Puolisollani diagnosoitiin n 2 vuotta sitten alzheimer,terveelle ,urheilulliselle 60 v mieheni sain rajusti etenevän muistisairauden.Maailmamme kaatui hetkessä,vaikka olinhan minä jo epäillyt,mieheni oireista jotan aivon puolell,mutta tämä tuli kuin salamanisku.Sairaus jota vastaan emme pysty edes taistelemaan,on vain otettava vastaan ja hyväksyttävä,että mieheni katoaa maahan jonne ,minulla ei ole pääsyä,tai 13v tyttärellämme.Neurologi näytti magneettikuvat,tuhot aivoissa pystyin itsekin toteamaan,selkäydinnäyte antoi saman diagnoosin...Lääkitys aloitettiin heti,eihän ne hidasta,pitää vain mieheni oireita "kasassa" ja käytös ei muutu niin äkkiä.Mitä on tapahtunut 2 vuodessa,no muistitestissä tullaan kuin lehmänhäntä alas,esim 10 kk sitten taso oli 21/30 nyt eilen 14/30...ei osaanut laskea,eikä tunnistanut vuodenaikaa,eikä ajankulua,kyllä on surullista katsella,kun aikuinen ei osaa tehtäviä ,joista 6v suoriutuis 5minuutissa...Vuosi sitten hän osasi käyttää jopa kahvinkeitintä,nyt ei osaa mitään syömistä edes itselleen laittaa.Puhekin alkaa nyt kadota,ja minä katoan hänen muistista ,jos ei meillä näköyhteys...
Katsekin silmissä kadonnut jonnekin kaukaisuuteen...missä hän lie en tiedä..Autan pesussa ja pukeutumisessa jne...vaimosta on tullut nyt hoitaja....
Meidän Alzheimer
98
21011
Vastaukset
- ylösalas
sairaus tuntuu olevan ja siihen sairastuu yhä nuoremmat, jopa alle keski-ikäiset. Yleensä sairastunut ei itse aina edes ymmärrä, että on sairas, vaan se koettelee enemmänkin lähiomaisia.
Onneksi Teillä on tytär, jota saat opastaa ja auttaa omaan elämään, nauti siitä, se antaa voimaa. Joten kaikki asiat eivät olekaan niin huonosti loppujen lopuksi.- ristiina ja tytär
on aika lievästi sanottu,tämä on kauheeta,eikä mitään voi tehdä,eikä paljon jää aikaa tyttären opastamiseen,saatikka elämään auttamiseen..aika menee muistisairaan hoitamises,tytär kyllä kärsii eniten....hänellä rankkaa seurata kun tuttu isä on muuttunut aivan eri ihmiseksi,tai sanotaanko kävelevä zombi isä on nykyään.Tytär auttaa minua syöttämises ja vartioinnis...Nämä jotka nuorena sairastaa,sairastavat yleensä nopeasti ja rajuna etenevää alzheimeria...tiedän erään joka 3 vuodessa taantunut kasvistilaan ja menehtynyt.Kaikki ON huonosti,perhe joka joskus oli olemassa,ei ole enään...menetimme kaiken,mutta kunhan tämä tie kuljetaan loppuun,ehkä silloin alkaa minun ja tyttäreni elämä uudestaan.Tyttäreni sanoi eräänä päivänä,joskus hän toivoo että isä menis sukkelaan ,kun sairaus niin kamala seurata,toisaalta hän toivoo isälle elinikää ja elämää,koska hän on isä...Alzheimer on kuin syöpä jota vastaan ei voi taistella,se murentaa pikkuhiljaa kaiken mikä oli rakasta toisessa
- ylösalas
ristiina ja tytär kirjoitti:
on aika lievästi sanottu,tämä on kauheeta,eikä mitään voi tehdä,eikä paljon jää aikaa tyttären opastamiseen,saatikka elämään auttamiseen..aika menee muistisairaan hoitamises,tytär kyllä kärsii eniten....hänellä rankkaa seurata kun tuttu isä on muuttunut aivan eri ihmiseksi,tai sanotaanko kävelevä zombi isä on nykyään.Tytär auttaa minua syöttämises ja vartioinnis...Nämä jotka nuorena sairastaa,sairastavat yleensä nopeasti ja rajuna etenevää alzheimeria...tiedän erään joka 3 vuodessa taantunut kasvistilaan ja menehtynyt.Kaikki ON huonosti,perhe joka joskus oli olemassa,ei ole enään...menetimme kaiken,mutta kunhan tämä tie kuljetaan loppuun,ehkä silloin alkaa minun ja tyttäreni elämä uudestaan.Tyttäreni sanoi eräänä päivänä,joskus hän toivoo että isä menis sukkelaan ,kun sairaus niin kamala seurata,toisaalta hän toivoo isälle elinikää ja elämää,koska hän on isä...Alzheimer on kuin syöpä jota vastaan ei voi taistella,se murentaa pikkuhiljaa kaiken mikä oli rakasta toisessa
tuon sairauden vuoksi kellään, jonka lähiomainen siihen sairastuu. Äitilläni siis se todettu ja asuu isäni kanssa vielä kotonaan. Isäni on kuin vankilassa, hän ei saa lähteä mihinkään yksin, ei edes meitä omia lapsiaan(2kpl)/lasten lapsiaan katsomaan, vaikka asumme samalla paikkakunnalla(aina tulee haukut). Äiti ei halua lähteä mihinkään mukaan, koska ei muista henkilöitä, joita hän tapaa. Äkilliset kiukkukohtaukset äidilläni ovat aiheuttaneet sen, että murrosiässä olevat tyttäremme(13 ja 15v) eivät mielellään lähde tapaamaan vanhempiani, vaikka heillä on ollut hyvät ja rakkaat välit heihin ennen. Äitin ruuanlaittokyky on myös heikentynyt, joten isäni saa samaa ruokaa päivittäin, nyt kylläkin isä on ostanut valmisruokaa kaupasta, se tuo vaihtelua jonkin verran.
Itse käyn heitä tapaamassa muutaman kerran viikossa, joskus useammin jos tarvitsevat apua. Aina pieni jännitys päällä, että tunteeko äitini minua(vai luuleeko kenties aikuiseksi pojakseni, kuten on joskus sattunut) ja minkälaiset syytökset ovat vastassa sillä kertaa, koska harhaluulot ovat pahentuneet vuosi vuodelta.
Isäni tilanne on siis joko asua "lähes vihannes" äitini kanssa kotona, (sekä samalla kuunnella jokapäiväisiä kiukkukohtauksia ja vihanpurkauksia), kunnes yhdessä asumiseen ei enää ole mahdollisuutta, siihen saattaa mennä vielä parivuotta mahdollisesti tai lähettää äitini hoitokotiin(äitini vastustaa sitä jyrkästi) ja jäädä itse yksin asumaan kotiinsa. Kolmasvaihtoehto on isälläni mennä itse myös hoitokotiin.
Jokaisessa tapauksessa isäni tilanne on yhtä huono, elämä on iän vuoksi eletty, eikä ole mitään, minkä takia elää.
Harmillista siksi, että isäni on tervejärkinen ja muuten hyvässä kunnossa ja elinaikaa voi hyvinkin olla yli kymmenen vuotta vielä jos vertaa sukumme elin-ikä ennustetta.
Elämä on... Kannattaa kuitenkin aina yrittää ajatella positiivisesti. - se siitä
ylösalas kirjoitti:
tuon sairauden vuoksi kellään, jonka lähiomainen siihen sairastuu. Äitilläni siis se todettu ja asuu isäni kanssa vielä kotonaan. Isäni on kuin vankilassa, hän ei saa lähteä mihinkään yksin, ei edes meitä omia lapsiaan(2kpl)/lasten lapsiaan katsomaan, vaikka asumme samalla paikkakunnalla(aina tulee haukut). Äiti ei halua lähteä mihinkään mukaan, koska ei muista henkilöitä, joita hän tapaa. Äkilliset kiukkukohtaukset äidilläni ovat aiheuttaneet sen, että murrosiässä olevat tyttäremme(13 ja 15v) eivät mielellään lähde tapaamaan vanhempiani, vaikka heillä on ollut hyvät ja rakkaat välit heihin ennen. Äitin ruuanlaittokyky on myös heikentynyt, joten isäni saa samaa ruokaa päivittäin, nyt kylläkin isä on ostanut valmisruokaa kaupasta, se tuo vaihtelua jonkin verran.
Itse käyn heitä tapaamassa muutaman kerran viikossa, joskus useammin jos tarvitsevat apua. Aina pieni jännitys päällä, että tunteeko äitini minua(vai luuleeko kenties aikuiseksi pojakseni, kuten on joskus sattunut) ja minkälaiset syytökset ovat vastassa sillä kertaa, koska harhaluulot ovat pahentuneet vuosi vuodelta.
Isäni tilanne on siis joko asua "lähes vihannes" äitini kanssa kotona, (sekä samalla kuunnella jokapäiväisiä kiukkukohtauksia ja vihanpurkauksia), kunnes yhdessä asumiseen ei enää ole mahdollisuutta, siihen saattaa mennä vielä parivuotta mahdollisesti tai lähettää äitini hoitokotiin(äitini vastustaa sitä jyrkästi) ja jäädä itse yksin asumaan kotiinsa. Kolmasvaihtoehto on isälläni mennä itse myös hoitokotiin.
Jokaisessa tapauksessa isäni tilanne on yhtä huono, elämä on iän vuoksi eletty, eikä ole mitään, minkä takia elää.
Harmillista siksi, että isäni on tervejärkinen ja muuten hyvässä kunnossa ja elinaikaa voi hyvinkin olla yli kymmenen vuotta vielä jos vertaa sukumme elin-ikä ennustetta.
Elämä on... Kannattaa kuitenkin aina yrittää ajatella positiivisesti.Nykyisin voidaan lääketieteen avulla fyysisiä sairaukaia parantaa ja elinikää pidentää. Kuinka vanhaksi ihmisen pitäisi elää? Kun näitä muistisairauksia on suht. nuorillakin. Niihin vain ei tunnu lääkettä olevan.
Aitini on nyt yli 70v ja laitoksessa 4 vuotta alzheimerin takia. Sen lisäksi että enää ei tunnista oikein ketään, pikkuhiljaa on mennyt muistin lisäksi liikuntakykykin. Tämä tuntuu vain niin epäoikeudenmukaiselta, kun muistan hänen joskus puhuneen, että korjaisipa luoja pois, niin kauan kun vielä järki pelaa. Tämä oli silloin kun alkoi itse huomata oireet.
Hoidossa ei ole valittamista ja äitinikin vaikuttaa tyytyväiseltä. Ilahtuu vierailusta vaikka ei tunnista eikä muista minuuttiakaan taaksepäin. Kuitenkin vierailut hanen luonaan ovat aika raskaita, kun ihminen on kuitenkin tavallan jo poistunut tästä maailmasta.
Sitä kai vain yritän sanoa, että asiat kannattaa panna ajoissa tärkeysjärjestyseen. Kertoa tunteesa ja asiansa siinä vaiheessa kun sillä on merkitystä. Miettiä että mikä oikein on elämässä arvokasta ja mikä tekee siitä elämisen arvoista. Siinä vaiheessa kun ihminen on vain elävä ruumis, on myöhäistä. Elämästä pitäisi yrittää tehdä elämisen arvoista vielä silloin kun siihen pystyy. Onko korkea ikä ja pitkä elämä todella kaikein tärkeintä. Minulle ei. En tahtoisi sitten vanhana mihinkään laitokseen kasvikseksi, syötettäväksi ja kääneltäväksi, kiukuttelemaan minua hoitaville ihmisille. - ideaako.
ylösalas kirjoitti:
tuon sairauden vuoksi kellään, jonka lähiomainen siihen sairastuu. Äitilläni siis se todettu ja asuu isäni kanssa vielä kotonaan. Isäni on kuin vankilassa, hän ei saa lähteä mihinkään yksin, ei edes meitä omia lapsiaan(2kpl)/lasten lapsiaan katsomaan, vaikka asumme samalla paikkakunnalla(aina tulee haukut). Äiti ei halua lähteä mihinkään mukaan, koska ei muista henkilöitä, joita hän tapaa. Äkilliset kiukkukohtaukset äidilläni ovat aiheuttaneet sen, että murrosiässä olevat tyttäremme(13 ja 15v) eivät mielellään lähde tapaamaan vanhempiani, vaikka heillä on ollut hyvät ja rakkaat välit heihin ennen. Äitin ruuanlaittokyky on myös heikentynyt, joten isäni saa samaa ruokaa päivittäin, nyt kylläkin isä on ostanut valmisruokaa kaupasta, se tuo vaihtelua jonkin verran.
Itse käyn heitä tapaamassa muutaman kerran viikossa, joskus useammin jos tarvitsevat apua. Aina pieni jännitys päällä, että tunteeko äitini minua(vai luuleeko kenties aikuiseksi pojakseni, kuten on joskus sattunut) ja minkälaiset syytökset ovat vastassa sillä kertaa, koska harhaluulot ovat pahentuneet vuosi vuodelta.
Isäni tilanne on siis joko asua "lähes vihannes" äitini kanssa kotona, (sekä samalla kuunnella jokapäiväisiä kiukkukohtauksia ja vihanpurkauksia), kunnes yhdessä asumiseen ei enää ole mahdollisuutta, siihen saattaa mennä vielä parivuotta mahdollisesti tai lähettää äitini hoitokotiin(äitini vastustaa sitä jyrkästi) ja jäädä itse yksin asumaan kotiinsa. Kolmasvaihtoehto on isälläni mennä itse myös hoitokotiin.
Jokaisessa tapauksessa isäni tilanne on yhtä huono, elämä on iän vuoksi eletty, eikä ole mitään, minkä takia elää.
Harmillista siksi, että isäni on tervejärkinen ja muuten hyvässä kunnossa ja elinaikaa voi hyvinkin olla yli kymmenen vuotta vielä jos vertaa sukumme elin-ikä ennustetta.
Elämä on... Kannattaa kuitenkin aina yrittää ajatella positiivisesti.Miksi vanhempien pitäisi aina mennä tapaamaan jotakin henkilöä /henkilöitä, eikö lenkkeily eli kävely yhdessä tai monet muut mukavat paikat kävisi. Tai jos isä kaipaa muuta seuraa niin joku kolmas mukaan joskus. Tai sitten joku muu siksi aikaa äidin seuraksi. Ei kukaan saisi olla vankina kotonaan toisen sairauden vuoksi. Muuten varmaan voimat kuluu.
- sairaan äidin tytär
Ihmisten eliniän noustessa sairaus tietenkin yleistyy. On sitä ollut aina mutta ei ole ollut diagnoosia eikä tietoa asiasta. Sairastuneet on olleet vaan "vanhuuden höperöitä".
Alle keski-iässä sairastuminen on kyllä aika harvinaista, muutenkin alle kuusikymppisenä alkava sairaus on vahvemmasti perinnöllinen kun vanhemmalla iällä alkava. - mieti_kahdesti
ylösalas kirjoitti:
tuon sairauden vuoksi kellään, jonka lähiomainen siihen sairastuu. Äitilläni siis se todettu ja asuu isäni kanssa vielä kotonaan. Isäni on kuin vankilassa, hän ei saa lähteä mihinkään yksin, ei edes meitä omia lapsiaan(2kpl)/lasten lapsiaan katsomaan, vaikka asumme samalla paikkakunnalla(aina tulee haukut). Äiti ei halua lähteä mihinkään mukaan, koska ei muista henkilöitä, joita hän tapaa. Äkilliset kiukkukohtaukset äidilläni ovat aiheuttaneet sen, että murrosiässä olevat tyttäremme(13 ja 15v) eivät mielellään lähde tapaamaan vanhempiani, vaikka heillä on ollut hyvät ja rakkaat välit heihin ennen. Äitin ruuanlaittokyky on myös heikentynyt, joten isäni saa samaa ruokaa päivittäin, nyt kylläkin isä on ostanut valmisruokaa kaupasta, se tuo vaihtelua jonkin verran.
