Aloitin tämän tarinan tuolla toisen keskustelun sisällä "en saa mielestäni".
Tilanne on siis se, että kohtalo ohjasi kaksi pitkässä aviosuhteessa elänyttä yhteen noin kaksi vuotta sitten. Siitä alkoi pitkä, ja ihana rakkaus. Nyt alkaa sitten käydä raskaaksi, kun ei enää mikään riitä. Syksyllä puhuimme, että harvennamme tapaamisia, mutta suhteemme on vain jatkuvasti tiivistynyt. Nyt päivänkin ero, ilman edes muutamaa suukkoa, tuntuu tuskaiselta, kotona tai töissä ei pysty keskittymään, kun ajatukset harhailevat.
Emme kuitenkaan voi juuri nyt tehdä radikaaleja ratkaisuja, vaikka tunteemme ovatkin todella vahvat. Siihen on monia syitä.
Yritämme parhaillaan koota itseämme, että selviämme kotiarjesta. Tänään juuri tuntuu paremmalta, vaikka edessä on viikon pakollinen tauko.
Kaipaan, ja niin Rakkaanikin, neuvoja miten jaksaa arkea, vaikka sydän kaipaa aivan muualle!?
Tilanne on siis se, että kohtalo ohjasi kaksi pitkässä aviosuhteessa elänyttä yhteen noin kaksi vuotta sitten. Siitä alkoi pitkä, ja ihana rakkaus. Nyt alkaa sitten käydä raskaaksi, kun ei enää mikään riitä. Syksyllä puhuimme, että harvennamme tapaamisia, mutta suhteemme on vain jatkuvasti tiivistynyt. Nyt päivänkin ero, ilman edes muutamaa suukkoa, tuntuu tuskaiselta, kotona tai töissä ei pysty keskittymään, kun ajatukset harhailevat.
Emme kuitenkaan voi juuri nyt tehdä radikaaleja ratkaisuja, vaikka tunteemme ovatkin todella vahvat. Siihen on monia syitä.
Yritämme parhaillaan koota itseämme, että selviämme kotiarjesta. Tänään juuri tuntuu paremmalta, vaikka edessä on viikon pakollinen tauko.
Kaipaan, ja niin Rakkaanikin, neuvoja miten jaksaa arkea, vaikka sydän kaipaa aivan muualle!?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen eronnut puolitoista vuotta sitten. Tänä keväänä ihastuin ja lopulta rakastuin varattuun mieheen. Aivan alusta asti hän tuntui "tutulta" ja luonteemme, harrastuksemme ja jopa tulevat (opiskelemme) ammattimme sopivat yhteen.
Ja hitaasti ystävyys muuttui rakkaudeksi.
Olen kyllä kertonut omat tunteeni, mutta kerroin samalla, etten edellytä häneltä mitään - emmekä sen jälkeen ole ihastumisestani keskustelleet.
Tämä siksi, että oma eroni oli hyvin raskas
(ex-mieheni eli kahden perheen suhdetta yli vuoden ennen eroa). En halua aiheuttaa kenellekään toiselle sellaista tuskaa.
Puran toteutumattoman rakkauteni raivoisiin varhaisaamun juoksulenkkeihin ja jumppatuokioihin
(olen jopa harkinnut nyrkkeilyä tms tunteiden
purku-lajia).
SILTI välillä on aivan järkyttävä halu lähteä
välittömästi Hänen luokseen - viis järjestä!!
Ette te siellä todellakaan ole tunteinenne yksin,
meitä rakkauden-sairaita on varmaan paljon..
ps. olin myös naimisissa yli 10 vuotta ja lapsiakin on
Kiitos Minella. Tiedämme toki, että emme ole yksin. Se vähän lohduttaa... mutta rakkaudentuska on hyvin subjektiivinen. Toisen tuskaa ei voi kokea, sitä ei voi siirtää. Tapasi siirtää sitä fyysiseen rasitukseen on minullekin tuttua. Se auttaa, kun vetäisee suksilla ylämäkeen niin ettei pysty ajattelemaan mitään muuta.
Onko Sinulla nyt suhde poikki, elätkö siis yksipuolisen rakkautesi tuskassa? Meillä tuska on kaksipuolinen. Kumpikin etsii toisen perhesuhteesta ne rationaaliset perustelut, joiden vuoksi emme voi rynnätä kahteen avioeroon päästäksemme yhteen. Välillä ne unohtuvat, mutta "onneksi" Hänen puolisonsa pitää niin tiukkaa valvontaa yllä, ettei unohdus pääse pitkäaikaiseksi. Tsemppiä Sinulle... jääpä edes hyvä kunto!