Oletko miettinyt, miksi juuri sinä olet yksinäinen? Tarkoitan vähän syvällisempiä syitä kuin "Muutin tänne Helsinkiin 10 vuotta sitten ja kavereiden saaminen on vaan tosi vaikeaa." Olen itse vasta pohdintani alussa, joten kerron vähän myöhemmin omasta tilanteestani. Sitä odotellessa olisi kuitenkin mukava lukea, millaiset asiat on vaikuttanut teidän muiden yksinäisyyteen.
Miksi olet yksinäinen?
yksinäinen minäkin
141042
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Varmaan siksi, kun olen syntynyt ja lapsuuteni viettänyt metsän keskellä. Siellä ei kehity kovinkaan sosiaaliseksi luonteeksi. Jos ei ole sosiaalista älykkyyttä, ei ole mitään.
Olen miettinyt asiaa paljon, miettinyt ja miettinyt, ehkä jopa ymmärtänytkin, että elämä kuluttaa... Voi olla että viesti kuuluisi johonkin muuhun palstaan, mutta kirjoitan sen kuitenkin tänne.
Olen yksinäinen, uskallan sen myöntää nyt. Aina olen ajatellut että olen niin vahva että tulen varmasti toimeen itsekseni. Vieläkin haluan uskoa niin, mutta olen kai kasvanut jollain tasolla ja saanut huomata miten vaikeaa on tulla toimeen kun joutuu elämään yksin. "Joutuu" siksi että tunne olevani kelpaamaton, erityisesti itselleni. Haluaisin olla tavallinen (mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä ei mitään),
olemalla oma itsensä, mutta jos et kelpaa itsellesi... niin miten voit olla oma itsesi?
Osaan kylla puhua enkä pelkää puhua tai esiintyä, toisinaan olen ihmisten ympäröimä, mutta tunnen olevani yksin. Tavallisesti vietän aikaani yksin. On minulla ystäviäkin, ei montaa, mutta on kuitenkin, heidän kanssaan vietän aikaa, useimmiten kutsuttuna. EN koskaan tee aloitetta. Usein tunnen olevani sosiaalisesti epäkypsä, tunnen itseni tyhmäksi, koska puhun tyhmiä asioita, usein huomaan sen itsekin (tavalla, "että pitikin taas sanoa noin"). En osaa tehdä aloitteita, tilanteita että olet jonkun kanssa kahden ja on hiljaista; erityisesti silloin ahdistus valtaa mielen ja voin pahoin.. En mielestä ole kovin älykäs, ainakaan sosiaalisesti, ihminenhän on biopsykososiaalinen olento, niin sosiaalisuus on osa sitä, ja ilmeisesti se tärkein. En haluaisi olla tyhmä, tai kokea tyhmyyttä, vaikea määritelmä tälle, kokea voi niin eri tavalla, minulle se kokemuksena on jonkin asteista vajavuutta. Haluan välttää sitä tunnetta, tunnettaa että olen kuin pikkulapsi, huomaan sen itsestäni että vertailen tiedostamatta itseäni muihin, lapsista aikuisiin, vihaan sitä itsessäni, aivan kuin haluaisin olla joku muu, tai siis ehkä haluaisinkin... Mutta eihän sitä voi, tyhmää edes ajatella moista.
En vain kelpaa itselleni. Mitä tämä kelpaamattomuus on? Itse ajattelen sen olevan reflektiota, joka tulee muista ihmisistä, he eivät sitä konkreettisesti anna, vaan teen sen itse, imen sitä itseeni, kokemuksena. Se ei ole kenenkään syy, ehkä se on itseviha mikä puhuu ja antaa vääriä mielikuvia, palautetta, jonka koen aina huonona.
Syy siihen että olen yksin? Haluan pysyä eristyksissä? En halua kokea että olisin jotain mitä en halua olla, tunne on niin voimakas. Mutta en haluaisi piiloutua, enää. Tarvitsisin onnistumista, luottamusta itseeni, todella kipeasti, mutta tavoitteeni ovat usein niin korkeat, juuri kelpaamattomuuteni takia, että en koskaan voi olla tyytyväinen. Ja saan aina petty itseeni...
