Odotan esikoistani viikolla 29 ja koko raskausajan on mielialat kyllä heitelleet suuntaan ja toiseen. Hyvin vähän olen uskaltanut olla onnellinen ja nauttia raskaudestani.
Alusta asti olen pelännyt liikaa kaikkea pahaa, ensin sitä että mitään lasta ei kohdussa olekaan, sitten keskenmenoa ja nyt mielessä pyörii jatkuvasti kohtukuolema ja kätkytkuolema. En tahdo päästä näistä ikävistä ajatuksista eroon. Lisäksi olen lähes varma, että lapseni on syntyessään jotenkin sairas, vaikkei mitään sellaista ole tutkimuksissa ainakaan tähän saakka ilmennyt.
Tiedän, että kaikki tulevat äidit miettivät näitä asioita. Mutta kieltämättä se vie ilon koko hommasta, jos ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä pahinta.
Toinen ikävä ajatus, mikä on iskostunut päähäni odotukseni aikana, on se että mieheni kuolee jotenkin tapaturmaisesti ennen lapsen syntymää tai pian sen jälkeen. Pelkään sitä aivan suunnattomasti ja välillä tulee sellainen olo, että on vain ajan kysymys milloin se tapahtuu, mutta kyllä se varmasti tapahtuu. Raskauden aikana olen kiintynyt häneen entistä enemmän ja joka aamu ennen hänen töihin lähtöään yritän muistaa sanoa ne "viimeiset sanani" hänelle, eli että rakastan häntä ja kiitän häntä kaikesta, koska saattaahan olla että hän ajaa kolarin työmatkallaan. Riidoissa ei saa mennä nukkumaan, koska voihan olla ettei hän enää herää.
Eikö tämä ole järkyttävää? En kestä enää näitä ajatuksia.
Pelko vaan ottaa vallan kokoajan ja ajattelen, että miksei minullekin nyt sattuisi jotain pahaa, kun niin monille muillekin nykypäivänä. Ihmisiä kuolee kokoajan. Tottakai minäkin menetän jotain. Jos en miestäni, jonkun muun läheisen ihmisen. Äitini saattaa saada syövän eikä kerkeä olla mummona lapsellemme. Veljeni saa mopokortin pian ja voi ajaa kolarin, eikä kerkeä olla kummina. Siis ihan kamalaa! Näitä ajatuksia kelaan päivästä toiseen ja joskus jos unohdan ne ja ajattelen onnellisena tulevaa pienokaistamme, muistutan itseäni heti että hei, ei kaikki välttämättä mene hyvin. Toisaalta olen niiiiiin onnellinen, että pelkään tukehtuvani siihen. Ehkä se onkin se syy, koen että olen nyt niin onnellinen, etten sitä ansaitse ja jotain varmasti sattuu?
Olenko pahasti masentunut vai johtuuko tämä nyt yksinkertaisesti vain raskaudesta ja sen aikana vellovista tunteista? Onko muilla ollut tällaista olotilaa?
Olen aina ollut hieman pessimisti ja usein ajatellut aina pahinta. Mutta en koskaan ole pelännyt läheisen ihmisen menettämistä tällä tavalla. Ei koskaan ole ollut näin hysteeristä olotilaa. Josko pitäisi ottaa neuvolassa tämä puheeksi, en tiedä... Jos nyt on jo taipumusta tällaiseen, saattaa olla riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseenkin, eikö?
Asiallisia vastauksia, kiitos.
Alusta asti olen pelännyt liikaa kaikkea pahaa, ensin sitä että mitään lasta ei kohdussa olekaan, sitten keskenmenoa ja nyt mielessä pyörii jatkuvasti kohtukuolema ja kätkytkuolema. En tahdo päästä näistä ikävistä ajatuksista eroon. Lisäksi olen lähes varma, että lapseni on syntyessään jotenkin sairas, vaikkei mitään sellaista ole tutkimuksissa ainakaan tähän saakka ilmennyt.