Itse käyn heitä tapaamassa muutaman kerran viikossa, joskus useammin jos tarvitsevat apua. Aina pieni jännitys päällä, että tunteeko äitini minua(vai luuleeko kenties aikuiseksi pojakseni, kuten on joskus sattunut) ja minkälaiset syytökset ovat vastassa sillä kertaa, koska harhaluulot ovat pahentuneet vuosi vuodelta.
Isäni tilanne on siis joko asua "lähes vihannes" äitini kanssa kotona, (sekä samalla kuunnella jokapäiväisiä kiukkukohtauksia ja vihanpurkauksia), kunnes yhdessä asumiseen ei enää ole mahdollisuutta, siihen saattaa mennä vielä parivuotta mahdollisesti tai lähettää äitini hoitokotiin(äitini vastustaa sitä jyrkästi) ja jäädä itse yksin asumaan kotiinsa. Kolmasvaihtoehto on isälläni mennä itse myös hoitokotiin.
Jokaisessa tapauksessa isäni tilanne on yhtä huono, elämä on iän vuoksi eletty, eikä ole mitään, minkä takia elää.
Harmillista siksi, että isäni on tervejärkinen ja muuten hyvässä kunnossa ja elinaikaa voi hyvinkin olla yli kymmenen vuotta vielä jos vertaa sukumme elin-ikä ennustetta.
Elämä on... Kannattaa kuitenkin aina yrittää ajatella positiivisesti.Hei,
äitisi kannattaa laittaa hoitokotiin, jos se on mahdollista. Taakka on vanhalle puolisolle liian suuri kannettavaksi ja alzheimer- potilaat voivat olla todella rasittavia, henkisesti ja fyysisesti. Olen itse sairaanhoitajaopiskelijana töissä vanhustenkodissa ja siellä saa hyvää hoitoa, kaikkia säälittää LAH- jaksoilla olevien muistisairaiden omaiset, kun nämä palaavat kotiin. Se on raskasta ja heikentää varmasti isäsi omaa elinikää, tai sen loppua. En yritä neuvoa, mutta sanon sen on todella, LIIAN, rankkaa. - Fannytar
ristiina ja tytär kirjoitti:
on aika lievästi sanottu,tämä on kauheeta,eikä mitään voi tehdä,eikä paljon jää aikaa tyttären opastamiseen,saatikka elämään auttamiseen..aika menee muistisairaan hoitamises,tytär kyllä kärsii eniten....hänellä rankkaa seurata kun tuttu isä on muuttunut aivan eri ihmiseksi,tai sanotaanko kävelevä zombi isä on nykyään.Tytär auttaa minua syöttämises ja vartioinnis...Nämä jotka nuorena sairastaa,sairastavat yleensä nopeasti ja rajuna etenevää alzheimeria...tiedän erään joka 3 vuodessa taantunut kasvistilaan ja menehtynyt.Kaikki ON huonosti,perhe joka joskus oli olemassa,ei ole enään...menetimme kaiken,mutta kunhan tämä tie kuljetaan loppuun,ehkä silloin alkaa minun ja tyttäreni elämä uudestaan.Tyttäreni sanoi eräänä päivänä,joskus hän toivoo että isä menis sukkelaan ,kun sairaus niin kamala seurata,toisaalta hän toivoo isälle elinikää ja elämää,koska hän on isä...Alzheimer on kuin syöpä jota vastaan ei voi taistella,se murentaa pikkuhiljaa kaiken mikä oli rakasta toisessa
Tahdon itse syöpään sairastuneena ja parantuneena mainita että syöpä on tänäpäivänä parannettavissa monissakin tapauksissa, mutta tuo alzhaimer on etenevä. Tiedän sairauden olen hoitoalalla ja äitini sairastui siihen kaksi vuotta sitten. Voimia jaksamiseen ja muistakaan hoitaa myös itseänne.
se siitä kirjoitti:
Nykyisin voidaan lääketieteen avulla fyysisiä sairaukaia parantaa ja elinikää pidentää. Kuinka vanhaksi ihmisen pitäisi elää? Kun näitä muistisairauksia on suht. nuorillakin. Niihin vain ei tunnu lääkettä olevan.
Aitini on nyt yli 70v ja laitoksessa 4 vuotta alzheimerin takia. Sen lisäksi että enää ei tunnista oikein ketään, pikkuhiljaa on mennyt muistin lisäksi liikuntakykykin. Tämä tuntuu vain niin epäoikeudenmukaiselta, kun muistan hänen joskus puhuneen, että korjaisipa luoja pois, niin kauan kun vielä järki pelaa. Tämä oli silloin kun alkoi itse huomata oireet.
Hoidossa ei ole valittamista ja äitinikin vaikuttaa tyytyväiseltä. Ilahtuu vierailusta vaikka ei tunnista eikä muista minuuttiakaan taaksepäin. Kuitenkin vierailut hanen luonaan ovat aika raskaita, kun ihminen on kuitenkin tavallan jo poistunut tästä maailmasta.
Sitä kai vain yritän sanoa, että asiat kannattaa panna ajoissa tärkeysjärjestyseen. Kertoa tunteesa ja asiansa siinä vaiheessa kun sillä on merkitystä. Miettiä että mikä oikein on elämässä arvokasta ja mikä tekee siitä elämisen arvoista. Siinä vaiheessa kun ihminen on vain elävä ruumis, on myöhäistä. Elämästä pitäisi yrittää tehdä elämisen arvoista vielä silloin kun siihen pystyy. Onko korkea ikä ja pitkä elämä todella kaikein tärkeintä. Minulle ei. En tahtoisi sitten vanhana mihinkään laitokseen kasvikseksi, syötettäväksi ja kääneltäväksi, kiukuttelemaan minua hoitaville ihmisille.Hyvin usein kuulee vanhusten hoitolaitoksissa, terveyskeskuksissa, sairaaloissa jne. sanovan tuon fraasin "kunpa luoja korjaisi pois"
Luojaa kun ei ole ja lääkärit vain pitkittää elämää, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää itsemurha. Jotenkin se kuitenkin on hyvin harvoin käytetty keino vanhuksilla, joten ilmeisesti he kuitenkin haluavat kitua sairauksiensa kanssa???
Hauraan kehon terminointi ei kovin vaikeaa olisi, mutta eipä tuota vaan tapahdu... Ennemmin valitetaan olemista ja toivotaan mielikuvitus luojan tuovan kuoleman nopeasti.
Eutanasiankin puuttuminen on ongelma, se olisi paljon siistimpi vaihtoehto.
Jos itsellään tiedostaa olevan etenevä neurologinen sairaus, niin kyllä fiksuinta olisi lopettaa elämänsä, eikä jäädä kitumaan ja kiusaamaan läheisiään. Kunnioitan korkealle ne vanhukset, jotka uskaltavat itse päättää elämänsä lopettamisesta eivätkä jää vuosiksi makaamaan letkuihin.- ylösalas
ideaako. kirjoitti:
Miksi vanhempien pitäisi aina mennä tapaamaan jotakin henkilöä /henkilöitä, eikö lenkkeily eli kävely yhdessä tai monet muut mukavat paikat kävisi. Tai jos isä kaipaa muuta seuraa niin joku kolmas mukaan joskus. Tai sitten joku muu siksi aikaa äidin seuraksi. Ei kukaan saisi olla vankina kotonaan toisen sairauden vuoksi. Muuten varmaan voimat kuluu.
se lenkkeily ei onnistu, isäni jalkavaivan vuoksi... Äidin harhat taas tekevät sen, että jokainen ulkopuolinen ihminen on varkaissa heillä, joskus hän jopa luulee, että omat lapset varastaa... joten muiden seura ei tahdo onnistua.
Hankala tilanne. - ylösalas
mieti_kahdesti kirjoitti:
Hei,
äitisi kannattaa laittaa hoitokotiin, jos se on mahdollista. Taakka on vanhalle puolisolle liian suuri kannettavaksi ja alzheimer- potilaat voivat olla todella rasittavia, henkisesti ja fyysisesti. Olen itse sairaanhoitajaopiskelijana töissä vanhustenkodissa ja siellä saa hyvää hoitoa, kaikkia säälittää LAH- jaksoilla olevien muistisairaiden omaiset, kun nämä palaavat kotiin. Se on raskasta ja heikentää varmasti isäsi omaa elinikää, tai sen loppua. En yritä neuvoa, mutta sanon sen on todella, LIIAN, rankkaa.ettei äiti itse halua sinne(eikä isä halua pakottaa), toiseksi isäni ei myöskään halua toistaiseksi äitiä sinne, koska jäisi yksin heidän omaan taloonsa. Kolmanneksi... Vanhuksilla on todella vaikea luopua kodistaan jossa he ovat asuneet todella kauan, myös uusi tilanne pelottaa heitä. Heille on myös ehdotettu tutustumiskäyntejä hoitokotiin, sekä päiväohjelmaa muiden vanhuksien kanssa mutta he eivät ole siihen valitettavasti tarttuneet. Nyt vain pitää odotella. He ovat kyllä jonotuslistalla, joten saa nähdä miten käy, kun paikka vapautuu.
Ennenmin tai myöhemmin heidän on kuitenkin muutettava... - Kuka sen sanoo
control_freak kirjoitti:
Hyvin usein kuulee vanhusten hoitolaitoksissa, terveyskeskuksissa, sairaaloissa jne. sanovan tuon fraasin "kunpa luoja korjaisi pois"
Luojaa kun ei ole ja lääkärit vain pitkittää elämää, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää itsemurha. Jotenkin se kuitenkin on hyvin harvoin käytetty keino vanhuksilla, joten ilmeisesti he kuitenkin haluavat kitua sairauksiensa kanssa???
Hauraan kehon terminointi ei kovin vaikeaa olisi, mutta eipä tuota vaan tapahdu... Ennemmin valitetaan olemista ja toivotaan mielikuvitus luojan tuovan kuoleman nopeasti.
Eutanasiankin puuttuminen on ongelma, se olisi paljon siistimpi vaihtoehto.
Jos itsellään tiedostaa olevan etenevä neurologinen sairaus, niin kyllä fiksuinta olisi lopettaa elämänsä, eikä jäädä kitumaan ja kiusaamaan läheisiään. Kunnioitan korkealle ne vanhukset, jotka uskaltavat itse päättää elämänsä lopettamisesta eivätkä jää vuosiksi makaamaan letkuihin.mutta keinot puuttuu esim. oman elämänsä lopettamiseen. Harva vanha jaksaa tai pystyy ripustamaan itseään esim. narun jatkoksi. Useinkaan hengen vieviä lääkkeitä ei ole saatavilla ja vanhuksilta sekä sairailta puuttuu puhti. Koska olisi aika kävellä mereen? Nyt?
- mätäpää
ylösalas kirjoitti:
tuon sairauden vuoksi kellään, jonka lähiomainen siihen sairastuu. Äitilläni siis se todettu ja asuu isäni kanssa vielä kotonaan. Isäni on kuin vankilassa, hän ei saa lähteä mihinkään yksin, ei edes meitä omia lapsiaan(2kpl)/lasten lapsiaan katsomaan, vaikka asumme samalla paikkakunnalla(aina tulee haukut). Äiti ei halua lähteä mihinkään mukaan, koska ei muista henkilöitä, joita hän tapaa. Äkilliset kiukkukohtaukset äidilläni ovat aiheuttaneet sen, että murrosiässä olevat tyttäremme(13 ja 15v) eivät mielellään lähde tapaamaan vanhempiani, vaikka heillä on ollut hyvät ja rakkaat välit heihin ennen. Äitin ruuanlaittokyky on myös heikentynyt, joten isäni saa samaa ruokaa päivittäin, nyt kylläkin isä on ostanut valmisruokaa kaupasta, se tuo vaihtelua jonkin verran.
Itse käyn heitä tapaamassa muutaman kerran viikossa, joskus useammin jos tarvitsevat apua. Aina pieni jännitys päällä, että tunteeko äitini minua(vai luuleeko kenties aikuiseksi pojakseni, kuten on joskus sattunut) ja minkälaiset syytökset ovat vastassa sillä kertaa, koska harhaluulot ovat pahentuneet vuosi vuodelta.
Isäni tilanne on siis joko asua "lähes vihannes" äitini kanssa kotona, (sekä samalla kuunnella jokapäiväisiä kiukkukohtauksia ja vihanpurkauksia), kunnes yhdessä asumiseen ei enää ole mahdollisuutta, siihen saattaa mennä vielä parivuotta mahdollisesti tai lähettää äitini hoitokotiin(äitini vastustaa sitä jyrkästi) ja jäädä itse yksin asumaan kotiinsa. Kolmasvaihtoehto on isälläni mennä itse myös hoitokotiin.
Jokaisessa tapauksessa isäni tilanne on yhtä huono, elämä on iän vuoksi eletty, eikä ole mitään, minkä takia elää.
Harmillista siksi, että isäni on tervejärkinen ja muuten hyvässä kunnossa ja elinaikaa voi hyvinkin olla yli kymmenen vuotta vielä jos vertaa sukumme elin-ikä ennustetta.
Elämä on... Kannattaa kuitenkin aina yrittää ajatella positiivisesti.Mikset ota isää luoksesi asumaan ? Laittakaa äiti hoitokotiin.
- Yksinäinen mummeli
control_freak kirjoitti:
Hyvin usein kuulee vanhusten hoitolaitoksissa, terveyskeskuksissa, sairaaloissa jne. sanovan tuon fraasin "kunpa luoja korjaisi pois"
Luojaa kun ei ole ja lääkärit vain pitkittää elämää, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää itsemurha. Jotenkin se kuitenkin on hyvin harvoin käytetty keino vanhuksilla, joten ilmeisesti he kuitenkin haluavat kitua sairauksiensa kanssa???
Hauraan kehon terminointi ei kovin vaikeaa olisi, mutta eipä tuota vaan tapahdu... Ennemmin valitetaan olemista ja toivotaan mielikuvitus luojan tuovan kuoleman nopeasti.
Eutanasiankin puuttuminen on ongelma, se olisi paljon siistimpi vaihtoehto.
Jos itsellään tiedostaa olevan etenevä neurologinen sairaus, niin kyllä fiksuinta olisi lopettaa elämänsä, eikä jäädä kitumaan ja kiusaamaan läheisiään. Kunnioitan korkealle ne vanhukset, jotka uskaltavat itse päättää elämänsä lopettamisesta eivätkä jää vuosiksi makaamaan letkuihin.Kontrollifriikki haluaisi vähän siivota yhteiskuntaa vanhoista ja vaivaisista. Ok. Hyvä ajatus! Kaikki surkimukset vaan pois yhteiskuntaa rasittamasta. Mutta ihan kohtuutonta on vaatia, että vanhus itse tekisi itsarin. Kyllä jokainen sentään sen verran ansaitsisi, että yhteiskunta kustantaisi sen piikin ja lekurin sen pistämään. No, moni mummu varmaan säästäisi kustannukset eläkkeestäänkin, jos vain sen palvelun saisi. Minä kyllä makseaisin heti tonnin, jos vain pääsisin täältä pois. Niin hirveätä on elää yli-ikäiseksi ja kitua henkisesti heitteille jätettynä.
Mitä keinoa käyttäisin? Neuvokaa hyvä keino mummulle, jonka fyysiset voimat ovat vähissä. Teillä nuorilla puhdistusintoisilla lienee vinkkejä? Ammattitappajien yhteystietoja? - ylösalas
mätäpää kirjoitti:
Mikset ota isää luoksesi asumaan ? Laittakaa äiti hoitokotiin.
Niin... Sitäkin on ehdotettu... Hän ei halua, haluaa asua kotona.
