Itsemurha

Ratsutila, kävin tänään katsomassa hevosia ja ihastuin/rakastuin...

nimet jne.

"" Onko mitään tilannetta olemassa jolloin itsemurha olisi ratkaisu? ""

Jos nyt ihan kaikkien, niin sanoisin ainakin erittäin suuren enemmistön ajatuksissa itsemurha päiväajatuksena ei ole kovinkaan vieras. Siis että jonkun pahan pettymyksen tai väärin kohtelun tms. jälkeen ajatuksissa käy tai ainakin _häivähtää_ myös itsemurhan vaihtoehto. "Silloin ne sais katua ja näkis että olin tosissani" tms. tyyliin.
Tai mikä tahansa iso muutos elämässä. Ei tarvitse kuin että viimeinenkin lapsi muuttaa pois kotoa, niin vanhempi tuntee täydellistä omaat tarpeettomuutta koko loppuelämänsä ajaksi. Elämä tuntuu loppuun eletyltä jo nyt. Tai vaikka viisikymppsenä työpaikan menetys, sama juttu. Ja taaskin jonkinlainen itsemurhakuviokin tulee mielessä käytyä läpi.

Noi on siis hyvinkin arkipäiväisiä yhteyksiä, joissa itsemurhan vaihtoehdon tietäminen ja tiedostaminen käyvät ajatuksissa, ja sekin vaihtoehto aina saa yhtenä vaihtoehtona jonkinlaisen painoarvon. Toki näistä on pitkä, pitkä matka mihinkään tekoihin saakka, mutta kyllä näitäkin ajatuksia ajatuksena uskalletaan päässä ajatella.

Samalla ne ajatukset kuitenkin myös ennalta varoittavat itseä. Että minun ei kannata ikinä hankkia pistoolia tai muuta ampuma-asetta kotiini. Eikä mennä jonnekin korkeille silloille kävelemään yksinään masentuneena, tai pitää purkeittain vahvoja unilääkkeitä kotona jne. Oma ennalta tehty ajatteleminen ja "kauhisteleminen" samalla estää tiettyjen itsemurhaan johtavien tilanteiden syntymistä. Kun on käyty oma itsemurhavaihtoehto läpi ajatuksissa, niin muutaman tunnin kuluttua tuleekin joku aivan arkipäiväinen tapahtuma, vaikka suunnilleen telkkarimainos tai joku soittaa tms. Se saakin vahvasti ajattelemaan että en oikeasti millään haluais lopulta kuolla, ja tuottaa läheisille sitä tuskaa. Mutta osalla ne ajatukset eivät näin kulje eivät sitä tekoa lopulta estä.

> Millainen ihminen teidän mielestännä ylipäänsä pystyy niinkin radikaaliin tekoon kuin itsemurha?

No ihan tavallinen ihminen, masentunut tai myös korkeasti menestynyt tai muuten normaalin näköinen. Ei noista päälle päin tiedä. Aikoinaan Nokian pääjohtaja Kairamo surmasi itsensä, ja on niitä muitakin tunnettuja nimiä. Kellä tahansa normaalin näköisellä nuorella tai aikuisella saattavat ajatukset päässä alkaa pyöriä entistä tiuhemmin itsemurhan ympärillä, ja jossakin tapauksessa se sitten toteutuu.

> kuten myöskin kuinka pitkälle ihminen voi määrätä omasta elämästään?

Mikä se vaihtoehto tuolle kysymyksellenne on, kuka siitä sitten määrää ellei ihminen itse?

Itsemurhaa ei pysty tekona estämään ellei ihminen ole 24/7 tarkkailussa, jolloin kaikki itsemurhayritykset estetään. Aikoinaan Natsi-Saksan tuomiolla Nurnbergissä olleita natsijohtaia tarkkailtiin 24 h vuorokaudessa. Koko ajan oli vaihtuva vartiomies katsomassa oven luukusta sisään että asianomainen ei päässyt surmaamaan itseään.