Tiedän, että kaikki tulevat äidit miettivät näitä asioita. Mutta kieltämättä se vie ilon koko hommasta, jos ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä pahinta.
Toinen ikävä ajatus, mikä on iskostunut päähäni odotukseni aikana, on se että mieheni kuolee jotenkin tapaturmaisesti ennen lapsen syntymää tai pian sen jälkeen. Pelkään sitä aivan suunnattomasti ja välillä tulee sellainen olo, että on vain ajan kysymys milloin se tapahtuu, mutta kyllä se varmasti tapahtuu. Raskauden aikana olen kiintynyt häneen entistä enemmän ja joka aamu ennen hänen töihin lähtöään yritän muistaa sanoa ne "viimeiset sanani" hänelle, eli että rakastan häntä ja kiitän häntä kaikesta, koska saattaahan olla että hän ajaa kolarin työmatkallaan. Riidoissa ei saa mennä nukkumaan, koska voihan olla ettei hän enää herää.
Eikö tämä ole järkyttävää? En kestä enää näitä ajatuksia.
Pelko vaan ottaa vallan kokoajan ja ajattelen, että miksei minullekin nyt sattuisi jotain pahaa, kun niin monille muillekin nykypäivänä. Ihmisiä kuolee kokoajan. Tottakai minäkin menetän jotain. Jos en miestäni, jonkun muun läheisen ihmisen. Äitini saattaa saada syövän eikä kerkeä olla mummona lapsellemme. Veljeni saa mopokortin pian ja voi ajaa kolarin, eikä kerkeä olla kummina. Siis ihan kamalaa! Näitä ajatuksia kelaan päivästä toiseen ja joskus jos unohdan ne ja ajattelen onnellisena tulevaa pienokaistamme, muistutan itseäni heti että hei, ei kaikki välttämättä mene hyvin. Toisaalta olen niiiiiin onnellinen, että pelkään tukehtuvani siihen. Ehkä se onkin se syy, koen että olen nyt niin onnellinen, etten sitä ansaitse ja jotain varmasti sattuu?
Olenko pahasti masentunut vai johtuuko tämä nyt yksinkertaisesti vain raskaudesta ja sen aikana vellovista tunteista? Onko muilla ollut tällaista olotilaa?
Olen aina ollut hieman pessimisti ja usein ajatellut aina pahinta. Mutta en koskaan ole pelännyt läheisen ihmisen menettämistä tällä tavalla. Ei koskaan ole ollut näin hysteeristä olotilaa. Josko pitäisi ottaa neuvolassa tämä puheeksi, en tiedä... Jos nyt on jo taipumusta tällaiseen, saattaa olla riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseenkin, eikö?
Asiallisia vastauksia, kiitos.
Vastaukset 6
Vanhimmat
affektiivinen persoonallisuushäiriö missä masennus vallitsevana. se ois mun diagoosi tohon. mut keskustele ihmisten kanssa ja odottele mitä mieliala ja hormoonit sanovat raskauden jälkeen. mä en vetäis nappia jos pärjää ilmankin.
No tämähän se vasta kannusti ja piristi mieltäni valtavasti, kiitos.
Kyllä kertomuksesi lähes tutulta kuulostaa, mutta oma "masennukseni"/ ahdistuneisuuteni on ollut enemmänkin töihin liittyvää. Ahdistaa töihin meno ja mietin että jaksanko, pystynkö, tai alanko itkemään tai saanko jonkun raivo kohtauksen.
Miehestäni olen myös huolissani (riskialtis ammatti), soitan välillä/ pyydän miestä soittamaan että on päässyt turvallisesti töihin tai kotiin töistä. Ja olen nykyään ihan hirveän mustasukkainen.
Eli varmaan niistä raskaushormooneista johtuu ja joku suojeluvietti heräilee. Voit varmasti neuvolassa keskustella asiasta.