- pertsa p
Itselläni suunnileen samanlainen tilanne vaimollani todetiin Altzhaimer noin kolmevuotta sitte , hän oli silloin 55.v testissä tulos 13/30 ,mangeetti kuvaus vahvisti diaknoossin , uusitu testi puolenvuoden jälkeen ei enään onnistunut ollenkaan , hän joutui diaknoosin jälkeen samantien sairauseläkeelle ,siis suoraan työelämästä viisikymmen viisivuotiaana ,jouduin myymään hänen autonsa,sillä ajamisesta ei tullutmitään . Vuosi sitten hänkin viellä osasi keitää kafvit , tänään se ei enään onnistu , laitan ruuat ,pesen pyykit , käyn kaupassa ,pesen hänet ,päätä kaikesta ,kun häntä ei saa ymmärtämään mistä on kysymys ja pitelen kädestä kun joskus käymme kaupungilla,kun hän pelkää eksyvänsä ihmisvilinään .Ymmärän hyvin tilanteesi sillä itselläni on vastaava tilanne, ajatelen että ihmis elämässä on kolme jaksoa nuoruus , keskiikä ja vanhuus , meiltä on tämä viimeksimanittu " otettu pois" ei kannata suunitella yhteisiä eläkepäiviä ? En halua milläänmuotoa pahentaa tai synkistää sinun tilannetasi , kerroin vain miltä minusta tuntuu . Voimia sinulle .
- ristiina ja tytär
mie ajattelen kyllä nykyään,että yhteiselo on menetetty,olen hoitaja vaan...ja en aio aikailla ,jos löydän hyvän hoitopaikan miehelleni,ei lapsi voi katsella alzheimeria sairastavaa isäänsä loppuun asti....arvaamattomia ja vaikeasti hoidettavia.Tähän maahan tarvittaisiin hoitokoteja nuorille sairastuneille,sekä heidän perheilleen,ja LISÄÄ apua vanhemmille,mennyt sukupolvi kun on semmonen että hoitavat puolisonsa vaikka itte kuukahtaisi...Kyllä on pirun nopea tämä alzheimer meillä nyt,kuukaudessa taantunut aivan huikeasti...voi apua...
- pertsa p
ristiina ja tytär kirjoitti:
mie ajattelen kyllä nykyään,että yhteiselo on menetetty,olen hoitaja vaan...ja en aio aikailla ,jos löydän hyvän hoitopaikan miehelleni,ei lapsi voi katsella alzheimeria sairastavaa isäänsä loppuun asti....arvaamattomia ja vaikeasti hoidettavia.Tähän maahan tarvittaisiin hoitokoteja nuorille sairastuneille,sekä heidän perheilleen,ja LISÄÄ apua vanhemmille,mennyt sukupolvi kun on semmonen että hoitavat puolisonsa vaikka itte kuukahtaisi...Kyllä on pirun nopea tämä alzheimer meillä nyt,kuukaudessa taantunut aivan huikeasti...voi apua...
Siinä olet kyllä ihan oikeassa, että yhteiselo on taaksejäänyttä elämää ,kun syötät ,juotat ja peset niin kyllä siinä tunneelämä haihtuu , mutta kun on pidetty jalkoja saman pöydänalla jo yli 40 v , niin ei se ole helpoa laitta häntä hoitokotiinkaan ,edes väliaikaisesti . Olen kyllä selvillä siitä että sekinpäivä viellä joskus tulee . Ulko Suomalaisena en osaa sanoa ,Suomen Altxhaimer hoidosta, tai sen puutesta mitään ,mutta meillä ( Ruotsissa ) kyllä ,ainakin omalla kohdallani on apua tarjottu aivan riitävästi ,josus ihan tyrkytettykin ,kun ovat vissiin epäillet kykyjäni suoriutua hoidosta ,itse olen 50 % .sti sairauseläkeellä sydäninfarktin ja aivoverenvuodon jälkeen , niin että ei ne hoito epäilyt kai ihan perätömiäkään ole, töissä olesani kodinhoitaja tulee tilalleni ,ja näin mennään päivästä toiseen .ps. yli 40 v oleskeluni vieraalla kieli alueella on tehnytsen että pilkut ,pisteet ja erityisest yhdyssanat ovat tosi haatellisia ,joten toivon ymmärystä kirjoitus virheistä .
- ristiina ja tytär
pertsa p kirjoitti:
Siinä olet kyllä ihan oikeassa, että yhteiselo on taaksejäänyttä elämää ,kun syötät ,juotat ja peset niin kyllä siinä tunneelämä haihtuu , mutta kun on pidetty jalkoja saman pöydänalla jo yli 40 v , niin ei se ole helpoa laitta häntä hoitokotiinkaan ,edes väliaikaisesti . Olen kyllä selvillä siitä että sekinpäivä viellä joskus tulee . Ulko Suomalaisena en osaa sanoa ,Suomen Altxhaimer hoidosta, tai sen puutesta mitään ,mutta meillä ( Ruotsissa ) kyllä ,ainakin omalla kohdallani on apua tarjottu aivan riitävästi ,josus ihan tyrkytettykin ,kun ovat vissiin epäillet kykyjäni suoriutua hoidosta ,itse olen 50 % .sti sairauseläkeellä sydäninfarktin ja aivoverenvuodon jälkeen , niin että ei ne hoito epäilyt kai ihan perätömiäkään ole, töissä olesani kodinhoitaja tulee tilalleni ,ja näin mennään päivästä toiseen .ps. yli 40 v oleskeluni vieraalla kieli alueella on tehnytsen että pilkut ,pisteet ja erityisest yhdyssanat ovat tosi haatellisia ,joten toivon ymmärystä kirjoitus virheistä .
mie kun sisäistänyt tämän asian ja sovittu jo kun puoliso vielä jotain muisti,että terve jatkaa omaa elämäänsä,ja jatkaa haluamallaan tavalla,vähän niinkuin hoitosopimus....auttaa jaksamaan,kun tiedän että se on hänen tahto ja toivomus...
- mk
ristiina ja tytär kirjoitti:
mie ajattelen kyllä nykyään,että yhteiselo on menetetty,olen hoitaja vaan...ja en aio aikailla ,jos löydän hyvän hoitopaikan miehelleni,ei lapsi voi katsella alzheimeria sairastavaa isäänsä loppuun asti....arvaamattomia ja vaikeasti hoidettavia.Tähän maahan tarvittaisiin hoitokoteja nuorille sairastuneille,sekä heidän perheilleen,ja LISÄÄ apua vanhemmille,mennyt sukupolvi kun on semmonen että hoitavat puolisonsa vaikka itte kuukahtaisi...Kyllä on pirun nopea tämä alzheimer meillä nyt,kuukaudessa taantunut aivan huikeasti...voi apua...
Ostat häneltä asunnon kokonaan itsellesi ja sitten teet avioehdon ettei omaisuus mene hoitomaksuihin tai miehsi antaa omaisuutensa ennakkoperintänä tyttärelleen niin ei tartte kunnan virkamiesten kanssa tapella maksuista ja omaisuudesta ja niin edelleen. Siinä olet oikeassa ettei muistisiarautta poteva isä ole hyvää seuraa 13v lapselle kun pitäisi kouluja käydä ja suunnitella omaa elämäänsä. Ei muuta kuin voimia jaksamiseen.
- realisti44
mk kirjoitti:
Ostat häneltä asunnon kokonaan itsellesi ja sitten teet avioehdon ettei omaisuus mene hoitomaksuihin tai miehsi antaa omaisuutensa ennakkoperintänä tyttärelleen niin ei tartte kunnan virkamiesten kanssa tapella maksuista ja omaisuudesta ja niin edelleen. Siinä olet oikeassa ettei muistisiarautta poteva isä ole hyvää seuraa 13v lapselle kun pitäisi kouluja käydä ja suunnitella omaa elämäänsä. Ei muuta kuin voimia jaksamiseen.
Siis isä 60 vee ja lapsi 13vee. Tässä taas nähdään että olisi hyvä jos lapsi/lapset tulisi hankittua vähän nuorempana. Ei luonto ole tarkoittanut sen menevän näin.
- wxh
mk kirjoitti:
Ostat häneltä asunnon kokonaan itsellesi ja sitten teet avioehdon ettei omaisuus mene hoitomaksuihin tai miehsi antaa omaisuutensa ennakkoperintänä tyttärelleen niin ei tartte kunnan virkamiesten kanssa tapella maksuista ja omaisuudesta ja niin edelleen. Siinä olet oikeassa ettei muistisiarautta poteva isä ole hyvää seuraa 13v lapselle kun pitäisi kouluja käydä ja suunnitella omaa elämäänsä. Ei muuta kuin voimia jaksamiseen.
Kannattaa myös ajoissa hoitaa juridinen puoli ennenkuin toinen osapuoli on holhouksen alainen ja tarvitsee oikastikin edunvalvojan.
Äidilläni (nyt 86v) todettiin alzheimer kohta 7 vuotta sitten. Lääkitys alkoi heti ajoissa ja sen ansiosta tauti etenee hitaasti. Äiti pystyy asumaan tutussa elinympäristössään omassa kodissaan kotihoidon, kolmannen sektorin ja omaisten avun turvin, yksin. Muistiongelmainen ei enää opi uutta, mutta turvautuu kehonmuistiin. Avainsanoja ovat validitaatio ja vanhuksen ympäristön helpottaminen, että tiettyjen apuvälineiden turvin arkielämä ja adl toiminnon sujuvat. Oletan, että uuteen ympäristään (dementiakoti, asumispalveluyksikkö) siirtyminen olisi muistisairaalle takapakkia, sillä lyhytkestomuisti ei siirrä enää mitään pitkäkestomuistiin ja muistijälkiä ei synny. Ympäristän visualisoiminen helpottaa myös elämää.
Ehkä muistisaurauttakin on eriasteista ja -laatuista. Jotkut petraavat suht hyvin jopa MMSE testitkin. mk kirjoitti:
Ostat häneltä asunnon kokonaan itsellesi ja sitten teet avioehdon ettei omaisuus mene hoitomaksuihin tai miehsi antaa omaisuutensa ennakkoperintänä tyttärelleen niin ei tartte kunnan virkamiesten kanssa tapella maksuista ja omaisuudesta ja niin edelleen. Siinä olet oikeassa ettei muistisiarautta poteva isä ole hyvää seuraa 13v lapselle kun pitäisi kouluja käydä ja suunnitella omaa elämäänsä. Ei muuta kuin voimia jaksamiseen.
Elämän vaikeutta läheltä nähneenä haluaisin kertoa, että 13v. nuorella on ainutlaatuinen tilaisuus ymmärtää elämän rajallisuutta sairaan omaisen kautta. Hyvin kummallinen ajatus nykypäivänä on, että lapset ja nuoret pitäisi eristää elämän ja kuoleman kivulta. Päinvastoin. Ei kannata aliarvioida nuorten ja lasten ymmärrystä varsinkaan näissä elämän perusasioissa. Vaikka emme sitä halua ja varsinkaan ymmärrä nykypäivänä, kärsimys kuuluu olennaisena osana elämään.
- ristiina ja tytär
realisti44 kirjoitti:
Siis isä 60 vee ja lapsi 13vee. Tässä taas nähdään että olisi hyvä jos lapsi/lapset tulisi hankittua vähän nuorempana. Ei luonto ole tarkoittanut sen menevän näin.
rakkaudesta lapsemme tehtiin,ehkä ei siinä tilanteessa ajattele että mikä sairaus tai epäonni iskee,eihän kukaan tekis lapsia jos noin ajattelee.Tyttäreni oli kyl huippuiskä,vaikka vanhempi,aina läsnä ja opetti urheilemaan ja hoitamaan itseään....vaikka itse sairastui..nyt tyty auttaa iskää....se rakkautta
- ristiina ja tytär
Bukefalos kirjoitti:
Elämän vaikeutta läheltä nähneenä haluaisin kertoa, että 13v. nuorella on ainutlaatuinen tilaisuus ymmärtää elämän rajallisuutta sairaan omaisen kautta. Hyvin kummallinen ajatus nykypäivänä on, että lapset ja nuoret pitäisi eristää elämän ja kuoleman kivulta. Päinvastoin. Ei kannata aliarvioida nuorten ja lasten ymmärrystä varsinkaan näissä elämän perusasioissa. Vaikka emme sitä halua ja varsinkaan ymmärrä nykypäivänä, kärsimys kuuluu olennaisena osana elämään.
mikä se niin kasvattavaa lapselle,kun toinen saa väkivaltaisia raivokohtauksia ja näkee harhoja...ei tunnista omaa lastaan....luulee ties miksi,isäkuvahan siinä rapisee....järkytys ja tuska suuri....ai että ainutlaatuista....tule kertomaan se meidän lapselle....
- näinkin,,,,,,,,
realisti44 kirjoitti:
Siis isä 60 vee ja lapsi 13vee. Tässä taas nähdään että olisi hyvä jos lapsi/lapset tulisi hankittua vähän nuorempana. Ei luonto ole tarkoittanut sen menevän näin.
Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Nuorikin isä voi sairastua. Eräs alle nelikymppinen isä sai aivoverenvuodon ja eli "vihanneksena" loppuikänsä.
- Anonyymi
Bukefalos kirjoitti:
Elämän vaikeutta läheltä nähneenä haluaisin kertoa, että 13v. nuorella on ainutlaatuinen tilaisuus ymmärtää elämän rajallisuutta sairaan omaisen kautta. Hyvin kummallinen ajatus nykypäivänä on, että lapset ja nuoret pitäisi eristää elämän ja kuoleman kivulta. Päinvastoin. Ei kannata aliarvioida nuorten ja lasten ymmärrystä varsinkaan näissä elämän perusasioissa. Vaikka emme sitä halua ja varsinkaan ymmärrä nykypäivänä, kärsimys kuuluu olennaisena osana elämään.
"Hyvin kummallinen ajatus nykypäivänä on, että lapset ja nuoret pitäisi eristää elämän ja kuoleman kivulta"
Vanhukset ja lapset, osittain vanhusten ongelmat ja hitaus tarttuu lapsii. Ei tietysti kaikkiin, se onkin usean vaikea ymmärtää.
Ei lasten pidä nähdä kärsimystä, se vie liikaa aikaa ja voi heikentää kaverisuhteita ja yöunia,
Kyllä seura tekee kantaisekseen.
- henkiin
Hei,
ensimmäisenä huomasin tuolta alhaalta, toisesta vastauksestasi, ettei jää paljon aikaa tyttären opastamiseen ja hän auttaa sairaan isänsä vahtimisessa. Itselläni isä kuoli pitkän ja vakavan sairauden uuvuttamana ja minäkään en saanut pitää äitiäni, hän ei jaksanut enää opastaa eikä olla empaattinen, jne. lopputulos oli minun burn out, vakava masennus ja lopulta kuoleman jälkeen traumatisoituminen ja psykoosiin ajautuminen: nuori mieli ei kestä välttämättä mahdotonta määrää surua, ilman tukea. Suruja kestää, niistä selviää, jos saa apua ja tukea. Vanhempi tarviitsee apua, neuvoja ja tukea, mutta nuori vielä enemmän: teini-ikäisellä ei riitä mitenkään psyykkiset keinot asiasta selviämiseen, vaikka hän itse väittäisi niin. Niin minäkin suojelin äitiäni, yritin olla paras mahdollinen... Niin, nyt olen 3kymppinen, terapiasssa vuosia toipunut ja aika hyvässä kunnossa, mutta pyydän, että rakas äiti, taistele. Ymmärrän että on rankkaa, tiedän mitä se on, että rakas läheinen kuihtuu pois, mutta olen pahoillani: hän on vanha, siltikin vaikka nuori sairastumaan, hän on yli 6kymmentä. Tyttäresi on 13-vuotias, hänellä pitää olla mahdollisuus. Taistele myös tyttäresi puolesta, eli oikeasti, tarkista että hänellä on apua, hanki itsellesi apua, puhu missä voit ja hanki teille vapaata. Jutelkaa paljon, itkekää yhdessä. Oma äitini ei edes halannut minua kun isäni kuoli. Hän suri, mutta selvisi, hänellä oli uusi mies alle vuodessa. Minulta toipuminen kaikkine jälkipaskoineen on kestänyt noin 15 vuotta. Sillä sitten kun sairastuu, ehtii tapahtua jo yhtää ja toista ennen kuin apu ehtii perille: tulipalo ehtii tehdä tuhojaan eikä pelkkä sammutus riitä. Koko talon voi joutua rakentamaan uudelleen.