Voiko ihminen muuttua? Haluan uskoa niin, mutta sen on lähdettävä itsestä. Mitä pitäisi tapahtua että ihminen voisi muuttua? Jos siis jo tiedän mitä tarvitsen...
Itseni ajoi yksinäiseksi oikeastaan monen tapahtuneen summa. Osa niistä tapahtumista johtui itsestäni ja osa ei. Sitä olen vaan miettinyt monesti, että miten niin eloisasta ja ulospäinsuuntautuneesta ala-asteelaisesta ja lapsesta kasvoi lopulta erakko teini-iässä. Vaikka olin vanhempieni mukaan jo melko ujo lapsenakin. Nyt olen kahdenkympin puolessavälissä. Olen miettinyt omalla kohdalla voisiko syynä olla asperger.
Teini-iässä vaan menetin kiinnostuksen ihmisiin. Ihmiset olivat sitä ennen olleet minulle lähinnä itsestäänselvyys ja tykkäsin jo silloin puuhata paljon kaikkea yksikseni. Teini-iässä omat kiinnostuksenkohteet ja harrastukset olivat tärkeämpiä kuin ystävyyssuhteet ja yläasteella vieraissa piireissä en sitten oikein tuntunut saavan itselleni porukkaa ympärille. Sitten mukaan astui koulukiusaaminen, minkä jälkeen aloin masentua ja tajuta sen kuinka tärkeää olisi tulla hyväksytyksi. Vapaa-aikaani alkoi pyörittää hiljalleen syömishäiriöt ja muutenkin olen sellainen luonne joka haluaa suoriutua kaikessa täydellisesti ja aloin sairastua masennukseen kaiken summana. Tämän jälkeen en enää jotenkin suhtautunut ihmisiin samalla tavalla, koska koulukiusaamista oli takana jo ala-asteellakin.
Muuttaessani koulua en yhtäkkiä tutustunut enää kehenkään. Asuin eri paikkakunnalla ja se oli vielä lisähaasteensa ja "auttoi" erakoitumisessa.Minusta tuli sulkeutunut ja ysiluokalla kukaan ei enää ottanut oikein porukoihin mukaan. Aloin viettää yhä enemmän aikaa vapaa-ajasta vain kotona ja aloin masentua. Aloin miettiä paljon miten ihmisille puhutaan ja tajusin, kuinka surkeat sosiaaliset taitoni olivat. Minusta tuli estoinen hissukka, joka jäi porukan ulkopuolelle eikä osannut avata suutaan. Joskus avasin suuni ja silloinkin tunsin lähinnä, että ihmiset eivät ymmärtäneet sanojani vaan katsoivat minua oudoksuen..
Lukiossa aloin olla jo niin sulkeutunut, etten saanut sanaa suustani ihmisille. Tällöin kun huomasin, että ihmisillä oli kaveripiirit, aloin tuntea ulkopuolisuutta. Juttelin koko lukioaikana ehkä kahdelle ihmiselle. Kun en muualtakaan oikein saanut kavereita, jäin yksin. Tähän aikaan sisältyi muitakin traumaattisia kokemuksia, jotka saivat minut masentumaan entisestään. Aloin eristäytyä kotiini hyvin paljon.
Vanhemmalla iällä olen saanut itseäni pois kuoresta jonkin verran, paitsi nyt olen jäänyt taas erakkovankilaani. Oli aika jolloin sain pari hyvää kaveria,jotka pyysivät minua asioihin mukaan. Aloin jotenkin selviytymään sosiaalisista tilanteista paremmin, vaikka sisälleni oli kasvanut suuri pelko sosiaalisiin tilanteisiin. Kavereideni muutettua toiselle paikkakunnalle jäin yksin ja minusta tuli erakko. Nykyään olen täysin eristäytynyt kotiini enkä pidä yhteyttä kehenkään. Jätän vastaamatta puhelimeen enkä edes halua ihmisten tietävän miten surkeasti minulla menee ja kuinka olen vieläkin jämähdyksissä ilman työ-ja opiskelupaikkaa.
