Tää kai piti saada kertoa:
36 v perusterve, työterkkarilla poistettiin luomi selästä. Itse en edes tiedostanut sitä, lääkäri sen bongas. 2 viikkoa myöhemmin puhelin soi ja kutsu sairaalaan. Pahalaatuinen, agressiivisesti leviävä melanooma syöpäkasvain. 36-vuotias kahden pienen lapsen isä pysähtyy haukkomaan henkeään. Mitä helvettiä! Tässäkö se nyt oli? Sain kaksi päivää ennen ensimmäistä leikkausta aikaa totutella ajatukseen. Netistä luin kaikki mitä löysin kolmella kielellä, ei siitä saa irti mitään järkevää siinä mielentilassa. Olis pitäny odottaa lääkäreitä, ei se oma kohtalo lukemalla muutu. Tuubin videot kuolevista kohtalontovereista, rankkaa, turhaa itsensä rääkkäämistä.
Leikkaukset oli kovia, toipuminen kesti aikansa fyysisesti. Henkisesti se ei oikein alkanutkaan heti vaan reaktio tuli 6kk myöhemmin ja kovaa. Traumastressi, totaalinen lamautuminen, migreenejä, pahoinvointeja. Se oli kuulemma kaikki stressihormooneista johtuvaa. Kontrolleja, koepaloja, odottamista, epätoivoa, ahdistusta, tuskaa. Turhaa!
Joku otti sitten kädestä kiinni ja näytti elämän, se on ollut hienoa tähänkin asti. Olen saanut rakastaa ja elää täysiä. Upea vaimo ja sain aikaiseksi mahtavat lapset. Elämä on ollut hyvää. Vaikka kaikki sattuu kun ajattelee luopumista, täällä kaikki kuitenkin jatkaa ja pärjää.
Kun pelko hellittää (ja se hellittää!) katoaa myös ahdistus ja tuska. Olo paranee hitaasti, pääsen takaisin töihin ja elämääni käsiksi. Elän vieläkin ja en enää mieti tai odota milloin se lakkaa. Se ei ole minun käsissäni, olenko hyväksynyt kohtaloni? Tuskinpa, mutta luulen, että alan ymmärtää sitä. Elämäni rankin koettelemus ja toisaalta kuitenkin paras...
klassinen klisee "aika parantaa" no ei aivan... Mutta sitä se vaati, että nousin ylös ja sain voimat jatkaa ja kohdata sen mitä tulee. Turvaan rakkaisiini ja kaikkeen siihen minkä näen nyt niin paljon paremmin.
36 v perusterve, työterkkarilla poistettiin luomi selästä. Itse en edes tiedostanut sitä, lääkäri sen bongas. 2 viikkoa myöhemmin puhelin soi ja kutsu sairaalaan. Pahalaatuinen, agressiivisesti leviävä melanooma syöpäkasvain. 36-vuotias kahden pienen lapsen isä pysähtyy haukkomaan henkeään. Mitä helvettiä! Tässäkö se nyt oli? Sain kaksi päivää ennen ensimmäistä leikkausta aikaa totutella ajatukseen. Netistä luin kaikki mitä löysin kolmella kielellä, ei siitä saa irti mitään järkevää siinä mielentilassa. Olis pitäny odottaa lääkäreitä, ei se oma kohtalo lukemalla muutu. Tuubin videot kuolevista kohtalontovereista, rankkaa, turhaa itsensä rääkkäämistä.
Leikkaukset oli kovia, toipuminen kesti aikansa fyysisesti. Henkisesti se ei oikein alkanutkaan heti vaan reaktio tuli 6kk myöhemmin ja kovaa. Traumastressi, totaalinen lamautuminen, migreenejä, pahoinvointeja. Se oli kuulemma kaikki stressihormooneista johtuvaa. Kontrolleja, koepaloja, odottamista, epätoivoa, ahdistusta, tuskaa. Turhaa!
Joku otti sitten kädestä kiinni ja näytti elämän, se on ollut hienoa tähänkin asti. Olen saanut rakastaa ja elää täysiä. Upea vaimo ja sain aikaiseksi mahtavat lapset. Elämä on ollut hyvää. Vaikka kaikki sattuu kun ajattelee luopumista, täällä kaikki kuitenkin jatkaa ja pärjää.
Kun pelko hellittää (ja se hellittää!) katoaa myös ahdistus ja tuska. Olo paranee hitaasti, pääsen takaisin töihin ja elämääni käsiksi. Elän vieläkin ja en enää mieti tai odota milloin se lakkaa. Se ei ole minun käsissäni, olenko hyväksynyt kohtaloni? Tuskinpa, mutta luulen, että alan ymmärtää sitä. Elämäni rankin koettelemus ja toisaalta kuitenkin paras...
klassinen klisee "aika parantaa" no ei aivan... Mutta sitä se vaati, että nousin ylös ja sain voimat jatkaa ja kohdata sen mitä tulee. Turvaan rakkaisiini ja kaikkeen siihen minkä näen nyt niin paljon paremmin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sulla ei vissiin liittynyt mitään kutinaa tms. tähän luomeen vai miksi menit sitä poistatuttamaan? Itselläni on aivan älytön punertava läiskä reidestä, joka kutiaa ja josta on lähtenyt nahka. Ilmaantunut kahdessa viikossa ja tuntuu vaan leviävän.