No, me emme ole enää väleissä, joten ei siinä, en siis ole hänelle vihainen enää enkä vihaa häntä, mutta en myöskään halua olla ihmisen kanssa, joka mielestäni ei vaan välitä ja jättää minut kuolemaan.
Vanhemmat väistyy ja lapset pelastetaan: isänkin toive todennäköisesti on, että ensisijaisesti huolehdi lapsesta.
Otan osaa syvästi muuten. Olen myös nähnyt, miten hän ei enää tunnista. Se on paha hetki. Miten sairaus vie ja miten se on raastavaa. Kaikki läheiset ei ymmärrä eikä tue. Ja parhaita on nämä idioottimaiset kommentit "no, tehän ehditte varautua siihen kuolemaan", todella! Kyllä ehdittiin varautua kuolemaan, oli niin hauskaa ja hyvä asia, että suosittelen ihan kaikille. En.
Shokilta ei pelasta mikään, eikä surulta kuolemasta, mutta se kidutus ennen sitä on hirveää kestettävää.
Te tarvitsette omaishoitajina myös lomaa ja apua, yrittäkää alusta saakka (kun ette ole ihan niin loppu) hakea sitä mahdollisimman paljon, sillä teidän pitää jaksaa. Niistä pitää pitää huolta, ketkä jäävät. Kuten itsekin sanoit, sairaudelle ette mahda enää mitään. Toivottavasti saatte apua.
Äitini hoiti isää kotona loppuun saakka, ja vaikka se tavallaan oli hienoa, hän otti liian vähän apua vastaan, se ei mielestäni ollut oikea ratkaisu edes isän kannalta... Mutta vaikka kunnioitettava suoritus ja joo, siis, omainenhan on hoidettava ja kotona isä halusikin kuolla, se oli hienoa, että äitini kunnioitti hänen toivettaan, mutta sitten pitää olla auttajia ja pyytää apua riittävästi.
Toivon, että pärjäätte, ja saatte apua riittävästi. Paljon jaksamista ja voimia.- --saraz
Todella hyvä kommentti ja tosi tärkeästä näkökulmasta. Useinhan puhutaan vain sairastuneen henkilön puolison jaksamisesta. Toki äitisi olisi tuolloin ja myös isäsi kuoleman jälkeen tarvinnut apua. Tulee kyllä mieleen jotta äitisi sinnitteli oman jaksamisensa äärirajoille isäsi sairauden aikana eikä enää jaksanut huomioida muuta oleellisen tärkeää - kuten Sinua. Hyvä kuitenkin ettet enää jaksa vihata äitiäsi - toivottavasti joskus voisitte myös henkisesti lähestyä toisianne. Annoit tosi tärkeitä ohjeita ja ajateltavaa ap:lle!!
Olet kulkenut tosi raskaan ja pitkän tien - siitä voittajana selviytyen! Hyvää jatkoa elämääsi - toivottavasti polkusi on jatkossa kevyempi kulkea!
- niasiini
Tästäkö apu?
http://www.lootuskirja.fi/products?catid=52- äitini tytär
Isäni kuoli ja äitini oli ollut hänen omaishoitaja vuosia, äitini sairastui syöpään sai sädehoidot/myrkyt jne..ja heti sen perään sairastui tai oli jo merkkejä aikaisemmin mutta diagnosi Alzheimer-tauti..itse ei sitä ymmärtänyt..ja kun sai lääkkeet auttoi hiukkasen mutta tauti etenee..vuosi sitten oli pakko laittaa hoitokotiin. Se tuntui pahalta mutta on kaikille turvallisempaa;ei lähde yksin kaupungille, lääkkeet annetaan oikeaan aikaan, turvallisuus kun pelottaa, ruoka-ajat säännölliset. Säälittää äiti..ei puhuta sairaudesta lainkaan..eletään vain päivä kerrallaan. Lääkitys pitää olla kohdallaan, se ei ollut silloin kun äiti asui vielä yksin..ja tuli harhoja jne..Välillä kannattaa käyttää erikoislääkärillä, sillä terveyskeskuslääkärit eivät tiedä tästä sairaudesta oikeastaan mitään..ehkä liioittelen mutta osaksi totta.
Otan äidin aina sillointällöin "lomalle" ja näkee kuinka nauttii siitä..kun pääsee välillä pois sieltä ja vaikeata se on monesti mennä sinne..kun ei muista koko paikkaa..mutta jos sattuu olemaan tuttu hoitaja..helpottaa takaisin vientiä.
Minulla on kokopäivätyö ja olen vielä nuori ja perheellinen voimani olivat loppua vuosi sitten, itse kuljin jo melkein kuin zombi töissä ja kotona.Voimia teille! - tuon kaiken
itsekin. Isäni sairastui 43 vuotiaana ja kuoli 54 vuotiaana. Hoidimme hänet kotona, koska hän meni fyysisesti tosi huonoon kuntoon aina intervalli jaksoilla sairaalassa. Eikä ne jaksot mitään lepoa meille olleet, kun kävimme häntä katsomassa ja totesimme, että täällä hän menee lopullisesti sekaisin. Onneksi meitä oli paljon perheessä ja aina vuorollaan joku oli isän kanssa, että toiset sai vapaata. Öisin sama homma. Hän todennäköisesti tunsi meidät, koska aina hymyili lempeästi kun näki, puhumaan hän ei pystynyt. Sairaalassa siisti isäni, hoitajapulan vuoksi, pakotettiin vaippoihin ja sen näki, että se oli nöyryyttävää. Vaipoista eroon pääsy kesti kotona kauan, mutta onnistui. Me syötimme häntä ja hoidimme hänen perussairautensa, diabeteksen. Tätä huonointa vaihetta kesti 2 vuotta. Viimeisen elinkuukauden hän oli sairaalassa ja silloin kielsimme häneltä elämän jatkamista ylläpitävät hoidot. Hän sai kipulääkkeen ja ruoan letkun kautta. Tuntui helpottavalta, kun hän kuoli ja pääsi pois. Katkeruutta tunnen joskus ja usein ajattelen, että mitä viisas ja lempeä isäni sanoisi tuosta ja tuosta asiasta. Elämä vain meni näin hänen kohdallaan. Meillä oli mahdollisuus hoitaa hänet kotona, kaikilla ei ole ja on aivan ymmärrettävää, kun ihminen ei enää tunne ketään, on agressiivinen ja karkaileva, hänen paikkansa ei ole kotona vaan laitoksessa. Yritä saada miehesi hoitolaitokseen, käy katsomassa häntä tyttäresi kanssa, ja jatka omaa elämääsi. Tyttäresi todennäköisesti pelkää, mitä tapahtuu, mutta kuolema ei ole paha asia, joskus se on helpotus, tyttäresi kyllä ymmärtää sen. Keskity häneen ja omien voimiesi kartuttamiseen. Ja Alzheimer ei periydy, sano se tyttärellesi. Voimia teille
- syitä
> Alzheimerin taudin perussyitä ovat hapetusstressi, kohonnut homokysteiini ja tulehdussytokiinit...
http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=17 - ristiina ja tytär
auta enään,kun aivosoluja jo kuollut,ja periytyvä
- ristiina ja tytär
tuon kaiken kirjoitti:
itsekin. Isäni sairastui 43 vuotiaana ja kuoli 54 vuotiaana. Hoidimme hänet kotona, koska hän meni fyysisesti tosi huonoon kuntoon aina intervalli jaksoilla sairaalassa. Eikä ne jaksot mitään lepoa meille olleet, kun kävimme häntä katsomassa ja totesimme, että täällä hän menee lopullisesti sekaisin. Onneksi meitä oli paljon perheessä ja aina vuorollaan joku oli isän kanssa, että toiset sai vapaata. Öisin sama homma. Hän todennäköisesti tunsi meidät, koska aina hymyili lempeästi kun näki, puhumaan hän ei pystynyt. Sairaalassa siisti isäni, hoitajapulan vuoksi, pakotettiin vaippoihin ja sen näki, että se oli nöyryyttävää. Vaipoista eroon pääsy kesti kotona kauan, mutta onnistui. Me syötimme häntä ja hoidimme hänen perussairautensa, diabeteksen. Tätä huonointa vaihetta kesti 2 vuotta. Viimeisen elinkuukauden hän oli sairaalassa ja silloin kielsimme häneltä elämän jatkamista ylläpitävät hoidot. Hän sai kipulääkkeen ja ruoan letkun kautta. Tuntui helpottavalta, kun hän kuoli ja pääsi pois. Katkeruutta tunnen joskus ja usein ajattelen, että mitä viisas ja lempeä isäni sanoisi tuosta ja tuosta asiasta. Elämä vain meni näin hänen kohdallaan. Meillä oli mahdollisuus hoitaa hänet kotona, kaikilla ei ole ja on aivan ymmärrettävää, kun ihminen ei enää tunne ketään, on agressiivinen ja karkaileva, hänen paikkansa ei ole kotona vaan laitoksessa. Yritä saada miehesi hoitolaitokseen, käy katsomassa häntä tyttäresi kanssa, ja jatka omaa elämääsi. Tyttäresi todennäköisesti pelkää, mitä tapahtuu, mutta kuolema ei ole paha asia, joskus se on helpotus, tyttäresi kyllä ymmärtää sen. Keskity häneen ja omien voimiesi kartuttamiseen. Ja Alzheimer ei periydy, sano se tyttärellesi. Voimia teille
meidän alzheimer on periytyvää laatua....geenivirhe
- Hans556
Voimia aloittajalle ja kaikille muillekin. Olen tässä ihmetellyt jo pitemmän aikaa, että omassa nuoruudessani (60-70 luvuilla) ei tunnettu tällaista sairautta juuri lainkaan ! - mutta nyt muutama kymmenen vuotta myöhemmin tilanne aivan räjähtää käsiin ja entistä nuoremmat sairastuvat ! - miksi kukaan ei oikeasti tutki, että mistä ihmeestä tämä johtuu ?? Täytyy olla olemassa jokin syy, mikä tämän sairauden äkillisien lisääntymisen oikein aiheuttaa.
- klkj
Voi olla, että sairaustapauksien määrä ei sinänsä ole lisääntynyt, mutta Internetin ja nopean tiedonvälityksen myötä siitä on tullut suurelle yleisölle tunnetumpi ehkäpä juuri alzheimerin karun taudinkuvan vuoksi. Muistelisin, että aikaisemmin alzheimer-tapauksistakin saatettiin puhua vain dementiana, vaikka dementia on oikeasti vain oirekokonaisuus ja alzheimer yksi dementiaa aiheuttavista sairauksista.
- alalla_
Suurin syy sairauden LISÄÄNTYMISEEN on parantunut diagnosointi ja eliniän kasvu. Sairausprosessin SYNTYÄ ei edelleenkään tunneta, vaikka useat tutkimusryhmät ympäri maailmaa tutkivat asiaa useista eri näkökulmista. Se tiedetään, että aivoihin keryvät plakit (liittyy amyloidi- ja tauproteiineihin) aiheuttavat aivosolujen tuhoutumista, mikä aiheuttaa potilaan oireet, näin lyhyesti sanottua. Sen sijaan mikä käynnistää sairausprosessin, ei edelleenkään tiedetä. Riskitekijöitä on löydetty paljon, esim. kolesteroli, verenpaine, tupakointi, sukurasite, muutama geenikin on löydetty. Hidastavia lääkkeitä on markkinoilla kolme ja uusia lääkeaineita tutkitaan koko ajan. Parantavia tai sairausprosessin alkamisen estäviä lääkkeitä tai hoitoja ei valitettavasti ole vieläkään löydetty.
- Perhoska K
Miehelläni on sama tauti, tosin vasta näin voimakkaasti muisti huonontui vasta n.5 viikkoa sitten.Hän on vuoden päästä 80. minä onneksi olen huomattavasti nuorempi - mutta...
Yöt ovat aivan levottomia, vajaan kahden tunnin päästä katsoo ,mitä kello on pitäisikö jo ottaa lääkkeet. Lääkeet otetaan aina 7.30 ja 19.30. Alkaa jo 13.00 jälkeen lääkken otto mankuminen. Eikä usko mitenkään, ettei sitä vielä oteta. Hän sairastaa epileksiaa ,johon lääketys. Muisti testeihin ollaan vasta menossa ja sitten lääläriin. - karkisa
Hei Ristiina!
Olen kotihoidossa töissä ja olen työssäni kohdannut vastaavaan tilanteeseen joutuneita niin nuorempia kuin vanhempiakin. Aina jotenkin hankalampaa ja vielä surullisempaa on, kun ihminen parhaassa iässä sairastuu näinkin vakavasti kuin Alzheimeriin. Siinä on kyllä sellainen sairaus joka saisi maan päältä kadota. Tilanne on hyvin monimutkainen ja paljon kysymyksiä herättävä. En tiedä missä päin asut, mutta lomajaksot olisi teidän tilanteessa äärettömän tärkeät niin kauan kuin hän kotona asuu. Tällöin sinä ja tyttäresi pääsisitte huilaamaan ja viettämään yhteistä aikaa ja miehesi olisi hoitavissa käsissä. Oletko ottanut kotihoitoon yhteyttä? Onko paikkakunnallasi tämänkaltaista apua? Tietenkin kotihoidollakin on kriteerit, jotta asiakkuuteen pääsee, siihenkään ei pelkkä hra Alzheimer riitä, mutta heidän kanssaan yhdessä miettiä keinoja teidän tukemiseen.
Lomajaksoilla tarkoitin muuten sitä, että esim.mies olisi 3 vkoa kotona ja 1 vko lomajaksolla jossain hoivapaikassa. Riippuen tilanteista, joskus voisi onnistua 2 vkoa kotona ja 1 hoidossa. Tietenkin huomioon on otettava myös muistitilanne eli miehelläsi taitaa olla keskivaikea tilanne menossa.
On kauhean vaikeaa mennä toiselle sanomaan, että ajattele itseäsi ja lastasi, laita mies hoitopaikkaan. On kuitenkin kyse rakkaasta joka vääjäämättä muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi siihen pystymättä vaikuttamaan itse lainkaan. Suosittelen kuitenkin vakaasti sitä, että hakisitte hänelle pitkäaikaispaikkaa mahd.pian, koska tilanne ei tästä paremmaksi muutu. Tytär on kuitenkin niin nuori vielä, ymmärtää kuitenkin kaiken. Eivät nuoret ole tyhmiä lainkaan. Mutta raskasta tämä teille on, hanki apu ja tukijoukkoja, älä jää yksin. Ja tyttärelle apuja myös, koska asia koskettaa häntäkin mitä suuremmissa määrin.
Iso halaus, paljon voimia teille kaikille! - yksin yhdessä
Suoraan sanottuna sinä häpeät miestäsi etkä kehtaisi ihisten ilmoille häntä viedä. Tunnet että olet kahlittu kun et itsekkään kehtaa näyttäytyä. Saiko miehesi vvalita sairauden? Ei saanut. Hätä ja tuska on hänelläkin vaikkei hän sitä pysty näyttämään. Hän on omaan ruumiiseensa suljettu ... sinulla on taito ilmaista itseäsi. Ymmärrän kyllä hätäsi sillä meilläkin on niin. Muttei minulle tulisi koskaan mieleenkään valitusvirttä lauleskella. jos vähän löytäisit positiivisuutta elämään niin jaksaisitkin paremmin. Onko omaishoidontuki ja osastojaksot tuttuja? Selvitä oikeutesi. Yksin ei tarvitse jakasaa, mutta valitettavasti yksin täytyy apu etsiä... vertaistuki... loistava kanava. VOIMIA !
