairastunut sinäkin.
Kulissien pystyssä pitäminen sukulaisiin päin ja ympäristölle ylipäätään käy voimille, ja ne eivät kuitenkaan ole läpinäkymättömät ja pysyvät.
Huhuilta, arveluilta, ja juoruilta leikataan kerralla siivet, kun asiat sanotaan ja kerrotaan, miten ne todellisuudessa ovat.
Se, että hän lähti omaehtoisesti ja omasta halustaan on perusedellytys muuttumiseen ja myönteinen merkki.
Tsemppiä sinulle, ja toivotaan, että tulosta syntyy.
http://www.al-anon.fi/
Et loukannut...Olen nyt lukenut paljon aiheesta,ja huomannut itsessäni pelottavan paljon läheisriippuvaisen oireita,mikä tuntuu ahdistavalta,sillä olin ennen todella itsenäinen ihminen- nautin jopa yksin olosta!
Nämä tuntemukset hoitoon lähdön jälkeen vain yllättivät täysin,sillä olen jo vuosia tottunut elämään "taisteluvaihteella",jossa viha tuntui välillä antavan jopa voimaa..Haaveilin siitä,että puolisoni lähtisi hoitoon ja saisin näin itsellenikin aikaa- mutta toisin kävi...
Kai tämä teki tästä päideongelmasta jotenkin todellisemman..En vain pääse eroon näistä oudoista tuntemuksista,että syyllistän itseäni hänen hoitoon menosta ja pelkään koko ajan,että hänen on siellä huono olla- että olikohan kyse edes alkoholismista- vaikka tiedän kyllä täysin,että kyse on pahasta alkoholiongelmasta...
Ainut ihminen,jonka kanssa olen asiasta kunnolla keskustellut,on hänen vanhempansa.Kerroin hänelle,etten halua asiasta omilleni kertoa,ja hän oli samaa mieltä...Mutta tämä salailu tosiaan pahentaa tilannetta.Minusta on tullut aika hyvä feikkamaan huonoa oloani,joten on todella vaikea edes ajatella avaavani koko valheiden vyyhtiä..Tosin nyt pelkään koko ajan,että puhelin soi ja vanhempani soittaa...
Jotenkin kaikki energia ja huomio on mennyt puolisoni ongelmaan,etten ole tajunnut tarvitsevani myös itse apua.Hänellähän se ongelma on!
Tän 28pv piti olla mulle aikaa itselleni ja tehdä asioita joista olen jäänyt paitsi,mutta tunnen syyllisyyttä edes ajatuksesta lähteä tekemään jotain kivaa,kun puolisoni käy läpi vaikeaa hoitoa,joten olen yksin omien ajatusteni ja valheiden kanssa.Ei tän ihan näin pitänyt mennä...Eikä näissä mun ajatuksissa taida mitään järkeä olla näin kirjotettuna....
Olen aika varma että useat tietää eivät vaan uskalla puhua sinulle.
Alkoholista irti pääsemisen yksi edellytys on rehellisyys, saat nähdä että se kummasti helpottaa niin sinun kuin miehesikin elämää. Totuuden paljastaminen vieräyttää melkoisen taakan sydämeltä kun ei tarvitse enää salailla mieltäsi painavaa asiaa ja voitte molemmat saada tukea niiltä henkilöiltä joilta nyt olette salanneet ongelman. Alkoholismi on Suomessa niin yleinen ongelma etten usko kenenkään tuttavanne ja sukulaisenne siitä pahemmin järkyttyvän ja kuten tuolla jo sanottiin kyllähän sen monikin on jo saattanut aavistaa ja ehkä vain odottavat koska itse sen kerotte.
Nauti olostasi miehesi hoidossa olon aikana ja toivo ja rukoile että se onnistuu. Ainakin miehelläsi on reilusti aikaa nyt selvin päin tajuta tilanteensa ja mitä kaikkea se teille molemmille on aiheuttanut. Hoidolla on paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua jos teidän ei sen päätyttyä tarvitse enää elää synkän salaisuuden kanssa vaan paraneminen pääsee jatkumaan muidenkin voidessa osallistuessa "jälkihoitoon".