Ihminen pystyy likimain aina täysin itse määräämään omasta elämästään, tälle toimivallalle ei ole olemassa rajoja tai vaihtoehtoja.

- - -
Muistaakseni minun lukioaikoinani ei ollut minkään oppiaineen yhteydessä tällaista itsemurhaa keskustelun aiheena. Ehkä sitä kannattaa jonkin verran nykyaikana käydä läpi. Mutta ei kai mitään laajempia kurssisarjoja kannata nuorille perustaa näinkin ankean asian ympärille?

Jos joku kaveri tappaa itsensä, niin ainakaan nuorilla ei pitäisi olle opetettuna ajatuksena ja luotuna traumana päässä että "minun olisi pitänyt pystyä estämään tuo, kun siitä oli koulussa puhuttu ja opetettu".

Eivät nuoret niitä pysty estämään, piste. Eivät yhtään sen kummemmin kuin vanhemmatkaan ihmiset. Nuorten tehtävänä on jatkaa elämäänsä.

Ihan ekaksi: Yleensä en tämmöisiin vastaa kun kysyjät jättävät näin puutteelliset tiedot itsestään - esim. tehtävän antaneen opettajan (jos sellaista edes oli?) tietoja en löytänyt kummastakaan ap. kirjoittajan viestistä - enkä mitään mistä saisin lisätietoa - vai olenko sitten itse niin tyhmä ja sokea... Lisäksi tämmöiseen aiheeseen olisi EHDOTTOMASTI pitänyt voida vastata (myös) YKSITYISESTI eikä koko maailmalle näkyvän keskustelupalstan kautta!! Vastaan silti, koska aihe on itselleni niin henkilökohtainen ja tärkeä, monen vuoden jälkeenkin mielestäni ajankohtainen. Eikä pidä unohtaa että joulu (lue: joulumasennus ja vähintään uudenvuodenpäivään jatkuva totaalinen yksinäisyys) lähestyy...

Tässä on nyt ihan erilainen kirjoitus kuin nuo edelliset - joten herkät ihmiset ÄLKÄÄ LUKEKO TÄTÄ! Tämä on MINUN HENKILÖKOHTAINEN MIELIPITEENI AIHEESTA eikä se sido ketään mihinkään! 100% tämän viestin lukijoista on täysin eri mieltä ko. aiheesta kuin minä, hyväksyn sen ehdoitta ja niin pitäisi kaikkien muidenkin!

* Onko mitään tilannetta olemassa jolloin itsemurha olisi ratkaisu?
Kyllä on. Joskus ihmiset vaan ajetaan niin ahtaalle, tavalla tai toisella. Varsinkin lapset ja nuoret ovat toisilleen hyvin julmia - ja niin kauan kuin tilanteen annetaan tämmöisenä jatkua, ei asiat muutu suuntaan eivätkä toiseen. Joskus myös kasvojensa säilyttämiseksi itsemurha on ainoa ratkaisu, harvoin tosin mutta joskus se vain on niin. Tietysti jos joku "pelastava enkeli" sattuisi paikalle, vaikka esim. AIDOSTI luotettavan ihmisen, elämää häiritsevän ihmisen elämään tai omaan elämään tuleva muutos (muutto toiselle paikkakunnalle, esim.), tilanne on ihan toinen. Apua on aina uskallettava pyytää SEKÄ OTTAA VASTAAN - mutta joskus vain on oltava itselleen SEKÄ TOISILLEEN armollinen. Tällä armolla tarkoitan sitä, että kun toiset näkevät minun olevan tieni päässä, en jaksa iloita enää mistään eikä (tämä on nyt se TÄRKEÄ) MILLÄÄN OLE ENÄÄ MITÄÄN MERKITYSTÄ, on aikani tullut. Sisareni uskalsi tehdä tämän ratkaisun, olen katkera VAIN siitä, ettei hän sanonut suoraan, ei hyvästellyt minua kunnolla eikä kysynyt riittääkö minulla rohkeus omien ratkaisujen tekemiseen - tai että haluaisinko lähteä hänen kanssaan! Ihailen silti sisartani, hän uskalsi tehdä mitä halusi - ja teki sen! Se, miksi elän yhä, ei kuulu tähän keskusteluun.