- Vielä muistava
On kovin murheellista, mutta niin todellista tämäkin puoli elämästä.
Kuinka vähän ihminen pystyykään vaikuttamaan omaan elämäänsä.
Nöyränä on otettava vastaan se minkä perintötekijät antavat ja ympäristötekijät lisäksi kehittävät. - Tulevaisuus pelottaa
En voinut muuta kuin itkien lukea viestiketjun läpi, niin surulliselle oma ja muiden tilanne tuntuu rakkaan ihmisen sairauden vuoksi.
Minun puolisoni sairastaa Parkinsonia ja otsalohko dementiaa. Molemmat sairauksia joissa yksinäänkin olisi aivan tarpeeksi kestämistä. Puolisoani on autettava aivan kaikessa pesemisestä pukemiseen ja pyllynpyyhkimiseen aivan kuin pientä lasta. Lääkkeitä hän ei ole koskaan osannut ottaa omatoimisesti. Yöherätykset vessaan viemisineen ja odottamisineen ovat kaikkein raskaimpia. Vaikka kolmekin kertaa olemme yön aikana käyneet vessassa, niin silti aamulla saattaa sänky olla märkänä. Pyykkiä riittää.
Parkinson lääkkeet ovat sellaisia, että tekevät myös harhoja. Niinpä minunkin puolisoni ei tiedä missä on eikä tunne minua, vaikka meillä on kolmekymmentä vuotta yhteiseloa takana. Eräänä iltana hän sanoi, että hänestä tuntuu kuin "jotakin olisi koko ajan kadoksissa, eikä tiedä mitä se on". Se voi hyvinkin kuvata muistisairaan olotilaa.
Puolisoni ei kärsi voimakkaista mielialanvaihteluista, kuten Alzheimeria sairastavat, hän on kiltti ja rauhallinen, joten häntä on hyvä helliä ja hoitaa hoitotyön rasittavuudesta huolimatta. Rakkautta ja hellyyttä on helppo osoittaa, kun persoonallisuus ei ole muuttunut, vaikka ahdistavalle tuntuukin, kun kaverinsa ja kumppaninsa pikkuhiljaa menettää. Kaipaan puolisoni kanssa yhdessä tehtyjä koiran ulkoilutuslenkkejä sekä kaikkea muuta mitä olemme yhdessä tehneet. Nyt pitää kiireesti käydä koiran kanssa ulkona tai ruokakaupassa, kun häntä ei uskalla jättää yksin kotiin pitkäksi aikaa. Silti koko ajan on huoli mielessä mitä kotona on tapahtunut. Stressin itselläni koen olevan kovan.- ...
Pystytkö ottamaan miehen joskus ulos mukaan, sopivalla vaatetuksella varustettuna. Pyörätuolissa jos ei kävele? Ei kai sairasta voi koko ajan sisällä pitää. Eikö lenkki piristäisi toistakin. Nopeampitahtset lenkit voit yksin?
- Poika/68
Äitini oli käsityönopettaja, joutui eläkkeelle kun kaavat eivät enää mahtuneet kankaalle ja sukkaan ei osannut neuvoa kantapään kudontaa. Oli tuolloin 55v. Sairaus eteni suht rivakasti, mutta kuitenkin loppua odoteltiin tuskastuttavan kauan. Miksi miksi oli usein kysymykset mielessä.
Tuetun asumisen jälkeen siirrettiin kunnan laitoshoitoon alzheimerosastolle, joka siihen aikaan vuonna 1995 oli ihan lapsenkengissä vielä. Koska hän oli perinyt vanhempansa, niin meillä oli varaa maksaa paikka n2000e/kk yksityiseen hoitokotiin, jossa oli monenmoista ohjelmaa. Oli hänellä sitten edes jotain mistä nauttia ja meillä henkisesti helpompaa. Tuo aika oli parasta koko sairausaikana. Vieläkin muistellaan siskon kanssa Ylhäisin aikaa lämmöllä, kiitos henkilökunnan.
Sairaus eteni ja hänet siirrettiin takaisin kotikunnan kunnalliseen, sitten jokuseksi vuodeksi vuodeosastolle ja tämän vuoden alussa kirkkomaalle... 15 vuoden kärsimys oli päättynyt.
Oikeastaan tekstiä tulisi vaikka kuinka mutta haluan ihmisten ajattelevan paria asiaa ihan yleisellä tasolla.
Äiti suunnitteli aina että sitten kun olen eläkkeellä niin teen sitä ja sitä. Niitä eläkepäiviä ei koskaan tullut ja haaveet, kaikki kaatuivat. Itselläni on 55 vuoteen asti 13 vuotta. Olenkin jo vuosia elänyt sitku elämän sijaan nytku elämää. Eli toteuttakaa ne haaveenne heti jos ne on mahdollista toteuttaa heti !!! Ja jos ei niin sitten lykkää myöhemmäksi. Muutenkin kiinnittäkää huomio olennaiseen ja esim unohtakaa nariseminen ja kateus ja muu negatiivisuus, hankkikaa elämä, niin kauan kuin se on mahdollista. Aika on rajallinen ja sitä ei ole hukattavaksi. Ja olkaa "tyytyväisiä" jos sairastutte esim.syöpään. Siitä monissa tapauksissa ainakin on mahdollista parantua. Mm. alzheimerissa ja eräissä muissa edetään joka tapauksessa vain yhtä päämäärää kohti.
Voimia aloittajalle ja kaikille, jotka olette tekemisissä muistisairauksien kanssa! - RJV131H
Isälläni huomattiin noin 15 vuotta sitten käsien vapinaa ja käsialan menevän vaikeammaksi lukea. Pari vuotta myöhemmin diagnoosi selvisi, parkinson. Ensimmäiset vuodet olivat vielä ihan hyviä, sairauden diagnoosi siinä vaiheessa ei vielä ollut mikään katastrofi. Vielä tehtiin kaikkia asioita niin kuin ennen. Isä lopetti ajamisen muutaman vuoden kuluttua, pienen peltikolarin jälkeen. Pikku hiljaa 15 vuoden aikana näki kuinka päivä päivältä isä meni huonompaan ja huononpaan kuntoon. Lääkkeiden aiheuttamia harhoja oli, väsymystä jatkuvasti, silmien tuijotus kaukaisuuteen. Pikku hiljaa kotiaskareiden tekeminen alkoi tulla hankalaksi. KAikki piti tehdä puolesta. Meille kaikille nämä viimeiset vuodet olivat todella raskaita, et voi tehdä yhtään mitään asialle, se päivä tulee jolloin isä ei enää vain jaksa. Jatkuva huoli siitä että mitä huominen tuo tullessaan. Äitini hoiti Isän kotona niin kauan kuin suinkin voi.
Viime talvena isä sai jonkun yleisen sairauksen ja hänen tilansa romahti huomattavasti. Siitä seurasi pitkä sairaalareissu. Kesällä kuitenkin isä oli jo paremmassa kunnossa ja tuli kotiin taas. Pari viikkoa meni ja oli intervalli jakson aika, viikko sairaalassa. Äitini kanssa puhuin puhelimessa siitä viikon hoitojaksosta, äitini sanoi että hän oli todella pettynyt ja sanonut myös sairaalassa että mies on nyt huonommassa kunnossa päästessään pois intervallijaksolta. Seuraavana päivänä isä menetti voimat täysin ja joutui uudelleen sairaalaan. Hänelle oli tullut todella ärhäkkä suolisto/maha bakteeri. Sairaalasta saatu todennäköisesti. Siitä kolme kuukautta oli pelkkää ripulointia, antibioottikuureja toisen perään, mikään ei tehonnut siihen. 3kk päästä tuli viikko jolloin vatsa toimi taas normaalisti. Mutta kaikki oli vain hetkellistä, ripulointi alkoi uudelleen ja taas antibioottia lisää. Puolustusmekanismi oli todella alhaalla ja kaikki voi arvata mihin iäkkäällä ihmisellä se johtaa... Keuhkokuume iski ja siihen päättyi taistelu.
Tiesin kun kävin isää katsomassa viimeisenä iltana että hän ei välttämättä enää seuraavaa päivää näe, ja niin myös siinä kävikin että seuraavana aamuna äiti soitti että isä nukkui pois. Toisaalta suuri ikävä ja suru täytti minut, mutta myös suuri helpotus sille että isän ei tarvitse enää kärsiä, eikä omaisten tarvitse kantaa huolta.
- kärsimys
sairastui työelämässä ollessaan reilusti alle 60-vuotiaan vaikeaan otsolohkoalueen dementiaan. hänellä ensimmäisiä oireita oli puheen menetys. sanat alkoi oleen jotain ihan käsittämätöntä ja loppujen lopuksi puhe oli ihan siansaksaa. perusaskareiden kanssa alkoi olemaan ongelmia. laitteet alkoi hajoamaan ja monenmoista muuta. sit -08 huhtikuussa saimme diagnoosin neurologilta että isällä on frontotemporaalinen dementia. viime syksynä alkoi totaalialamäki. äiti oli isää hoitanut jo pitkään, mutta äidiltä murtui nilkka. hän joutui sairaalaan 5 päiväksi. me hoidimme isää kotona, mutta isän perusturvallisuus oli jo romahtanut kun äiti oli poissa kotoa. mikään ei palannu enää ennalleen. isä joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle käytösoireiden takia lokakuussa -09. sitten hoitokotiin. tammikuun alkupuolella alkoi paha tulehduskierre. siihen tuli 2 vakavaa suolistoleikkausta. ja isän tila heikkeni niin pahasti että hän kuoli heinäkuun lopulla 64-v. tiedän sanoa että on aivan kauheaa kun omainen sairastuu muistisairauteen ja sitä seuraaviin tulehduksiin. meillä oli tosi vaikeaa.
Toivoa on niin kauan kuin on elämää. Ensiksikin kysyn että saanko rukoilla miehesi ja teidän kaikkien puolesta? Jeesus kuoli meidän syntien ja sairauksien puolesta ja Hän voi parantaa ja tahtoo olla teidän kanssanne kaikessa mitä nyt elätte läpi.Oikeastaan Hän on siinä ihan vierelläsi, odottaen että pyytäisit Häntä tulemaan avuksesi. Raamatun sana sanoo että meidän tulee etsiä Herraa koko sydämestämme (matt. 6:33-34) ja anokaa niin teille annetaan ja etsikää niin te löydätte ja kolkuttakaa niin teille avataan Luukas 11:9 Ja Vielä sanotaan että : Älkää mistään murehtiko vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.
- kaikissa
tilanteissa on helpompaa kun elämällä on tarkoitus, eikä tämä elämä ole kuin vasta alkua iankaikkiselle elämälle.
Tämä elämä on vain varjo siitä elämästä mikä Jeesukseen uskovilla on edessään.
On mahdoton kuvailla sitä salaisuutta ja ihanuutta mitä Herra tahtoo meille antaa ja vaikka en itsekään näitä vaikeuksia itselleni olisi toivonut, voin sanoa, että kuitenkin läpi vaikeuksienkin olen saanut jotakin paljon suurempaa kuin tämän elämän ilot tai surut.
Elämälläni ja läheisteni elämällä on merkitys, vaikka kaikki ympärillä romahtaisi!!
On tosiaan olemassa, niinkuin edellinen kirjoittaja mainitsi, TOIVO niille jotka kääntyvät Luojansa puoleen.
Syvin merkitys elämässä on se löydämmekö suhteen vapahtajaamme ja missä vietämme ikuisuutemme.
Voimia myös teidän elämäänne! - ristiina ja tytär
mitään rukouksia,vaan konkreettinen apu,ei rukoukset mitään auta,hoitoapu,tuki ja vaapaa ja lomaa,ja hyvä hoito alzheimerpotilaille....lisää hoitopaikkoja,ja ihmisiä jotka käy kyläs ja auttaa joskus...
- Omaishoitajana
Alzheimer on todella vakava sairaus. Se "sairastuttaa" lähiomaisetkin kun avuttomuus on suuri.
Lisäksi olen kokenut että apua on vaikea saada. Ei ne vapaapäivät vielä lievemmissä vaiheissa oikeus.
Paljon joutuu puolisona hoitamaan asioita vaikka onkin nainen ja ennen mies hoitanut monia asioita.
Olen kyllä sitkeää tekoa ja monesta saanut selvitä jo lapsena.
Koko ajan toivon enemmän apua tilanteeseen ja lopetan omaishoidon kun en jaksa.
Kotihoito saa hoitaa tai laitos olen niin ajatellut koska raskasta ottaa vastuu ja sitten ne kiukuttelut
palkaksi, kun ei ymmärrä omaa parastaan, että saa olla kotona siten.
Lisäksi itsellä sydän sairautta joten joutuu ajattelemaan omaa vointia.
Sanon vielä että RASKASTA on ja kaikki ei osaa kuvitella miten raskasta on.
Aion kuitenkin hoitaa siihen saakka kun jaksan.
JAKSAMISTA KAIKILLE OMAISHOITAJILLE - PHW
Jaksamista ja vapaapäiviä on sitten myös aina välillä muistettava pitää Vaimon/hoitajan
- Jumalan kämmenellä
täällä maailmassa. Onneksi elämä ei pääty tähän, vaan saamme jatkaa ikuisesti taivaassa. Niin, mikäli olemme ottaneet vastaan Jeesuksen meille ristillä valmistaman pelastuksen. Hän on ainut tie taivaaseen ja myös auttajamme täällä maailmassa eläessämme. Jokaisella on oma enkeli varjelemassa. Jumala ei kuitenkaan tule väkisin kenenkään elämään. Itse tulin lapsena uskoon ja sain johdattaa oman Alzheimerin tautia sairastavan äitini ennen kuolemaansa uskoon. Sairastelen itse paljon, mutta tiedän Jeesuksen kulkevan rinnallani enkä pelkää mitään. Hän antaa levollisen mielen ja turvallisen olon joka tilanteessa. 60_kymppisenä sitä huomaa, että tähänkö tämä loppuu, aika menee kuin siivillä, vaikka sisäisesti tuntee olevansa vielä nuorehko, ruumis alkaa rappeutua. Voimia kaikille Alzheimerin tautia sairastaville sekä heidän omaisilleen
- mk
Polttaa sinut loppuun ja on käuheata katsoa tekevä ihminen muuttuu täysin avuttomaksi ja niin edelleen.
Oma isäni sairaustui myös ja se on hänen suvussaan ollut sairaus ja se on perinnöllistä ja oli kauheta katsella kun isäni joka oli kokoikänsä touhunnut kesämökillä ja yhtäkkiä kaikkia katosi ja ainoa mitä pystyi tekemään ennen kuolemaansa óli puitten pilkkominen ja hänellä oli lihaksikas olemus ja lihasmassa hävisi nopesti kun ei pystynyt enää tekemään oikein mitään. Kerran työpaikalla sanoin että kuolis pois kun on vielä jonkinmoisessa siulun ja ruumiin voimissa niin työkaveri ihmetteli niin sanoin että käyppä dementiaosastolla sairaalassa niin ajatuksesi muuttuvat. Äitini oli ressaantunut ja rasittunut mutta sai miehensä välillä viikoksi kunnan laitokseen hoitoon ja oli helpotus kun isänä kuili 2006 ja äitini huolet poistuivat ja piristyi nopesti kun ei ollut vastuuta enää miehstään. - yks monista
Entinen rouvani kaatoi meidän pilvilinnamme ja nykyinen taas rakensi sen.