Tilaisuuksia minulla oli tutustua ihmisiin tuossa yhdessä vaiheessa 20-vuotiaana, kun yhtäkkiä aloinkin tuntea ihmisten hyväksymistä ja kaverit tuntuivat poikivan uusia kontakteja. Mutta minä pilasin ne, koska olen niin epävarma ihmisten kanssa. Tuossa vaiheessa jätin usein lähtemättä asioihin, koska jotenkin jännitin niin kaikkia tilanteita ja en kokenut olevani muiden ihmisten arvoinen. Olen jollain tavalla kasvanut ihmisistä erille ja itsetuntoni on erittäin surkea. Olen niin väsynyt tähän eristäytymiseen, että olen miettinyt, että jaksanko enää elää. Olen selviytynyt suht hyvin aina koulusta ja periaatteessa minulla olisi mahdollisuuksia esim. jatko-opintoihin, mutten usko että minusta on mihinkään. En usko, että tulen ikinä pääsemään tästä erakkovankilasta enää pois, koska en osaa päästää ihmisiä lähelle enkä osaa tutustua ihmisiin tai viettää aikaa heidän seurassaan ahdistumatta. Olen miettinyt avun hakemista.
Haluaisin ihmisiä ympärilleni, kenen kanssa jutella, mutta olen vaan miettinyt, että mitä yhteistä minulla voisi olla jonkun kanssa.
Olen myös miettinyt aspergerin mahdollisuutta viime aikoina. No, nettitesteissä jään aina pisteen päähän todennäköisyydestä, mutta sen verran noita as-tyypillisiä piirteitä kuitenkin löytyy että jotenkin samaistun.
En sitten tiedä, voisivatko nuo piirteet (tai ylipäänsä persoonallisuuteni, kummin vaan) aiheuttaa tiedostamattani sen verran voimakkaita reaktioita muissa, että sen vuoksi minusta ei pidetä? Vai olenko vain persoonallisuudeltani ja ulkonäöltäni niin harmaa, että minuun ei kiinnitetä huomiota? Vai enkö itse osaa kiinnittää tarpeeksi huomiota muihin? Onko muiden yhtä hankalaa kommunikoida minun kanssani, kuin minun muiden kanssa?
En ole varma ymmärsinkö alkuperäisen kirjoittajan kysymystä syvällisistä syistä yksinäisyyteen. Tässä vastaus kahdelta kantilta:
Viime aikoina olen kokenut yksinäisyyttä, koska:
*töissä olen tuntenut viime aikoina itseni ulkopuolisemmaksi kuin aiemmin
*olen ajautunut erilleen joistakin entisistä hyvistä kavereistani
*nettikaverit ovat kaukana
*oikean elämän kavereita näen harvoin, ja heillä on omatkin ongelmansa ja elämänsä
*eikä heistä ole seuraa sellaisiin asioihin tai harrastuksiin joihin haluaisin kaveria
*pelkään, että en ole kenellekään tärkeä
*viikonloppuisin päädyn viettämään aikaa lähinnä vanhempieni kanssa
*oma perhe näyttää jäävän perustamatta ja lapset tekemättä
*en jaksa yrittää tutustua uusiin ihmisiin, koska tuntuu että en ole tarpeeksi hyvä kaveri vanhoillekaan
*lisäksi minäkin panikoin uusia tuttavuuksia, ja alan helposti välttelemään heitä jos/kun yhteydenpito alkaa hermostuttamaan
En tiedä, mutta epäilen ulkopuolisuuden syyksi mm.:
*ujous/hiljaisuus/tylsyys
*joita yritän peitellä huumorilla ja mielipiteillä, jotka eivät ehkä olekaan muiden mielestä hauskoja
*ja joiden vuoksi saatan vaikuttaa leuhkaltakin?