* Millainen ihminen teidän mielestännä ylipäänsä pystyy niinkin radikaaliin tekoon kuin itsemurha?
Rohkea itsenäinen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen joka on päätynyt umpikujaan. Täysin toivonsa menettänyt yksinäisyyden piinaama, ihmisten hyljeksimä surun murtama ihminen. Ihminen, joka haluaa lähteä enkeleitä katsomaan. Eli: ei voi laittaa yhteen muottiin.

* Kuinka pitkälle ihminen voi määrätä omasta elämästään?
Teoriassa vastauksen pitäisi olla "loppuun asti", näin ei valitettavasti ole. En ole mikään pro anorexia -hihhuli mutta JOS ihminen on lopettanut syömisen TÄYDESSÄ YMMÄRRYKSESSÄ, tätä on kunnioitettava ja hoidosta luovuttava. Tällä EN siis tarkoita TEINITYTTÖJÄ jotka kirjoittelee keskustelupalstoilla ym. "oon 12w 160cm 35kg oonx läski??!!" vaan aikuista ihmistä joka on nähnyt elämää ja tietää ettei tahdo jatkaa, mutta ei uskalla tarttua lääkepurkkeihin, veitseen tms. Ja varsinkin vanhukset jotka eivät enää ymmärrä mistä on kysymys! Itse odotan kauhulla tuleeko minusta sellainen! Olenkin tehnyt ja allekirjoittanut hoitotestamentin yhtenä elämäni hauskimmista päivistä - joten mistään angst-kohtauksen kourissa tehdystä jutusta ei ole kysymys, hoitotestamentin tekoa edelsi pitkä ja syvä keskustelu elämästä ja kuolemasta sillä hetkellä elämääni läheisesti kuuluvien ihmisten kanssa - joista muuten 99% on minut ennemmin tai myöhemmin hylänneet, kiitos vain siitä!

Itsemurhien syystä ja yleisyydestä Suomessa en osaa sanoa mitään. Taitaa tämä kansa olla niin sisäsiittoista että meille on käynyt masennuksen kanssa vähän samalla tavalla kuin esim. koirien jalostuksessa kuurous tms yleistyy tietyillä roduilla.

Kun ihminen päätyy itsemurhaan, tällöin ihminen ei näe enää mitään valoa elämässä. Silloin ei pysty ajattelemaan perhettään yms haluaa vain tuskan loppuvan. On niin paha olla, että sattuu fyysisestikin. Joka ikinen askelkin tuntuu vaikealta ja olo on yksinäinen vaikka olisi kavereiden ympäröimänä. "Terveiden" ihmisten on vaikea käsittää tätä asiaa kun itse eivät ole kokeneet sellaista pahaa oloa ettei enää kestä. Itsemurha on kauhea asia niin tekijälle kuin omaisillekin

Tämä viesti tulee hieman jälkijunassa, mut jos vielä on jotain niin kysykää tai what ever. Minulla oli neljä poikaa , mutta nuorin tappoi itsensä. Se tuli aivan puun takaa ystäville , isoille veljille ja etenkin minulle , äidille. Minun olisi pitänyt tietää..olisi pitänyt nähdä..mutta en. Jotenkin olen jatkanut elämää , mutta täytyy myöntää , että elävät ovat jäänneet en tiedä minne enkä miksi mutta nyt on vain niin että te elävät ette mulle riitä. Tämä äitienpäivä on p:stä vaikka on lapsia ja lapsenlapsia. Minua vaivaa syyllisyys mikä on niin syvä että sen juurien pois kitkeminen on vaikeampaa kuin vetää paljain käsin ikihonka pois juuriltaan.