- vakaantunut ajatus
Hmm,maailmahan on niitä kumollaan olevia veneitä täynnä.
- suhmuran santra
Olen lukenut jostain että Alzheimerin tautiin sairastuneiden aivoista olisi löydetty alumiinia. Ei ole kulunut kauaakaan siitä kun alumiset mehukattilat porisivat ja höyrysivät melkein joka tuvan liedellä kun jokavuotisesta marjasadosta otettiin kaikki mehut irti....
- elohopea/amalgaami
Mikä on/on ollut näiden potilaiden altistuminen elohopealle/amalgaamille?
http://www.terveystaito.fi/Pages/ajankohtaista07_12_08.htm - täts
Ja höpön höpö.
- -w-
jaksamisia
- rebellefleur
muuttumisen seuraaminen on pahinta. On vain annettava itselleen lupa surra, vaikka läheinen ei olekaan vielä mennyt pois. Dementoivassa sairaudessa kuolemia on useita. Joskus sitä ihmettelee, että lakkaako itku koskaan..
Olkaa toisillenne tukena, mutta muista ristiina, ettei tyttäresi pysty tuossa iässä vielä kantamaan samanlaista taakkaa kuin aikuinen. Voimia ja ennen kaikkea toivoa kaikille samassa tilanteessa oleville! Elämän on jatkuttava.
ps. dementoituneeseen voi saada paremmin yhteyden musiikin ja kosketuksen kautta, vaikka hän ei ymmärtäisikään puhetta. Tunne välittyy aina, vaikka korkeammat aivotoiminnot olisivat säpäleinä.
- Omaishoidon puolesta
on omaiselle raskas kokemus.
Valitettavasti lääkkeet edelleen käsittääkseni tehoavat parhaiten,
kun hoito ja diagnoosi on tehty hyvin varhaisessa vaiheessa.
Omasta jaksamisesta kannattaa huolehtia hyvin ja ottaa
kaikki mahdollinen apu vastaan, mikäli hoitaa potilasta kotona.
On tärkeää, että sinulla on vapaata aikaa ihan viikottain - näin
pystyt parhaiten huolehtimaan myös läheisestäsi.
Laitoshoitoa on varmasti harkittava jossain vaiheessa ja paikkojen
selvittäminen kannattaa aloittaa ajoissa.
Kotihoitaja voisi myös olla iso apu, tosin en nyt tiedä millä periaatteilla se
tällä hetkellä toimii.
Sinun pitää olla terveellä tavalla itsekäs ja aloittaa vaikka joku kiva harrastus
omaishoidon vastapainoksi. Vaikka joku tanssikurssi, missä ehkä tapaa jotain
mukavia miehiä ja voit hetkeksi unohtaa työn ja suremisen omaisen puolesta.
Tällä tavalla pystyt antamaan myös parhaan tuen tyttärellesi.
Tärkeintä on, että hyväksyt tilanteen ja sen, että teet riittävästi läheisesi puolesta,
kun huolehdit omasta jaksamisesta ja myös oman elämänilon säilyttämisestä.
Elämästä ei saa tulla pelkkää toisen sairautta ja surua.- sanat on
En halua antaa turhaa toivoa, mutta kerronpa nyt kuitenkin, että on ihmetelty, miksi Aasiassa ei ole paljon tuota sairautta. Joku tutkimus osoitti, että kurkuma poisti noita plakkeja aivoista ja sehän on runsaasti käytetty mauste siellä?
Jaksamista teille joka tapauksessa tähän päivään! - Anders Mattsson
sanat on kirjoitti:
En halua antaa turhaa toivoa, mutta kerronpa nyt kuitenkin, että on ihmetelty, miksi Aasiassa ei ole paljon tuota sairautta. Joku tutkimus osoitti, että kurkuma poisti noita plakkeja aivoista ja sehän on runsaasti käytetty mauste siellä?
Jaksamista teille joka tapauksessa tähän päivään!Itselläni oli vähän vaille sama tilanne kuin miehellänne on. v. 1999 diaknosoi kolme PKKS:n lääkäriä minulla olevan viitteitä samaan tautiin. Mangneettiviipalekuvaukset vahvistivat heidän diaknoosiaan. Uskovana pyysin esirukousta jokaisessa mahdollisessa tilanteessa ja jäin varhaiseläkkeelle 60 vuoden vanhana 2001.
Ystävät kysyivät, millainen minun lääkintäni on. En saanut kuitenkaan mitään lääkitystä tautiini ja niinpä tilasin ajan muistiklinikalle, jossa nuorehko mieslääkäri sanoi tutustuneensa asiapapereihini. Hän kertoi tulleensa siinä tutkimuksessaan siihen tulokeen, ettei minulla ole altzheimarin tautia eikä dementiaa, koska aikaisempien diaknoosien mukaan minä en enää olisi tullut yksin, vaan minut olisi pitänyt tuoda. Hän kertoi miun olevan terve, eikä minulla ole edes masennusta.
Leppävirralla eräässä hengellisessä kokouksessa kuulin, kuinka joku vaimo oli soittanut jo puhumattomaan tilaan vaipuneen miehensä puolesta Tampereelta kotoisin olevalle evankelistalle, Jean Roosille, joka oli puhelimessa rukoillut miehen puolesta. Jumala oli parantanut miehen ja hän tuli liikunta- ja puhekykyiseksi ja elää normaalia elämää muutoinkin.
- Eräs omainen
Olen ollut mukana Alzheimeria sairastaneen omaiseni hoidossa ja jälkeenpäin voin väittää, että vaikka kaikki sanat häviää, niin ihmisen persoona säilyy siellä oireiden takana. Viimeiseen asti hän jollain tasolla tuntee että tuossa on hänen läheisensä ja tässä on hänen kotinsa. Jos voisin kääntää aikaa taakse päin, olisimme hoitaneet läheistämme pari viimeistäkin kuukautta kotona, koska tuntui että kun hänet hänen parastaan ajatellen laitettiin laitokseen hänen tasapainonsa heikennyttyä, hän luovutti ja kuoli pois, vaikka kuvittelin että hän elää vielä ainakin 1,5 vuotta. Parhaamme yritimme, mutta olisin kuitenkin tehnyt toisin, jos olisin tiennyt enemmän.
Suuri apu oli lääkkeestä nimeltä Ebixa, sillä kun sitä alettiin käyttää, kunto jopa parani, vaikka luultiin että hän vain taantuu ja taantuu. Toivottavasti teillä on parhaat lääkkeet käytössä.
Voimia sinulle, joka yrität jaksaa ja toivottavasti osaat käyttää tarjolla olevan avun hyväksesi, sillä sitä on, lomahoitoa ja kotiapua, ja taloudellista apua kelasta ja kunnalta. Jonkin verran tuesta pitää taistella, mutta siihen on oikeus, joten älä anna periksi. - vanhustenhoitaja
Vielä viimevuosisadan alussa ihmiset eli usein n. 50 v, monet kuolivat aiemminkin siis ainakin työläiset. Raskas työ verotti eikä ollut rahaa lääkäriin. Pitkälle kehittynyt lääketiede on nyt lopultakin meidän kirous. On luonnonvastaista elää enää 50 vuotiaana. Kuulostaa kamalalta, mut näin se vaan on.
- :))
Minkä ikäinen itse olet? Ovatko äitisi ja isäsi vielä täällä ylimääräisellä ajalla?
Itse olen 52 ja olisi pitänyt olla kuolleena jo ainakin kaksi vuotta. Nyt hoitelen työkseni itseänikin vanhempia vanhuksia.
- 15+1?
Suosittelen lukemaan rasvoista (voi, kalaöljy, muut), vähähiilihydraattinen ruokavalio jne. Kohentaa elämänlaatua.
http://www.vhh-ruokavalio.com/ - parkinsonin kanssa..
Miten kalskahti niin julmalta korvaan tuo "vaimosta on tullut nyt hoitaja.." Tarkoitatko että myötä- ja vastamäessä loppuu nyt tähän ja odotat jonkun sanovan, että lähde vain kävelemään. Varmaan et itsekään ole mikään terävä enää tuon ikäisenä, tissit roikkuvat.. jättikö miehesi sinut? Jos olet vain epätoivoinen niin anteeksi ja vointeja.
- Spurdo Spärde
Ei täs mittää hyvät on setit
- Aviopuolisoina
minusta ole tullut puolisoni hoitajaa, vaikka häntä hoidankin. Voi olla, että ne jotka saavat omaishoitajan tuen muuttuvat omaishoitajiksi. Me emme saa mitään yhteiskunnan tukia, vaikka sairaudet ovatkin vaikeita.
- ristiina ja tytär
olen hoitaja,pesen ja puen kuin lasta,vartion ja hulehdin kuin lapsesta,aamuin illoin....huoi jatkuva,öisin säpsähdän joka ääneen,karkaako...kun mieheni katselee minua,katsoo kuin vierasta,juu en tunne itseäni vaimoksi enään,täysipäiväinen hoitaja joka hoitaa tämän katkeran työn loppuun asti...en ole riipputissinen ,olen 45 v ja sutjakka kaunis nainen,jollla elämä vielä eessäpäin...ei ole myötämäkiä enään,julmetun kova ja pitkä alamäki.....ei mieheni jättänyt minua,sanoin kyllä kun vielä osasi puhua,että olen vapaa lähtemään jos haluan kunhan hoidan hänelle apua,no valitsin tämän ,että olen omaishoitaja....takkuista helvettiä....mut kyl se siitä....
- Alz o rankka sairaus
Ei ole helppo tuo teidän tilanne. Hae apua, mahdollisesti ensin intervallihoitopaikkoja. Yhteys kunnan kotihoitoon, ota apu vastaan. Yksin et jaksa pitkälle.
- kiskassari
Minun äitini kuoli 66 vuotiaana nopeasti edenneeseen Alzheimerin tautiin. Tuo tauti on niin julma. Sen lisäksi että se romahduttaa toimintakyvyn niin pahinta on se, että se muuttaa ihmisen persoonallisuuden. Minä haluaisin sanoa kuitenkin tästä rukoilusta yhden asian. Itse rukoilin äitini puolesta yleisesti vaikken ihmeparantumista odottanutkaan, vain hieman helpompaa elämää. Anoppini rukouspiirissä rukoilivat myös ja tuntuu, että hän oli hieman "nolo" kun rukoukset eivät tuottaneet tulosta. Minusta on kuitenkin hieman vastuutonta herättää epätoivoisessa lähimmäisessä toivetta jostain ihmeparantumisesta. Sillä miksi joku parantuu ja miksi suurin osa ei kuitenkaan? Jos se pitäisi paikkansa, että kun rukoilee Jeesusta parantamaan se auttaa, niin eihän meidän maailmassamme olisi kovinkaan monta sairastunutta. Kunnioituksella rukouksen voimaa kohtaan näen tämän epäreiluna tapana luoda toiveita. Itse haluaisin uskoa siihen, mutta ei se ole minun läheisiäni parantanut.
- ristiina ja tytär
mukavaa lukea vastauksia,jotkut nyt tietty vähän omituisia...monet ei vieläkään tahdo ymmärtää ,että mitään hoitokeinoa ei ole alzheimeriin keksitty,lääkkeet vaan pitää hoidettavan pitemmän aikaa "kasassa"...En tiedä olenko maininnut ,että itse olen vasta 45 v....ja koitan pari tuntia päivässä käydä hoitotyössä ..jotenkuten menee se vielä...sitten kun ei mies ns pärjää karkailee ja raivoaa,pakko on laittaa hoitokotiin,13 v ei pärjää raivoavan alzheimersairaan kanssa..vaikka nyt joku oli sitä mieltä että kasvattavaa kun näkee omaisen sairastumisen läheltä.Mikähän siinä kasvattaa,kun ei tunnista oma isänsä enää alzheimerin takaa.persoonallisuushan katoaa,ei se oo se isä mikä se on ollut......toinen puhuu,jos osaa edes....juupa jaataa....sekoilee ja on vartioitava jatkuvasti kuin 2v lapsi...hah....rakennan tämän surkeuden keskellä omaa elämää joak jatkuu,koitan jopa uskoa että vapudun tästä ja aurinko paistaa taas...mukava perhe oli ,mutta se nyt hajonnut...pakko rakentaa perustuksia uudestaan....Muistan kun mieheni sai diagnoosin,miten lääkäri sanoi,että tämä mitä hän nyt kertoo on ensimmäinen kuolema,toinen on kun mieheni katoaa alzheimermaailmaan kunnes oikeasti,kolmas kuolema sitten lopulta armahtaa....
- ristiina ja tytär
ristiina ja tytär kirjoitti:
mukavaa lukea vastauksia,jotkut nyt tietty vähän omituisia...monet ei vieläkään tahdo ymmärtää ,että mitään hoitokeinoa ei ole alzheimeriin keksitty,lääkkeet vaan pitää hoidettavan pitemmän aikaa "kasassa"...En tiedä olenko maininnut ,että itse olen vasta 45 v....ja koitan pari tuntia päivässä käydä hoitotyössä ..jotenkuten menee se vielä...sitten kun ei mies ns pärjää karkailee ja raivoaa,pakko on laittaa hoitokotiin,13 v ei pärjää raivoavan alzheimersairaan kanssa..vaikka nyt joku oli sitä mieltä että kasvattavaa kun näkee omaisen sairastumisen läheltä.Mikähän siinä kasvattaa,kun ei tunnista oma isänsä enää alzheimerin takaa.persoonallisuushan katoaa,ei se oo se isä mikä se on ollut......toinen puhuu,jos osaa edes....juupa jaataa....sekoilee ja on vartioitava jatkuvasti kuin 2v lapsi...hah....rakennan tämän surkeuden keskellä omaa elämää joak jatkuu,koitan jopa uskoa että vapudun tästä ja aurinko paistaa taas...mukava perhe oli ,mutta se nyt hajonnut...pakko rakentaa perustuksia uudestaan....Muistan kun mieheni sai diagnoosin,miten lääkäri sanoi,että tämä mitä hän nyt kertoo on ensimmäinen kuolema,toinen on kun mieheni katoaa alzheimermaailmaan kunnes oikeasti,kolmas kuolema sitten lopulta armahtaa....
miten rukous auttaisi...sehän vain tapa luoda jotain harhaa mikä ei kumminkaan toteudu,enpä ole korviini vielä kuullut,että rukouksella olisi uusia aivosoluja saanut..kun elää keskellä tätä sairautta,tulee kyllä hyvin kriittiseksi kaiken maailman uskonhöpötyksiä vastaan,samoin tyttäreni....hän sanoi missä se jumala,kun ei se auta miedän iskää,en ole saanut vastausta vielä....ai herregud,kyl on ärsyttävää kun joku pappi tulee taputtelee että jeesus parantaa,kun itse elää keskellä helvettiä....
- Ikävä totuus
ristiina ja tytär kirjoitti:
miten rukous auttaisi...sehän vain tapa luoda jotain harhaa mikä ei kumminkaan toteudu,enpä ole korviini vielä kuullut,että rukouksella olisi uusia aivosoluja saanut..kun elää keskellä tätä sairautta,tulee kyllä hyvin kriittiseksi kaiken maailman uskonhöpötyksiä vastaan,samoin tyttäreni....hän sanoi missä se jumala,kun ei se auta miedän iskää,en ole saanut vastausta vielä....ai herregud,kyl on ärsyttävää kun joku pappi tulee taputtelee että jeesus parantaa,kun itse elää keskellä helvettiä....
Ikävä sanoa, mutta et puhu kuin hoitaja vaan kuin sinut olisi kirottu saadessasi tuon taudin perheeseesi. Jotta jaksaisit osoittaa edes jotakin myötätuntoa, sinun on laitettava miehesi hoitolaitokseen, koska tuolla asenteella tulet olemaan vaaraksi hoidettavallesi.