*huonot sosiaaliset- ja kommunikointitaidot
*huonot persoonallisuuden piirteet
*mitäänsanomaton ulkonäkö
*omiin oloihin vetäytyminen
*en jaksa panostaa sosiaalisiin tilanteisiin tarpeeksi
*mutta itsepäisesti en myöskään halua muuttua, haluan olla sellainen kuin olen, ja kelvata muille sellaisenaan
Hei dying breed ja nainenainayksin_!
Luin kirjoituksenne ja tulin vähän alakuloiseksi. Olen ollut tilanteessanne. Ok, en ehkä ihan niin syvällä että olisin koskaan ollut täysin erakoitunut, mutta melko syvillä vesillä kuitenkin. Joskus parin ystävän varassa joita näin muutaman kerran vuodessa. En ilmeisesti ole täysin kuivilla vielä itsekään, koska epätoivonne vaikuttaa minuunkin jonkin verran. Etenkin kun on ollut vähän yksinäinen loppuviikko nyt...
Toivoisin todella, että te laittaisitte asianne kuntoon. Hankkikaa apua jos tarvitsette. Minullakin välillä horjuu usko ihmiskuntaan juuri siksi, että herkät, huomaavaiset, empaattiset ja ns. suurempaa hyvää tavoittelevat ihmiset tuntuvat olevan harvassa. Jos he istuvat kukin tahollaan masentuneina kotonaan, eivät he ole läsnäolollaan muistuttamassa minua siitä, että sukulaissielujakin on olemassa tarpeeksi. Sentään edes tällä foorumilla muistutatte! Mutta täällä on turhan epätoivoinen sävy. Tahtoisin nähdä teitä arjessanikin, toivorikkaampien aiheiden parissa, vaikkapa kollegoina tai juttutovereina kahvilassa.
Toivoisin voivani löytää itseni kaltaistenne seurasta vaikkapa oluelta baarissa, lähellä tavallisemman väen menoa mutta kuitenkin sopivasti eri tasolla sitä arvioimassa. Voisimme tuntea yhteenkuuluvuutta. Se valaisi minuun uskoa ja toivoa, ja varmaan yhtä lailla teihinkin. Onneksi asiani eivät ole enää ihan paskasti: tunnen ainakin muutaman sielunveljen/-sisaren, joskaan en ole kovin läheinen kenenkään kanssa, vaikka välimme ovatkin hyvät ja lämpimät. Ovatpahan kuitenkin olemassa ja muistuttamassa siitä, etten ole yksin osassani. Hm, miksi oikeastaan olenkaan heidän suhteensa niin varovainen ja etäinen?! Varmaan kunnioituksesta - tajuan heidän arvonsa itselleni ja pelkään menettäväni heidät jos syyllistyn mihinkään julmaan tekoon. Hengaan herkästi mielummin sellaisten kanssa, joita arvostan vähemmän, jotta minulla olisi varaa menettääkin heidät mokailuillani.
Toivottavasti törmään teihin joskus sattumalta jossain. Ei tällaisessa asiayhteydessä vaan jossain positiivisessa. Jakaisin mielelläni elämisen iloa kanssanne, mutta minusta ei ole kantamaan teidän taakkaanne, koska omanikin on raskas. Siksi en tahdo alkaa tämän keskustelun pohjalta mitään rakentaa (samasta syystä en kävisi tämän palstan miiteissäkään - olen erään vastaavan palstan miittejä nähnyt ja nyt haluan jotain positiivisempaa). Voin vain ilmaista toivoni siitä, että te tai kaltaisenne saatte itsenne jaloillenne ja ulos paikkoihin ja tilanteisiin, joissa minä tai kaltaiseni voimme teidät kohdata - varovasti ja molemminpuolisella kunnioituksella.
