Luottamuspulaa

En usko jos joku lupaa jotakin, olen aina varuillani. En kerro jos on paha mieli olen hiljaa vain. En osaa purkaa pahaa oloani. En päästä ketään elämääni, pelkään haavoittuvani. Pienikin hylätyksi tulemisen ja hyväksikäytetty tunne saa minut suistettua radalta. Putoan kuoppaan, josta on kova työ päästä ylös.
Autan ja kuuntelen muiden huolet mielummin kuin käsittelen omiani. Yritän aina auttaa muita ja ajattelen muita ennen iteäni. Ns itsekkäästi ajatteleminen on vaikeaa, koska yritän aina miellyttää muita. Mietin aina mitä voisin muille antaa tai miten olla avuksi. Sanan EI opetteleminen on ollut erittäin vaikeaa, enkä vieläkään sitä erityisen mielelläni käytä. En tahdo loukata ketää kieltäytymällä suoraan, keksin mielummin valkoisen valheen.
En arvosta itseäni, enkä usko olevani korvaamaton. Positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. En usko palautteen olevan totta.
Sekin että joku haluaisi olla kanssani vai siksi että tykkää seurastani tuntuu oudolta. En ole tottunut siihen. Yleensä minun seuraani on kaivattu silloin kun ollaan oltu jotain vailla (rahaa, autokyytiä yms).

Miksi ihmismieltä on niin vaikea käsittää? Miksei voi vain päättää, että tuohon ihmiseen luotan? Miksi lapsuus vaikuttaa aikuisuuteen niin paljon? Miksei nallekarkit vain voi mennä tasan?