Sinulla on voimat ja kärsivällisyys loppunut, joten tunnusta tosiasiat ja päästä irti. Miehsi on avuton jollei hänellä ole hyvää hoitoa ja hoitajaa tai edes sellaista tiimiä ympärillä joka haluaa sitä työtä tehdä ja yleensä vanhainkodissa on sellaisia ihmisiä töissä.
Et ole selvästikään mikään hoitajaluonne joten päästä irti. - ristiina ja tytär
Ikävä totuus kirjoitti:
Ikävä sanoa, mutta et puhu kuin hoitaja vaan kuin sinut olisi kirottu saadessasi tuon taudin perheeseesi. Jotta jaksaisit osoittaa edes jotakin myötätuntoa, sinun on laitettava miehesi hoitolaitokseen, koska tuolla asenteella tulet olemaan vaaraksi hoidettavallesi.
Sinulla on voimat ja kärsivällisyys loppunut, joten tunnusta tosiasiat ja päästä irti. Miehsi on avuton jollei hänellä ole hyvää hoitoa ja hoitajaa tai edes sellaista tiimiä ympärillä joka haluaa sitä työtä tehdä ja yleensä vanhainkodissa on sellaisia ihmisiä töissä.
Et ole selvästikään mikään hoitajaluonne joten päästä irti.kirottuhan meitä on kun tuo tauti on...ai että mie en ole hoitajaluonne,20 v toiminut arkityössäni hoitajana,ja olen pidetty kun paneudun työhöni....ehkä mie tiedän mikä minua odottaa,mieheni kyllä saakaiken minkä tarvitsee...ei siitä ole kyse....ja miten voisin olla vaaraksi...voi heh....päästän irti silloin kun elämä käy minulle ja erityisesti tyttärelleni liian vaaralliseksi,kun tuo alzheimer etenee,ja tietysti voimat loppuu ja olen väsynyt...se kuuluu arkeen...
- ristiina ja tytär
ristiina ja tytär kirjoitti:
kirottuhan meitä on kun tuo tauti on...ai että mie en ole hoitajaluonne,20 v toiminut arkityössäni hoitajana,ja olen pidetty kun paneudun työhöni....ehkä mie tiedän mikä minua odottaa,mieheni kyllä saakaiken minkä tarvitsee...ei siitä ole kyse....ja miten voisin olla vaaraksi...voi heh....päästän irti silloin kun elämä käy minulle ja erityisesti tyttärelleni liian vaaralliseksi,kun tuo alzheimer etenee,ja tietysti voimat loppuu ja olen väsynyt...se kuuluu arkeen...
on kantasolututkimus,tulevaisuuden keino parantaa vaikeita sairauksia....Harmi vaan ,että monet valtiot vastustaa alkioiden käyttöä tutkimukseen,minulla niitä olisi ja lahjoittaisin kaikki tutkimukseen jos joku taho huolii Suomessa...Alkiosta saatavat kantasolut voivat erilaistua miksi tahansa elimistön soluiksi, ja siksi niistä suunnitellaan uusia hoitoja moniin eri sairauksiin, pikaisimmin Parkinsonin tautiin, Alzheimerin tautiin ja diabetekseen....ei siinä vitamiinit ja mitkää kurkumat auta,tulvaisuudessa valtava määrä sairastaa dementiaa....ja nuoria tulee lisää koko ajan...
- ristiina ja tytär
ristiina ja tytär kirjoitti:
on kantasolututkimus,tulevaisuuden keino parantaa vaikeita sairauksia....Harmi vaan ,että monet valtiot vastustaa alkioiden käyttöä tutkimukseen,minulla niitä olisi ja lahjoittaisin kaikki tutkimukseen jos joku taho huolii Suomessa...Alkiosta saatavat kantasolut voivat erilaistua miksi tahansa elimistön soluiksi, ja siksi niistä suunnitellaan uusia hoitoja moniin eri sairauksiin, pikaisimmin Parkinsonin tautiin, Alzheimerin tautiin ja diabetekseen....ei siinä vitamiinit ja mitkää kurkumat auta,tulvaisuudessa valtava määrä sairastaa dementiaa....ja nuoria tulee lisää koko ajan...
Onneksi nämä raskaat pyhät alkaa olla ohi...mieheni ei tiennyt onko juhannus vai joulu,luuli että hänen synttäreitä vietetään,totesin ....että ei,nyt luterilaisilla omat bailut...ja taas meni kaikki jutut sekaisin...Enää en voi järkevää keskustelua käydä puolisoni kanssa,joskus sorrun vanhasta tottumuksesta,höpötän niitä näitä...sitten huomaan,että mies aivan muualla,ei pysy mukana ollenkaan,logiikka hävinnyt...yksi asia pitää touhuta tai puhua kerrallaan,muuten on kaik ylösalaisin monta tuntia.Mieheni taantunut muutamassa viikossa taas huimasti,kylläpäs meidän alzheimer on raju....ja nyt alkanut yöllinen levottomuus,seikkailee milloin missäkin,ovet jää auki,pukee,riisuu,pukee riisuu....lämmittää saunaa,tai istuu kylmässä saunassa yöllä...Televisiota jos katsoo,hän luulee että siellä kaik tapahtuu tosissaan...elokuvat ja sarjat pitää valikoida tarkoin,muuten järkyttyy,esim.rikossarjat pitää välttää...urheilu menee vielä.vaikka sama tuo onks tuore vai vanha peli....tai sitten hän itse valmentaa,niiku ennen vanhaan....hohohhoijaa...täs nyt kärvitellään....vaikeeta on,mutta hoitokotia pitää alkaa sillä silmällä katella...se vasta surullista,mutta tyttäreni arki alkaa olla jo sekasin....ja miun....tai siis mikä arki
- Vappu vai Joulu
ristiina ja tytär kirjoitti:
Onneksi nämä raskaat pyhät alkaa olla ohi...mieheni ei tiennyt onko juhannus vai joulu,luuli että hänen synttäreitä vietetään,totesin ....että ei,nyt luterilaisilla omat bailut...ja taas meni kaikki jutut sekaisin...Enää en voi järkevää keskustelua käydä puolisoni kanssa,joskus sorrun vanhasta tottumuksesta,höpötän niitä näitä...sitten huomaan,että mies aivan muualla,ei pysy mukana ollenkaan,logiikka hävinnyt...yksi asia pitää touhuta tai puhua kerrallaan,muuten on kaik ylösalaisin monta tuntia.Mieheni taantunut muutamassa viikossa taas huimasti,kylläpäs meidän alzheimer on raju....ja nyt alkanut yöllinen levottomuus,seikkailee milloin missäkin,ovet jää auki,pukee,riisuu,pukee riisuu....lämmittää saunaa,tai istuu kylmässä saunassa yöllä...Televisiota jos katsoo,hän luulee että siellä kaik tapahtuu tosissaan...elokuvat ja sarjat pitää valikoida tarkoin,muuten järkyttyy,esim.rikossarjat pitää välttää...urheilu menee vielä.vaikka sama tuo onks tuore vai vanha peli....tai sitten hän itse valmentaa,niiku ennen vanhaan....hohohhoijaa...täs nyt kärvitellään....vaikeeta on,mutta hoitokotia pitää alkaa sillä silmällä katella...se vasta surullista,mutta tyttäreni arki alkaa olla jo sekasin....ja miun....tai siis mikä arki
Kerrot hyvin millaista elämä on dementikon kanssa.Tuttua.Yksi siskoistani asuu muualla,eikä tiedä miten huonosti äitimme asiat on.Siskoni on nyt pariin kertaan käynyt äitiä katsomassa.Eilen tuli viesti":Äiti ei tiedä mikä viikonpäivä nyt on".Herranpieksut,eihän äiti ole moneen aikaan tienny viikonpäivistä(olin hiljaa).Jouluna äiti kysyi minulta:Onko Vappu?Sanoin että nyt on Joulu.Yleensä jutustelen äidille:nyt on se ja se päivä tai mitä nyt tehdään.Suuria asioita ei kannata kertoa.Monesti tulee kuitenkin juteltua niinkuin ennenvanhaan tytär äidille.Mitäpä se haittaa.Äiti on laitettu hoitokotijonoon.Kukaan sisaruksista ei voi/halua hoitaa äitiä.Asuntoa tyhjennetään...Voimia sinulle ja tyttärellesi!
- ristiina ja tytär
Vappu vai Joulu kirjoitti:
Kerrot hyvin millaista elämä on dementikon kanssa.Tuttua.Yksi siskoistani asuu muualla,eikä tiedä miten huonosti äitimme asiat on.Siskoni on nyt pariin kertaan käynyt äitiä katsomassa.Eilen tuli viesti":Äiti ei tiedä mikä viikonpäivä nyt on".Herranpieksut,eihän äiti ole moneen aikaan tienny viikonpäivistä(olin hiljaa).Jouluna äiti kysyi minulta:Onko Vappu?Sanoin että nyt on Joulu.Yleensä jutustelen äidille:nyt on se ja se päivä tai mitä nyt tehdään.Suuria asioita ei kannata kertoa.Monesti tulee kuitenkin juteltua niinkuin ennenvanhaan tytär äidille.Mitäpä se haittaa.Äiti on laitettu hoitokotijonoon.Kukaan sisaruksista ei voi/halua hoitaa äitiä.Asuntoa tyhjennetään...Voimia sinulle ja tyttärellesi!
kyl kait se tästä,välillä on vaan psykedeelinen olo...välillä suren,sitten taas nauran...huono omatunto,pitäisi olla tyttären kanssa,sitten huono omatunto ,jos en ole akitvoinut miestäni tarpeeksi....ja joskus koitan muistaa itseänikin....Ihmiset ympärillä eivät oikein tiedä miten olla....jospa se vielä paranee ,jotkut jopa vielä tämmösiä kaameuksia latelee.!!Suurin osa ystävistäni on kadonnut,myös mieheni ystävät kadonneet,pelkäävät kai alzheimerin tarttuvan....enkä mie jaksa enää selittää,jos joku kysyy,mitä kuuluu,miten menee...sanon yleensä,kyllä se tästä,ei tässä mitään erikoista....voihehe,minulta menee monta tuntia jos alan kertomaan miltä tuntuu,menetän itsehillinnän varmaan,ja suru pääsee pintaan..Koitan ajatella ja psyykata itseäni,että tässä nyt näillä näkymin vain vuodesta korkeintaan,kun pystyn hoitamaan miestäni kotosalla...noooh...sit varmaan alkaa taas muut murheet,kun mies laitoksessa...olen kuin hiiri pyörässä,ympäri mennään koko ajan...nyt pitää tilata ovivahti,ettei kullanmuru eksy pakkaseen....öisin kun tekee mieli hiihtämäänki...
ristiina ja tytär kirjoitti:
kyl kait se tästä,välillä on vaan psykedeelinen olo...välillä suren,sitten taas nauran...huono omatunto,pitäisi olla tyttären kanssa,sitten huono omatunto ,jos en ole akitvoinut miestäni tarpeeksi....ja joskus koitan muistaa itseänikin....Ihmiset ympärillä eivät oikein tiedä miten olla....jospa se vielä paranee ,jotkut jopa vielä tämmösiä kaameuksia latelee.!!Suurin osa ystävistäni on kadonnut,myös mieheni ystävät kadonneet,pelkäävät kai alzheimerin tarttuvan....enkä mie jaksa enää selittää,jos joku kysyy,mitä kuuluu,miten menee...sanon yleensä,kyllä se tästä,ei tässä mitään erikoista....voihehe,minulta menee monta tuntia jos alan kertomaan miltä tuntuu,menetän itsehillinnän varmaan,ja suru pääsee pintaan..Koitan ajatella ja psyykata itseäni,että tässä nyt näillä näkymin vain vuodesta korkeintaan,kun pystyn hoitamaan miestäni kotosalla...noooh...sit varmaan alkaa taas muut murheet,kun mies laitoksessa...olen kuin hiiri pyörässä,ympäri mennään koko ajan...nyt pitää tilata ovivahti,ettei kullanmuru eksy pakkaseen....öisin kun tekee mieli hiihtämäänki...
Puolisollani on tässä vaiheessa vaikeaksi edennyt vaskulaarinen dementia. Hän on täysin autettava, mutta tunnistaa ja tuntee omaiset ja näyttäisi siltä, että häpeää lasten ja lasten lasten tapaamista. Minun tapaamisestani hän aina ilahtuu, vaikka osaa ilmentää sen vain silmillään. Vaikeata vaihetta edelsi keskivaikea agressiivinen vaihe ja sitä sairauden alkuvaihe, joka päätyi sairaalahoitoon syksyllä 2007. Hoitokotipaikka osoitettiin 2008 keväällä ja sillä tiellä ollaan. Hoitokodista ei ole paluuta, koska kyseessä on etenevä sairaus. Sairastaminen on todennäköisesti alkanut jo kauan ennen sen toteamista v. 2005. Tie on raskas kaiken matkaa. Onko paikkakunnallanne saatavilla vertaistukea muodossa tai toisessa? Ihan fyysisestä toisten tapaamisesta on apua. Itse koen, että meillä on kaksi kotia, mummola, jossa minä asun, ja ukkila, jossa puolisoni asuu. Ukkilassa on paljon eri vaiheessa olevia muistisairaita, heidän omaisiaan ja tietysti henkilökunta. On kaiken surun keskellä virkistävää olla isommassa yhteisössä, valoisissa ja avarissa tiloissa jne. Sairaus etenee hurjaa vauhtia ja välillä ihmettelen mitä poisotettavaa vielä on. Voin kuitenkin saada iloa siitä, että vielä saamme olla toistemme kanssa. Hoitokodissa ollessani hoitotehtävien lisäksi lepään aina mieheni rinnalla reilut päiväunet eli vietän yhteistä aikaa monta tuntia pari kertaa viikossa, myös yökyläilyt ovat mahdollisia. Lopullinen ero on aina välillä näyttänyt olevan kulman takana, mutta vielä tänäänkin saimme olla yhdessä!
- ylösalas
ristiina ja tytär kirjoitti:
kyl kait se tästä,välillä on vaan psykedeelinen olo...välillä suren,sitten taas nauran...huono omatunto,pitäisi olla tyttären kanssa,sitten huono omatunto ,jos en ole akitvoinut miestäni tarpeeksi....ja joskus koitan muistaa itseänikin....Ihmiset ympärillä eivät oikein tiedä miten olla....jospa se vielä paranee ,jotkut jopa vielä tämmösiä kaameuksia latelee.!!Suurin osa ystävistäni on kadonnut,myös mieheni ystävät kadonneet,pelkäävät kai alzheimerin tarttuvan....enkä mie jaksa enää selittää,jos joku kysyy,mitä kuuluu,miten menee...sanon yleensä,kyllä se tästä,ei tässä mitään erikoista....voihehe,minulta menee monta tuntia jos alan kertomaan miltä tuntuu,menetän itsehillinnän varmaan,ja suru pääsee pintaan..Koitan ajatella ja psyykata itseäni,että tässä nyt näillä näkymin vain vuodesta korkeintaan,kun pystyn hoitamaan miestäni kotosalla...noooh...sit varmaan alkaa taas muut murheet,kun mies laitoksessa...olen kuin hiiri pyörässä,ympäri mennään koko ajan...nyt pitää tilata ovivahti,ettei kullanmuru eksy pakkaseen....öisin kun tekee mieli hiihtämäänki...
