Olen nuori nainen, jolla välillä menee ihan mukavastikin. Koko kesä ja alkusyksy oli tosi jees, mutta nyt taas ei meinaa aamuisin jaksaa ollenkaan nousta. Enkä siis puhu aamu-unisuudesta, vaikka sekin minua vaivaa.
Minulla on mies, perhe, ystäviä, työpaikka, kaikki periaatteessa kohdallaan. Mutta olen toivoton murehtija. Mietin etukäteen mitä kaikkea voi tapahtua ja minulla on pakko-ajatuksia ja -toimintoja. Välillä, kun on hyvä kausi, en kärsi näistäkään. Nyt sitten yhtäkkiä kaikki on taas pahimmillaan. En saa töitäni tehdyksi, en pysty yhtään keskittymään. Eräs sukulaiseni menehtyi äskettäin, ei aivan lähisukulainen, mutta muuten minulle merkityksellinen ihminen ja tämäkin asia hallitsee nyt mieltäni päivittäin.
Lisäksi on kasa asioita, joita minun pitäisi tehdä, mutta en vain saa tehdyksi. Nämä asiat veisivät elämääni eteenpäin, auttaisivat tekemään tärkeitä päätöksiä ja ennen kaikkea toisivat minulle onnistumisen kokemuksia.
Sanoin, että minulla on ystäviä ja tämä onkin totta, mutta itselläni on taipumusta eristäytyä. Monesti en vaan jaksa. Tunnen itseni huonommaksi.
Tällaisia kausia on varmaan tosi monilla, mutta ajattelin nyt avautua asiasta, kun tämä fiilis siis valoisampien aikojen jälkeen palasi. Luulin jo päässeeni siitä. Mietin olenko oikeasti sairastunut masennukseen, vai onko taas parempia aikoja tiedossa. Lääkkeitä minulla ei siis ole koskaan tähän ollut, mutta alkaa tuntua että onko ne vielä hankittava.
Sitäkin mietin miksi juuri minä. Miten voisin vahvistaa itseäni, itsetuntoani, saada tehdyksi asioita joita minun pitäisi tehdä, jotta oloni paranisi? En tiedä riittääkö se, että niin sanotusti vain kertakaikkiaan otan itseäni niskasta ja hoidan hommat vai tarvutsenko oikeasti ulkopuolista apua. Lääkärikammoisena en tosiaankaan tahdo "turhaan" lähteä asiantuntijan pakeille, eikä se näistä asioista puhuminenkaan helppoa ole...
Kuitenkin tuntuu, että minulla olisi kaikki edellytykset parantua tästä, ei niin kovinkaan monta vuotta sitten olin aivan terve ja iloinen nuori nainen, ja toisinaan tunnen olevani melkein edelleen.
Oireilen myös fyysisesti, muun muassa selkään sattuu. Tämäkin tuttua aiemmilta kausilta...
Minulla on mies, perhe, ystäviä, työpaikka, kaikki periaatteessa kohdallaan. Mutta olen toivoton murehtija. Mietin etukäteen mitä kaikkea voi tapahtua ja minulla on pakko-ajatuksia ja -toimintoja. Välillä, kun on hyvä kausi, en kärsi näistäkään. Nyt sitten yhtäkkiä kaikki on taas pahimmillaan. En saa töitäni tehdyksi, en pysty yhtään keskittymään. Eräs sukulaiseni menehtyi äskettäin, ei aivan lähisukulainen, mutta muuten minulle merkityksellinen ihminen ja tämäkin asia hallitsee nyt mieltäni päivittäin.
Lisäksi on kasa asioita, joita minun pitäisi tehdä, mutta en vain saa tehdyksi. Nämä asiat veisivät elämääni eteenpäin, auttaisivat tekemään tärkeitä päätöksiä ja ennen kaikkea toisivat minulle onnistumisen kokemuksia.
Sanoin, että minulla on ystäviä ja tämä onkin totta, mutta itselläni on taipumusta eristäytyä. Monesti en vaan jaksa. Tunnen itseni huonommaksi.
Tällaisia kausia on varmaan tosi monilla, mutta ajattelin nyt avautua asiasta, kun tämä fiilis siis valoisampien aikojen jälkeen palasi. Luulin jo päässeeni siitä. Mietin olenko oikeasti sairastunut masennukseen, vai onko taas parempia aikoja tiedossa. Lääkkeitä minulla ei siis ole koskaan tähän ollut, mutta alkaa tuntua että onko ne vielä hankittava.
Sitäkin mietin miksi juuri minä. Miten voisin vahvistaa itseäni, itsetuntoani, saada tehdyksi asioita joita minun pitäisi tehdä, jotta oloni paranisi? En tiedä riittääkö se, että niin sanotusti vain kertakaikkiaan otan itseäni niskasta ja hoidan hommat vai tarvutsenko oikeasti ulkopuolista apua. Lääkärikammoisena en tosiaankaan tahdo "turhaan" lähteä asiantuntijan pakeille, eikä se näistä asioista puhuminenkaan helppoa ole...
Kuitenkin tuntuu, että minulla olisi kaikki edellytykset parantua tästä, ei niin kovinkaan monta vuotta sitten olin aivan terve ja iloinen nuori nainen, ja toisinaan tunnen olevani melkein edelleen.
