onkaan vaan jättää kaikki itsestään ja asioista huolehtimiset ja antaa kaiken mennä päin helvettiä, vaikka siihen omaan loppuun, itseteloitukseen asti. Hahaa, siitäpä saitte saatanan toivoinenne, elämän mielekkyyksinenne ja muine selittelyinenne. Yhteiskuntinenne, tyhmine ja itsekkäine ihmisolentoinenne ja kaikkinaisine turhuuksinenne. Painukaa hiiteen. Painun omaani, tai mikä se liekään. Hyvää loppua. Hähhää.
Miten siistiä
amoktuhooja
7244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En tiedä koetko noin oikeasti vai onko tuo sarkatinen näkemys masunteneista.
Masennus on aivan oikea sairaus eikä ilkeyttä muita kohtaan vaikka läheisistä se saattaa siltä tuntuakkin.
Itsetuhoisia ajatuksia omaava masntunut ihminen pitäisi aina saada psygiatria tapaamaan.
Psykiatrit on vain nekin enimmäkseen pelkkiä pellejä. Pääasia, että menetelmät, instituutiot ja lääkärinstatukset säilyttävät valtansa ja arvovaltansa; potilaat murheineen pyörivät siinä kuviossa sitten lähinnä hyvänä käyttövoimana. Mitä joku psykiatri ihmisen itsemurha-ajatuksiin sanoo? Vastaa ammattimaisella "myötätuntoisuudella" ja kyselee ammattimaisesti tyhmiä. Voi onnetonta, mitä roskaa. Jos ihminen haluaa jollekulle itsetuhoisuudestaan puhua, niin kai hän ennemmin puhuu toiselle ihmiselle kuin jollekin idiootille, joka luulee tehneensä ihmisyydestä itselleen ammatin.
Avaukseni ei ollut masentuneisiin kohdistettua sarkasmia. Jos jossain oli sarkasmia, niin se kohdistui itseeni ja ehkä ihmisyyteen ylipäätään.
eipä kukaan ole minulle toivoaan ilmaissut, joten häivyn jaloista heti kun uskallan.
Auttaisiko se sitten pitkällekin, jos joku ilmaisisi vastauksena sinun epätoivoosi oman toivonsa? Joka ei ehkä ole ollenkaan sinun toivosi, vaan jonkun muun?
Kyllähän meillä toivostakin paljon puhutaan: Siitä kuinka teknologia kehittyy ja talous kasvaa, yksilön vapaus tehdä mitä huvittaa lisääntyy. Ja muuta sellaista hyvinvoivia ja pinnallisia ihmisiä innostavaa. Ja: "sinäkin voit löytää onnen, kunhan olet individualistinen oman onnesi seppä ja haalit itsellesi valinnoillasi onnea ja mammonaa!" Älä luovuta, voit parantua kunnolliseksi roskakulttuurimme jäseneksi vielä, sinullakin on toivoa. Hienoa.
Hei, Ensimmäinen ihminen joka toivottaa minulle onnea xx vuoteen. Kiitos.
Minulle toivo olisi saavuttaa jotain, mitä itse haluan mutta luulen, että olen tuhrinut siihen mahdollisuudet.
Muiden antama toivo olisi sitä, että joku uskoisi minuun, niin olisi helpompaa uskoa itsekkin. Jotenkin turhalta siis tuntuu yksinäisenä kököttää pimeässä. Vai pitäisiko ensin ruveta uskomaan itse? En ole koskaan uskonut itseeni. Siis minulla on aina jotain suunnittelmia jne. mutta ne hyytyy johonkin. Parhimpina päivinä ne hyytyy jo sängystä nousemiseen joskus jaksan sentään suunnitella sopivaa keinoa täältä häipymiseen.
Tai pääseehän täältä aika helposti pois, jos todella haluaa. Uskallusta siihenkin tarvittaisiin. Ehkä en sittenkään halua kuolla huudan vain apua mutta kukaan ei kuule. En tiedä auttaisiko, jos olisi olkapää johon nojata. Siltä se tuntuu, että auttaisi.
No se edellä oleva oli sarkastinen ja yleismaailmallinen onnentoivotus. Voin toki toivoa sinulle onnea ihan aidostikin.
Kai toivon ja uskon löytäminen omakohtaisesti on tärkeintä. Mutta tärkeää on myös toisilta saatava tuki ja elämän jakaminen. Ei toisen pitäisi olla ennen toista, vaan molempien pitäisi toteutua yhtä aikaa toisiaan rakentaen.
Minä olen kai yleensä yrittänyt uskoa itseeni, pitää kiinni itsekunnioituksesta vaikka väkisin, huolimatta yksinäisyydestä, helvetillisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Tuo ajatus onkin varmaan ainut asia mikä on ollut jotenkin kohdallaan tähän saakka (tunteiden kohdalla itsetuntoni sen sijaan on ihan romuna). Muuten kaikki on mennyt jo kauan päin helvettiä ja nyt tuntuu, että loppuu viimein se usko itseenkin ja yleensä elämän minkäänlaiseen mielekkyyteen enää tulevaisuudessa. Elämä on sama vankila, vaikka mitä yritin tehdä tai uskoa ja miten tahansa joku muu yritti minulle tarjoilla apujaan ja toivojaan.