mun mielestä ihmiset tekee sillo ku ne on nii yksi.. niillä ei oo ketää jolle puhua. kotona kaikki on nii vaikeeta. ei siihe aina tartte mitää alkoholia tai sellasta. ite oon pelänny jo joskus 10v. et teen ittelleni jotai. kokoaja ku kotona huudettii.. nykyään oo 13v. ja pelkään välillä et teen jotain tyhmää. mut sit ajattelen mulle rakasta perhettä ja tällä hetkellä elämä on voittanu mut takas puolelleen. vanhempien eron jälkee hetkeks helpotti pimeä ajattelu, mutta on kausia jollo se tulee takas. itsemurha on sananaki jo nii kauhee.. mut ei siihe pelkkä toisten apu auta. ite pitää myös uskoa paranemiseen. mulla on itsemurha tullu vaihtoehdoks ku mun mummo teki itsarin sillo ku se ei enää jaksanu.. olin tosin sillo neljä, mut silti se on jääny mun muistoihi. mummo oli mulle niin rakas ja olin siellä joka päivä. voiku seki ois saanu apua. =( ikävöin sitä vieläkin..

Nuori ei monestikaan halua tehdä lopullista itsemurhaa, hän hetken mielijohteesta menettää elämänhalunsa. On voitu haukkua homoksi, kuten erästä nuorta jota ystäväkään ei saanut mukaansa kouluun, meni kotiin ja ampui itsensä. Sitten ovat nämä eurustelusuhteen puutteet, veljeni uhkasi itsemurhalla, kun ei kukaan viihtynyt hänen kanssaan. Joi itsensä humalaan, ei enää psytynyt mihinkään, kaverit seivoivat vierellä ja hän palastui ja on saanut perheen.
Äiti väsyi parisuhteen riitoihin(seksistä ) puolisoni haki hänet hirttopuun luota, ainut mikä esti oli pienet lapset tulivat mieleen.
Vakavat sairaudet vaikeine hoitoineen ovat antaneet voiman itsemurhan tekoon.

Mutta näitä itse läheltä pitäneissä tilanteissa nähneenä voinen sanoa, että jokaiselle sanoisin, että itse en ole koskaan päässyt pelosta, mitä sellaisella uhkailu aiheuttaa läheisille. Elämäni on ollut hyvin pelokas, sillä aina jokainen läheinen käy myös omaa syyllisyyttään läpi toisen tekoon, vaikka ei olisi siihen millään tavalla osallinen.

Vasta äskettääin tunsin hyvin käyttäytyvän nuoren miehen ja hänen veljensä, tämä tuntemani nuori seurusteli onnellisen näköisenä ja ostivat asunnonkin, mutta tyttöystävä ihastuikin toiseen, nuori mies ei enää nähnyt mitään elämässään ja ampui itsensä, veli taasen meni huumeiden kautta. Voitteko kukaan kuvitellä sitä vanhempien tuskaa, joka on kun kaksi lasta lähtee parin vuoden sisällä oman käden kautta.
Hyvin vaikea aihe on asiassanne, mutta minkä etse toisin esiin, on että ketään ei saisi jättää yksin kun ero seurustelukumppanista tulee tai sairaus koettelee. Jokaisella pitäisi olla muutama luottoystävä, mutta mistä sellaisia saisi, itsekin kaipaisin.
Nuo omakohtaiset kokemukset eivät ole lähentäneet perhettämme, päinvastoin, on ollut paljon raskaampaa.

Vielä muistui yksi nuoren itsemurha läheisen, seurustelusuhde päättyi, työnantaja oli moitiskellut. Urheiljapoika, valmensi toisia, ja raha-asiat olivat kaikin puolin hyvin. Kävi ottamassa muutaman ryypyn työpäivän jälkeen ja meni junan alle.

ETTE SAA VASTAUKSIA