Hei!
Kuullostaa niin tutulta... ihan liian tutulta.
Kerrompa oman tarinani. Kohtasin oman mieheni reilu 5 vuotta sitten. Menimme nopeasti kihloihin, autuutta kesti vajaa puoli vuotta, tai jos ajattelen aikaa taaksepäin, ei sekään autuutta ollut, mies jatkuvasti pinna kireällä jne. Sitten alkoi rumba... Kavereiden kanssa juomaan 2-7 vrk, sitten kotiin parantelemaan 7-11 päivää ja taas sama alusta. Muistan elävästi kaikki ne turhat lupaukset vuosien varrella: Rakastan sinua, en juo ainakaan vuoteen, en halua menettää sinua...
Kunnes pari kuukautta sitten mittani tuli täyteen. Mieheni lähti juomaan ja minä kylmästi keräsin kaiken hänen omaisuutensa muovikasseihin ja vein kaverin rappukäytävään!
Et usko kuinka vapauttavaa. En kiellä etteikö heikkoja hetkiä olisi ollut, ikävää jne. Mutta kun ajattelen asioita järjellä ymmärrän, etten voi muuttaa häntä, hänen on itse muututtava tai sitten elettävä sellaista elämää, jonka kokee itselleen arvokkaaksi. On vapauttaavaa tulla pitkän työpäivän jälkeen kotiin, kun ei tarvitse ajatella, että millähän tuulella mies on tällä kertaa! Mielialavaihtelut olivat nimittäin sitä luokkaa, että huh, huh!!
Voimia sinulle ja opettele rakastamaan itseäsi. Sinä luot itse itsellesi hyvän elämän, ei päihdeongelmainen kumppanisi!!
Ihanaa kun täällä on ihmisiä jotka ymmärtää..
Eka viikko yksin on tosiaan ollut todella ahdistava. Unohtelen asioita (niinkin pieniä,että unohdin mennneeni pyörällä kauppaan,joten pyörä jäin kaupan pihaan..) ja keskittymiskyky on nollissa. Jopa fyysiset oireet ovat pakottaneet lääkäriin asti.
Alkoholismista en ole omaisilleni kertonut (pelkkä keskustelu rahasta ja lähinnä sen puutteesta sai vanhemmissani vain aikaan sen,että haukkuivat puolisoni lyttyyn koska ei tienaa tarpeeksi osallistuakseen talouden hoitoon ja painostivat minua jättämään hänet- tosin niin kai itsekin tekisin lapselleni,mikäli minulla lapsia olisi),joten en juuri nyt kestäisi lisäksi sitä rumbaa,mikä tulisi jos he tietäisivät tästäkin. Ehkä kerron,kunhan olen ensin saanut itseni jotenkin kasaan.
Tänään on ensimmäinen kerta,kun saan soittaa puolisolleni. Ikävä on ihan hirveä,mutta en ole yhtään varma olenko valmis kuulemaan hänen ääntään,tai pystynkö edes pitämään itseäni kasassa puhelun aikana.
Omat tuntemukset eivät ole viikon aikana selkeytyneet,sillä en oikein osaa edes tunnistaa omia ajatuksia. Olen niin monta vuotta ollu se,joka paikkaa toisen elämää toisen ollessa hajalla,että oma elämä on jäänyt elämättä. Tiedostan nyt todella hyvin,että olen sairastunut läheisriippuvaisuuteen,ja jos vain löydän jostain voimia,koitan saada siihen apua. Suomessa vain kunnallisiin mielenterveyspalveluihin pääseminen on todella vaikeaa,joten tällä energiamäärällä (tai sen puuttumisella) en jaksaisi lääkäreillä juoksemista ja vakuuttelua,etten ole ihan ok..