Uskon että juurikin empaattisista ja herkistä ihmisistä voi kasvaa hienoimmat ja viisaimmat ihmiset, ja että heidän kasvunsa on kivuliain ja vaikein.
Siispä tsemppiä, rohkeutta, tervettä nöyryyttä, tervettä ylpeyttä, määrätietoisuutta ja lopulta menestystä!
Kohtaamisiin!
(Kas, enää minulla ei ole kovin alakuloinen olokaan, vaan toiveikas.)
Diagnoosit ovat minusta ammattilaisille, jotka tarvitsevat kliinisen otteen asioihin. Ne palvelevat heidän tarpeitaan, sekä sellaisten ihmisten tarpeita, jotka haluavat käyttää diagnoosia lyömäaseena tai ainakin leimana jolla perustella alentuva tai muuten huono kohtelu. Näistä syistä kehotan olemaan varovainen diagnooseihin samaistumisessa. Sikäli kuin niihin liittyvän ymmärryksen kautta voit saada jonkun toisen ymmärtämään ongelmiasi ja siten asianmukaista apua, ovat ne kai jokseenkin hyödyllisiä, mutta muuten olen varsin kriittinen. Medikalisaatio on muotia, vähän niin kuin seksikin. Kummankaan jalustalle asettamista en katso kovin hyvällä. Sitä elinkeinoa palvelevien lääkärien ilmeisin etu sitäpaitsi ei edes ole potilaan parantaminen, vaan oireen säilyttäminen ja pelkän helpotuksen tarjoaminen hautaan saakka, jotta asiakassuhde on pitkä ja tuottoisa.
"*mutta itsepäisesti en myöskään halua muuttua, haluan olla sellainen kuin olen, ja kelvata muille sellaisenaan "
Tässä kyllä eroat minusta! Minä haluan kasvaa ja viisastua aina vain. Paha tavoitella sellaista jossei ole valmis muuttumaan. Toisaalta joiltain osin en varmaan koskaan tule muuttumaan. Ne piirteet olisi tietty hyvä tiedostaa ja niille olisi varmasti syytä edellyttää pelkkää hyväksyntää.
Olen ollut ehkä maailman sosiaalisimpia pikkulapsia ja varhaisteinejä MUTTA murrosiässä joku nakshati päässä eräs "kaunis" päivä, jonka jälkeen maailma vaan romuttui ihan totaalisesti!!!!!! Yläasteella rupesi tajuamaan elämän vaikeuden ympäri maailman, poikien vittumaisuuden ja naisten vajaaälyisyyden mielistellessään pojille. Syvennyin kotona itsekseni taiteisiin ja sille tielle olen jäänyt. Ei kiinnosta yhteiset asiat juurikaan, vaikka toisaalta nurinkurisesti ajateltuna taidan olla ainoa, jota eniten kiinnostaa muiden hyvinvointi. Pääasiassa eläinten ja lapsien. Aikuiset saisi painua huitsin nevadaan puolestani. Muutama hyvä ystävä on löytynyt, mutta hekin ovat paljon sosiaalisempia kuin minä tai siis tarvitsevat ihmisiä jatkuvasti ympärille.
Olisi mukavaa löytää oma kumppani jne. mutta mieluummin yksin kuin jonkun pellen kanssa. Töissä on vaikeeta tulla toimeen kusiaisten kanssa, koska aina vallitsee nokkimisjärjestys. Nokkikoon toisensa puolestani verille. Ei kiinnosta, enkä kestä..... Näin olen ajautunut yksinäisyyteen.
Miksi ajattelen että olen niin yksinäinen vaikka en mielestäni ole? siis mulla on monta kaverika koulussa ja harrastuksessa mutta en ole koskaan ulkona kenenkään kanssa mutta juttelen koulussakin paljon muille, MIKSI ajattelen että olen yksinäinen?
Olen yksinäinen, koska olen liian omituinen ja hiljainen sosiaaliseen kanssakäymiseen. En siis vapaasta tahdostani. Olen muuten nainen.