Moikka, odotatko ensimmäistä lasta? Tuo on niin tuttua, mutta nyt kun neljättä odotan niin mulla ei ole huolen häivää:) Kauanko nuo ajatukset on olleet ja on siis joka päiväisiä? Jos ne hallitsee kaiken aikaa niin kannattaa kääntyä ammattiauttajan puoleen.Mut tuo että pelkäät miehellesi tapahtuvan jotain niin kertoo varmastikin(?) siitä että nyt sitoudut toisella tavalla häneen, hän on lapsesi isä ja toivot jostain varmistusta ettei hän jätä sinua nyt kun vauva on tulossa.Ja kertoo ehkä siitäkin että yrität "mitata" omia tunteita miestäsi kohtaan.
Sinut on tutkittu, vauvalla kaikki hyvin, mitä nyt äiti stressaa. Valtaosa vauvoista syntyy terveinä, muista se.Ja vamma tai sairaus ei välttämättä ole niin invalidisoivaa että se olisi lopun elämäksi taakka.Mun lapsella hoidetaan karsastavaa silmää esimerkiksi.
en sano että ota itseäsi niskasta kiinni, mutta voisit koittaa kääntää ajatuksia välillä.Joka päivä vaikka joku pikkunen asia..tyyliin; nyt se vauvani potkaisi, ihanaa:) tai jotain sinne päin. Pidä itsestäsi huoli kaikin tavoin.tsemppiä!!
Kiitos paljon kannustavista vastauksista!
Itsestänikin tuntuu lähinnä siltä, että nämä tuntemukset johtuvat raskaudesta, koska ennen odotustani ei ollut tällaista. Ja nyt tunteet ovat vaihdelleet muutenkin ihan laidasta laitaan, välillä itkettää ja välillä naurattaa. En koe olevani masentunut, mutta nämä ajatukset vaan ovat säikäyttäneet. Helpottavaa kuulla, että muillakin on tällaista ollut. Lisää vaan kertoilkaa kokemuksia, jos on!
Ja siis tosiaan ensimmäinen lapsi on kyseessä. Kaikki on vielä niin uutta ja jännittävää. Ehkä se tästä... En kuitenkaan koe, että nämä pelot hallitsisivat koko elämää. Ehkä huolehdin turhaan, ehkä nämä ajatukset vaan kuuluvat asiaan ja siihen, että valmistaudun tähän mullistavaan tapahtumaan, joka muuttaa elämän täysin.
Hei! Minä odotan toista ja ajatukset pyörivät samaa rataa kuin ekassakin raskaudessa: eli ihan tuota samaa. Pelkäsin minäkin esikoista odottaessa jos vaikka mitä, välillä olin ihan sekaisin ja halusin perua kaiken. Kaikki oli kuitenkin niin uutta ja outoa, ei voinut oikein etukäteen tietää mitä kaikkea raskausaikana ihminen alkaa pohtimaan.
Nyt kun odotan toista, on pelkolistaan tullut oma kuolemanpelko, pelkään ihan hirveästi jos kuolen itse synnytyksessä, onhan minulla jo pieni lapsi täällä joka on niin riippuvainen äidistä, että pahaa tekee ajatellakaan että mitä jos...:( Murehdin miten mieheni ja lapseni pärjäävät kahdestaan jos jotakin kamalaa sattuu. Ei näistä peloista varmaan pääse koskaan eroon, ne muuttuvat tai niitä tulee lisää.
En oikein osaa sanoa sinulle muuta kuin että on meitä muitakin ja tämä varmasti on ihan normaalia. Itse ainakin uskon niin. Pelot ja huolet vain lisääntyvät lapsen/lasten syntymän ja kasvun myötä, mutta näiden kanssa on elettävä ja on vain uskottava ja ajateltava asioista aurinkoisemmin :) Elää voi kun viimeistä päivää mutta elämää voi ja kannattaa suunnitella myös pitkälle eteenpäin :) Niin minäkin yritän!