Mutta kiitos vastanneille,onneksi en näköjään ole ihan yksin tällaisten ongelmien kanssa!
jonottaa, jos haluat mennä al-anonin kokoontumisiin. Eikä maksa mitään.
sinut valheittesi verkkoon. Jäät kiinni salaamisistasi ja valheistasi jonain päivänä.
Totuus vapauttaa.
kuuluu, että alkoholistin läheiset osallistuvat siihen ainakin jonain viikonloppuna. Näin olen kuullut siellä käyneiltä.
"Hoidon tärkein tapahtuma on läheisviikonloppu"
"Jos potilas vastustaa jollakin perusteella
tiettyjen lähipiiriin kuuluvien mukaan kutsumista, selvitetään perusteellisesti, miksi näin on."
Ymmärrän tilanteesi omakohtaisesti. Olen itse yli sadan työntekijän esimiesasemassa oleva ja vaimoni on alkoholisti. Työssä joudun aika ajoin puuttumaan alkoholiongelmiin ja kotona on toinen työmaa siinä suhteessa. Mutta esimiehenä et voi puhua kotiasioistasi töissä ja niinpä ne jäävät kotiseinien sisäpuolelle. Itse olen nyt viiden vuoden kärsimyksen jälkeen tehnyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin; tehnyt erohakemuksen. Hyvä jos Minnesotahoito auttaa puolisoasi, mutta minä sanaon omakohtaisena kokemuksenani, hoitojen ja muiden jälkeen ettei alkoholistia paranna mikään. Jos hän ei sitä itse halua. Ja harvat haluavat.
"Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kuutisen vuotta,joista olemme asuneet yhdessä n. 5v."
- Kovista huumeista hän pääsi eroon (kai?)
Tuossa kiteytät koko tarinan. Kukaan ei voi asiaa auttaa ellet sinä itse tee mitään. Hyviä neuvoja ja "tukea" voi aina antaa, mutta pahanlaatuinen läheisriippuvuus kuulostaa jo aika vaikealta. Paistaa selvästi tekstistäsi läpi.
Tuo ylläoleva lainaus kertoo jotenkin koko paletin. Eli mies siis tekee aivan mitä huvittaa, tietäen että aina on paluu kotiin ojasta, putkasta, sairaalasta, liki haudasta... mahdollinen. Kauniita puheita vain välillä kehiin ja avot. (Oli hyväksikäyttäjä tai tahattomasti "epärehellinen itselleen" ja sinulle etenkin. Usein remuaja on näitä molempia, eli huonona päivänä lopetuspäätöksiä satelee itselleen ja sinulle, mutta mikään ei muutu). -> Joka tapauksessa jos et tosiaan ole edes varma kuuden vuoden suhteen ja viiden vuoden yhdessä asumisen jälkeen onko mies kuivilla kovista aineista, niin tuo hyppää silmille aika vauhdilla.
Kysyn ihan yhden kysymyksen pohdittavaksi, ei mitenkään vastattavaksi mutta itsellesi: Mistä tiedät ettet saa tuliaisina Hepatiittia tai Hiviä, jos jotain muutakin touhutaan salassa kuin vain pulloa kallistetaan? Okei, raaka kysymys mutta silti kysyn realistisesti. Piikinkin saa pidettyä salassa aika kauan.... etenkin jos kovin paljon on vielä reissussakin. Ilmeisesti et välttämättä ihan kaikkia merkkejä osaa katsoa ja tunnistaa. Ja en nyt yhtään epäile, että miehesi olisi narkomaani mutta tietämättömyytesi hänen touhuistaan hiukan huolettaa. Eikä se narkomaniakaan sitä tosiaan aina tarkoita, että olisi joku sekainen alati piikittävä mutta esim. juuri pöpöihin riittää se yksi ruuttaus kerran vuodessa, jos sen tekee huonokuntoisen kaverin kanssa samalla. Ja en halua pelotella, pientä silmien avausta vain tuon "kai" -sanan takia.
Lapualle?
Sama ip nostaa koko ajan vanhoja juttuja ylös.