Kävele kaupungilla. Kaikkialla valotauluja ja mainoksia jotka julistavat, miten huono sinä olet. Sinä olet ruma / lihava/ laiha/ liian lyhyt/ liian pitkä jne, mutta ostappa nämä farkut tai tämä ripsiväri niin olosi paranee noin viideksi minuutiksi.
Avaat netin tai telkkarin, sama laulu sielläkin. Miten et kelpaa kenellekään koska et sovi muottiin joka määrittelee mikä on kaunista / seksikästä / haluttua/ suosittua jne. Sinä et ole yhtiukäs mitään, mutta liity toki kiloklubiimme tai uskonnolliseen pikku yhteisöömme ja anna kymmenykset palkastasi, niin ehkä sinä saatat ostaa itsellesi palan onnea...
Just joo. Kun tätä näkee kaikkialla, ei todellakaan tee mieli seurustella ihmisten kanssa, vaan jää kirjan, koiran tai kissan kanssa sohvan nurkkaan. Ne ovat huomattavasti parempaa seuraa.
Komppaan, naulan kantaan muotoilit yhteiskunnan suurimman ongelman:
Harmaaseen ihmisjoukkoon sopiminen
Ja toinen asia missä komppaan on eläimet, niiden kans tulee aina toimeen ja ne ei arvostele sun naamaas, eläimet arvostaa sua ihmisenä ja huoltajana, koira antais oman henkensä suojellakseen omistajaansa, antaisko ihminen epäilen. Eläimille saa jutella mitä tahansa mistä tahansa, ne kuuntelee sua hautaan saakka. Ja mistää ei saa niin lojaalia ystävää kun koirasta.
RIP kultainennoutaja ;-(
Ala-asteesta yläasteeseen on mua koulukiusattu, millon mistäkin aiheesta, useimmiten rumasta naamastani, vedin vaan mun lähettyville teeskenteleviä kusipää mulkkuja, jotka sit heivasin pois. Tätä teki niin pojat kuin tytötkin ja niin vanhat kuin nuoretkin. Rumalle naamalle vittuileminen jatkuu edelleen, et ei se loppunu mihinkään koulunkaan jälkeen.
Mul ei oo koskaan ollu ainuttakaan harrastusta, ehkä sen takia koska oon syntyny ns. teknologian aikana millon pleikkari jyräs markkinoilla, siihen poltin varmaan 15v elämästäni hyvin tehokkaasti, ja harrastukset jäi saamatta.
Mua ei oo koskaan kiinnostanu mikään mikä muita ihmisiä kiinnostaa, esim. leffassa käyminen, kapakkaralli, autot, lätkän kattominen ja monia muita. Oon aina ite löytäny kiinnostavamman homman mitä yleisesti sit joudun yksin tekemään.
En sopeudu tähän yhteiskuntaan ollenkaan koska en mene aivopestyn valtaväestön mukana, mul ei oo hajuakaan mistä muut ihmiset juttelee.
Mut silti haluisin olla isä joskus enemmän kun mitään muuta maailmassa, se et saisin laittaa mun lapsen illalla nukkumaan ja toivottaa sille hyvää yötä ois ihanaa, mut oon haudannu tämänkin turhan haaveen aikoja sitten, ruma mies kun ei kiinnosta ketään vaikka olisin kiltein ihminen maailmassa. Oma lapsi olis mun elämän suuriin saavutus mitä tulen ikinä saamaan, voi kun se joskus mullekkin suotaisiin olisin ikuisesti onnellinen, että viimein rumakin saa onnea.
"Exam Finished
Thank you for taking the Asperger's Quiz. Based on your answers, there is a 0.0% chance that you have Asperger's Syndrome."
Ja siltikään en kelpaa kellekkään.
burn outista johtuvan vitutuksen takia ystävät kaikkosivat ympäriltä..eli oma syyhän se oli nyt harmittaa....