Laitettiin äitille tällainen....
http://www.clasohlson.fi/Siteseeker/Search_o.aspx?q=hälyttin&defst=True&uaid=FC8E675E23128631DA7813BC6B9BF3B5:38352E3133342E3130302E323234:5245982375405674154
Isämme herää hälytysääneen jos äiti meinaa lähteä yökävelylle... - ristiina ja tytär
ylösalas kirjoitti:
Laitettiin äitille tällainen....
http://www.clasohlson.fi/Siteseeker/Search_o.aspx?q=hälyttin&defst=True&uaid=FC8E675E23128631DA7813BC6B9BF3B5:38352E3133342E3130302E323234:5245982375405674154
Isämme herää hälytysääneen jos äiti meinaa lähteä yökävelylle...on taas edennyt sitten viimeksi,vaikka siitä vain 1,5 kk kun kirjoitin tänne.Öiset vaeltamiset alkaneet lisääntyä,milloin mitänkin puuhailee,istuu kylmässä saunassa,tepastelee kalsareissa pihalla jne...kamalinta oli kun mieheni pimeässä,vessassa käydessäni,tarttui käteeni,ja pyysi minut huoneeseensa..-Auta minua,hän sanoi...pystyi sen sanomaan...tuska ja hätä oli kova,harhat valtavat,nooh istuttiin käsi kädessä sängyn laidalla pimeässä,koitin karkoittaa harhat,ei tääl ketään oo,ei kukaan vie mihinkään...mies pyysi jos sitoisin sänkyyn,näyttämällä käsillään kun ei sanoja löydy enään...että silloin hän ei karkais,eksyis jos ois kiinni sängys,,,voi helvetti tätä elämää....vai mikä tää on,mun ikioma helvetti ,ajattelin kun katselin miestäni yön pimeydessä...ei jaksa nyt enempää...nyt alamäki ja vauhti lisääntyy
- ylösalas
ristiina ja tytär kirjoitti:
on taas edennyt sitten viimeksi,vaikka siitä vain 1,5 kk kun kirjoitin tänne.Öiset vaeltamiset alkaneet lisääntyä,milloin mitänkin puuhailee,istuu kylmässä saunassa,tepastelee kalsareissa pihalla jne...kamalinta oli kun mieheni pimeässä,vessassa käydessäni,tarttui käteeni,ja pyysi minut huoneeseensa..-Auta minua,hän sanoi...pystyi sen sanomaan...tuska ja hätä oli kova,harhat valtavat,nooh istuttiin käsi kädessä sängyn laidalla pimeässä,koitin karkoittaa harhat,ei tääl ketään oo,ei kukaan vie mihinkään...mies pyysi jos sitoisin sänkyyn,näyttämällä käsillään kun ei sanoja löydy enään...että silloin hän ei karkais,eksyis jos ois kiinni sängys,,,voi helvetti tätä elämää....vai mikä tää on,mun ikioma helvetti ,ajattelin kun katselin miestäni yön pimeydessä...ei jaksa nyt enempää...nyt alamäki ja vauhti lisääntyy
Kirjoitin äitini yövaelluksista pitkn jutun ja juurikuin olin valmiikksi kirjoittanut, niin kirjoitus hävisi kokonaan. Täytyy yrittää joku päivä uudestaan, harmillista kun nämä sivut eivät aina toimi, Täytyy varmaan kopioida, aina kun on kirjoittanut viisiriviä...
- Budapest
Minulla kaikki vasta on edessä. Marraskuussa tapahtuneen aivoverenvuodon hoidon aikana sairaalassa todettiin alzheimer, josta on ollut merkkejä jo parin vuoden ajalta, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt ja vaikka kehotinkin menemään lääkäriin, niin ei suostunut ja kun vaikutti muuten suht´ asialliselta niin en
pakottakaan voinut. Reilu kaksi viikkoa sitten otin kotihoitoon, koska sairaalassakaan ei mitään enään voitu tehdä. Pärjään jotenkin, koska hän on hiljainen ja kiltti, mutta kaatuessaan on tosi raskasta saada hänet taas jaloilleen; itsekin täytän 70v tänä vuonna. Joka aamua on peti- ja yövaatteet märkinä. Vaipat vaihdetaan vähintäinkin aamuisin ja iltaisin ja joskus keskellä päivääkin. Kovilla pakkasilla talomme putket menivät jäähän ja ovat vieläkin, joten käymme kerran viikossa palvelutalossa saunassa ja pyykin olen pessyt tuttavilla 40km päässä, veden haen huoltoasemalta kanisterissa, jonka täytenä jaksan juuri ja juuri nostaa.
Hänellä on kaksi aikuista poikaa, joista toinen muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta ei ole tehnyt
minkäänlaista elettä isänsä hoitamiseen tai minua auttaakseen. Talossa tosin sähkölämmitys, mutta lämmitän takkaa niin paljon kuin mahdollista näinä kovina pakkaspäivinä ja kannan puut mäen alta muutaman kymmenen metrin päästä. Kunnalta saa kaikkea pientä apua, mutta kaikki maksaa ja eläkepalkoista ei rahat riitä varsinkin kun yli 2 kuukauden sairaalaskut on maksettavana, jotka vielä sattuivat kahdelle eri kalenterivuodelle. Olen myös niinkuin moni muukin omaishoitaja todella 24t 7 päivänä viikossa paikalla ja jo kahden viikon kuluttua alkaa itku olla koko ajan kurkussa, kun on niin yksinäinen ja orpo olo ja harmittaa jo etukäteen kun tuntuu, etten taida pystyä tähän ja se ottaa luonnolle. Kuinka lapset, joille aikoinaan on vaihtanut vaipat, huolehtinut, että on vaatetta ja ruokaa
ja tarjonnut lämpimän kodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin ja opiskeluun, voivat hylätä vanhempansa niin tyystin.- ristiina ja tytär
sinäkin Budapest voit saada enemmän apua kunnaltasi,intervalli tai enemmän kodinhoitoa....maksaa se mutta kyllä ne maskut suhteutetaan tulojen mukaan.Saatko esimerkiksi palveluseteleitä kun olet omaishoitaja...tai ota yhteyttä kunnan sos.toimistoon ja kerro miten kurjaa sinulla on,hoitosunnitelma pitäisi tehdä teille,että kaikki pelittäisi,ja kyllä se rahapuolikin siellä järjestetään,sairaalamaksutin järjestyy.....koska jos puolisollasi todetttu alzheimer,niin ei se elämä enää helpotu,valitettavasti...mutta elämä pitäisi saada pelittämään teillä,että sinullakin olisi mielekästä,ja kun puoliso sairastunut,siinä vajoaa kyllä itsekin helposti masennukseen,minä olin hyvin masentunut viime talvena,,nyt vähän valoa mielessä ,ehkä se tästä ..
....Minun mies oli yksi päivä päivätoimminnas ,sain palvelusetelillä vapaapäivän....voi miten se teki hyvää,sai ajatella hetken itseäni,keitin kahvia ja luin lehteä...luksusta...ja mies taisi olla tyytyväinen kun näki muita ihmisiä....kovin väsynyt oli,tuo alzi kun niin väsyttää,mutta tällä tiellä aion mennä,en miekään jaksa muuten ,vaikka vasta 45v..kohta intervallipaikka hakuses ja sitten dementiakotiin...
Älä vaivu synkkyyteen,pyydä ja ano tai sano vaikka perkele ,jos eivät usko ,että tarvitset apua...silloi sinäkin jaksat - samassa veneessä....
Kunnan sos.toimistossa neuvovat.Sairaalakuluissa ja Kela-lääkkeissä on ns.vuosittainen maksukatto kummassakin.Kait sinä niitä olet hakenut,saanut.Ainakin toinen tulee automaattisesti.Sosiaalitoimistosta kannattaa käydä kysymässä.Laskevat eläkkeen ja sairauskulut ja miten rahat riittävät elämiseen.Jos on tosipieni eläke,niin takuueläkkeen haku voi auttaa hiukan asiaa.Kaikki keinot on otettava käyttöön.Ristiinan kirjoitus antaa hyviä vinkkejä jaksamiseesi.Tsemppiä kaikille!
- Budapest
Eipä ole tällä palstalle tullut pitkään aikaan viestejä. Itsekin olen
hoitanut kaikkea mahdollista; invalidivähennys verotukseen, invalappu auton ikkunaan, koska joudun aina ottamaan mieheni mukaan kun lähden asioille eikä häntä voi parkkitalon parkkipaikallekaan jättää, vaan nyt voin ajaa mahdollisimman lähelle paikkkaa, missä asioin. Kelan uusi kortti saatu ja Kelan
hoitotuki päätöskin tullut.
Mihinkään vertaistukiryhmään en tietäni ole löytänyt enkä toisaalta tiedä, milloin siellä kävisinkään, kun en voi miestäni
hetkeksikään jättää. Postilaatikolla käyn päivittäin n 500m päässä, metsässä kun asutaan.
Mieheni sai siis aivoverenvuodon marraskuun lopulla, joulukuussa todettiin alheimer ja afaasia, helmikuun alussa otin hånet kotiin ja viime aikoihin asti on liikkunut vielä jotenkin, mutta nyt viimeisen 1-2 viikon aikna on liikunta mennyt aivan mahdottomaksi. Jalkaa vetäen hyvin heikosti etenee minun tukemanani ja kaatuilee koko ajan oikealle päin. Sohvalla istuessaankin valuu pikkuhiljaa oikealle. Niin isot kuin pienet
tarpeet tulevat vaippoihin; joka aamu menee alusvaatteet ja lakanat pesuun. Onko kellään vastaavaa? Kuinka pärjäätte?
Olen kuitenkin 69v ja vaikka terve olenkin, niin aika toivotonta on
nostaa/työntää 65-68 kiloista miestä pystyyn sängystä, sohvalta tai lattialta.
En millään haluaisi laittaa häntä hoitokotiin tms. koska ainakaan sairaalassa ollessaan hän joutui olemaan koko ajan vuoteessa
kun ei hoitajilla ole aikaa kävelyttää häntä, jolloin se vähäinenkin liikuntataito häviää. Kotona nostan hänet kuitenkin aamuisin sängystä aamiaispöytään ja siitä kävellään sohvalle katsomaan
tv:ta ja vessaan ym. - ristiina ja tytär
Haeppas vieä omaishoidon tukea.Täällä Lappenrannassa saa kolme palveluseteliä/ kk,eli 3 vapaapäivää,millä voi ostaa hoitoa tai päivätoimintaa.esim,.tai pyydä kotiapua kylvetykseen ja nostoon.Saat vielä sillä tavalla laitoshoitoa siirrettyä ja jaksat paremmin.
- ristiina ja tytär
jaahas,nyt sitten miehelläni sekä alzheimer ja lisäksi Lewyn kappale-taudin piirteitä.jaksaiskohan vielä ....taitaa kohta olla seinä vastassa,voi saakeli
- ristiina ja tytär
voi tätä tuskaa,jyllää ja nakertaa,mutta vielä mie konttaan,nyt pari intervallia tiedossa,en pysty enempää kirjottaan,käyn luopumista läpi taas kun pitää viedä mies hoitoon...mutta luen näitä ja etsi kultajyväsiä ,enkä aio luhistua ,päättänyt niin
- ssdsdsd
Voimia ja siunausta sinne!
- Hyvää kesää Sinulle
Voimia sinulle Ristiina.Kirjoitan"tytär suruinen"viestejä.Voin sanoa ettei laitoshoito niin kauheaa ole niin kauheaa kuin ajattelisi.Omaisetkin voi paremmin kun sairastunut on hoidossa.Minulla ainakin on ihan hyvä fiilis äidin laitoshoidosta.Jos äidilläni ei olisi tuota sairautta,ottaisin hänet luokseni asumaan,mutta nyt se on mahdotonta.Oma terveyteni olisi vaarassa.Kirjoittelehan kuulumisia.Luen aina tekstejäsi.Olet jaksanut kirjoitella sitkeästi,vaikka elämä koettelee rajusti perhettä.Mistä saat voimia?Hyvää elämää sulle ja tytöllesi.Hän on varmaan tärkeä ihminen sinulle.
- ristiina ja tytär
Uusinta uutta meillä,mieheni 2 viikon intervallihoidossa,taitaa olla nuorin koko osastolla,siellä hän vanhusten seassa.Huoh.Olipas vaikeeta viedä hänet hoitoon,ei mieheni kyllä vastustanut,mutta minä olin kyllä tuskainen,kuin olisi vienyt lapsen ekan kerran hoitoon,"pärjääkö,karkaako"..Ja itkin koko matkan kotiin ja vielä kun näin hänen nojatuolin,itkin,talo tuntui niin tyhjältä.Mieheni kyllä soputunut yllättävän hyvin,oli jopa pirteämpi ja hymyili,mitä nyt pari kertaa tapellut hoitajien ja asukkien kanssa,kun nuo harhat vaivaa,se sekoittaa asiat.Toisaalta on kyllä ollut ihanaa,ollaan tytön kanssa reissattu ja miekin olin aivan yksin parin päivän matkalla,mtä luksusta.Näköjään olin aivan uupunut,hassun miten syyllistää itsensä kun toinen sairasta,ja joutuu viemään hoitoon,uusia tunteita taas käydään läpi...nooh..päivä kerrallaan
- Hyvää kesää Sinulle
Ristiina,aivan ihania uutisia!Pidän peukkuja Sinulle ja tytöllesi :) Kyllä se päivä paistaa "risukasaankin".Kerää voimiasi niin jaksat sinnitellä vakavasti sairaan miehesi tukena.Hyvää Juhannusta! :)
- ristiina ja tytär
joo,mieheni kotiutui taas,vähän sekava,kun oma koti taas uusi paikka,mutta pirteä ,kovasti touhuaa,omia touhujaan..; )hassua miten tuo intervalli piristi häntäkin,vaikka mie koin sen rangaistukseksi melkein,no kaikkeen tottuu.,ja hoitajat oli kyllä aivan ihania osastolla.Nyt helpompi olla kun tietää,että eessäpäin toinen intervalli odottaa,ja jos ihan sekasin menee,niin osastolle.Huomasin vaan ,että tässä maassa kyllä pitäisi keksiä hoitopaikka nuorille muistihäiriöisille,joilla vielä jalat pelittää,ja muutenkin aktiivisia,mie olen kuin ohjelmatoimisto tässä kotona,pientä se nyt mitä keksin miehelleni,mutta toimintaa pitää olla.Hyvää Juhannusta,edelliselle ja muille kans,vähän helpomapaa mun elämä,ainakin hetken...
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
4 tuntia töitä kerran viikossa on naisen mukaan liian raskasta
Tämä ei taija olls lieksalaine vaikka "tuntomerkkiin" perusteella nii vois eppäillä! 🤣 31-vuotias Maya ei kykene tekemä904230- 434142
Riikka Purra rosvosi eläkeläiset!
1900 euron eläkkeestä rosvottiin 350 euroa. Kohtuullista vai? Perussuomalaisia ei enää ole olemassa meille eläkeläisille6113927Tappo Kokkolassa
Päivitetty tänään Iltalehti 17.04.2024 Klo: 15:23..Mikähän tämä tapaus nyt sitten taas on.? Henkirikos Kokkolassa on tap202755- 782485
SDP:n kannatus edelleen kovassa nousussa, ps ja kokoomus putoavat
SDP on noussut Helsingin Sanomien tuoreessa kannatuskyselyssä kokoomuksen ohi Suomen suosituimmaksi puolueeksi. SDP:n ka3402074Ihastuksesi persoonalliset piirteet ulkonäössä?
Onko jotain massasta poikkeavaa? Uskallatko paljastaa? Aloitan; todella kauniit kädet ja sirot sormet miehellä.1272072Kansaneläkkeiden maksu ulkomaille loppuu
Hyvä homma! Yli 30 miljoonan säästö siitäkin. Toxia.1911970Ketä ammuttu ?
Ketä sielä Juupajoela ammuttu ei kait mainemies alkanu amuskelemaan , , Kyösti H ?281629Nainen, meistä tulisi maailman ihanin pari
Mutta tosiasiat tosiasioina, on liian monta asiaa, jotka sotivat meidän yhteistä taivalta vastaan. Surulla tämän sanon,661432