Oireilen myös fyysisesti, muun muassa selkään sattuu. Tämäkin tuttua aiemmilta kausilta...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aloitin itse 1,5v sitten lääkityksen jolla olin vuoden. Alusta olin n. 6kk terapiassa. Sanoisin että terapia oli todella hyödyllistä juuri tuollaiseen pohdintaan kuin sinulla. Nyt kun lääkkeet eivät enää ole minulla ahdistusta lieventämässä, terapiassa opitut ajatusmallit pitävät pinnalla... vaikka ei se silti helppoa ole.
Unohda nuo niskasta kiinni ottamiset. Tietyssä mielessä siinä on perää, mutta unohda kaikki itsesi syyllistäminen. Se vain pitkittää toivottomuutta jne, ei se tietty helppoa ole. Mutta terapiassa pääsin itse siitä aika hyvin eroon, tai osaan ainakin taistella sitä vastaan.
Mua jännitti ihan törkeesti hakea apua, mutta se kannatti. Se kynnys on korkea mutta suosittelen. Mieti vaikka etukäteen ongelmasi yhdellä lauseella muotoiltuna, jonka voit vaan ilmoittaa. Ei tarvitse miettiä sitä, vaikutatko 'tarpeeksi sairaalta', sillä masentunut voi olla taitava peittelemään tilaansa.
Pahan masennuksen huomasin itselläni juuri muutema päivä sitten. Minulla on mies ja yksi lapsi joka on nyt reilu vuoden. Olen vasta 19 vuotias. Kotona oleminen ja yksin oleminen on ollut vaikeata jo pidemmänaikaa, miehen kanssa olemme riidelleet paljon kotitöistä ja lapsemme hoidosta. Tietenkin koitan hoitaa kaiken koska olen kotona ja mies käy töissä. Mutta isänä ja miehenä ajattelen että hänelle on myös vastuu olla lapsen kansa kun tulee töistä, näin ei kuitenkaan tapahdu. Mieheni nukkuu päivällä, katsoo telkkaria ja menee yö unille. Pää asiallesesti tuntuu kuni olisin yh äiti. Asiasta olen yrittänyt puhua mutta hyöty on ollut vain kova huuto ja riita.
Elämä on tuntunut raskaammalta ja raskaammalta åäivä päivältä, ystävt eivät käy luonani kylässä ja itse tunnen olevani vankina kotona, en pääse mihinkään, enkä tiedä haluanko päästä. Joka tapaiksessa. Kävimme kaverimme häissä meiheni kanssa, Häät loppuivat ja jatkot olivat päällä. Tiesin että ei paranisi juoda, ainakaan niin paljon kun join. Silti join. Mieheni sanoi jotain, mikä loukkasi , siihen yhdistettynä aikaisemmat riidat ja paha olo sisälläni. Loppu tulos oli tramaattinen, koitin päästä hengestäni, viiltämällä ranteet auki kuin pahempikin teini tyttö, vaikka olen aikuinen ja äiti!! Eräs mieheni kaveri tuli ottamaan minulta saksia, siinä niistä riidellessämme hän sai myös haavan kämmeneensä. Olo on entistäkin kauheampi kun pohdin tätä hirveää käyttäytymistä. Voisin pysyä pois päivän valosta, sängyssä kaikki päivät jos minulla ei olisi pientä tyttöäni. En tiedä kuinka voin tästä enää ikinä jatkaa normaalisit. Itken joka ilta enne nukahtamista ja mietin onko tämä sittenkään masennusta? Jos olen hullu? kirjaimellisesti hullu? miten tämä elämä päättyy. Enuskaltaudu lääkäriin, pelkään että minut lytätään,haukutaan ja ajetaan täysin lyttyyn. Ennen kaikkea pelkään menettäväni ainoan elämän valopilkun, lapseni. Toivon ettei kukaan täällä, tämän paljastukseni jälkeen ala morkkaamaan minua, vaikka syytä olisi, tiedän. En vain mahda tälle mitää ja toivottavasti se ymmärretään
Tähän lisäyksenä vielä, mikä ei auttanut masennuksen alussa, oli että parhaan kaverini kuolemasta tuli juuri kaksi vuotta täyteen. Haudalla en ole käynyt kuin vuosi päivinä ja syntymäpäivinä. Joka kerta sen asian käsittely alkaa alusta ja ajatukset ovat siinä päivässä kiinni ja syyllistäminen itseään kohtaan alkaa. En löydä keskitietä elämässäni missään suhteessa. On vain hyvä ja paha. Paha hallitsee minun elämääni.
on MUSTAVALKO- ajattelua. Etkö todellakaan näe muita värejä?????? Voisitko maalata vaikkapa olohuoneen yhden seinän vaalean vihreäksi tai vaalean punertavaksi.??? Onko sinulla/teillä kotona kauniita värejä? Vaiko on kuvioita ruskealla, mustalla ja harmaalla ja valkoisella. Muoto vallitsee kotona ja oloasi, mikäli värit, kauniit sellaiset puuttuvat.
Musta- valko-ihminen saa apua terapiasta. Olisi hyvä opetella tuntemaan itsestään myöskin muita moninaisempia puolia kuin vain ne kaksi.