Suurin osa tämän palstan viesteistä on tyytymättömien ja hätääntyneiden syömishäiriöisten kirjoittamia ja heistä huolestuneiden vastauksia. En tiedä liekö palstan valvojalla miten paljon osuutta asiaan... Mutta kuitenkin, ajattelin kertoa asiaan toisen näkökulman, ja toivoisin ettei sitä poisteta. Sairastan anoreksiaa ja olen tyytyväinen olooni. Uskon että vain muiden ihmisten puuttuminen asiaan saisi minut ahdistuneeksi. En ole menettänyt ystäviäni enkä kuluta kaikkea aikaani ruuan miettimiseen: syön tietyn kaavan mukaan, jolloin minun ei tarvitse pelätä ja pohtia tulevia ruokailujani. Tunnen itseni onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Tiedän pääseväni unelmapainooni, se antaa minulle toivoa ja määränpään elämälleni. Olen varma itsestäni. MIKSI LIHAVIEN PITÄISI SAADA OLLA "YLPEITÄ KILOISTAAN" JOS LAIHA EI SAA NAUTTIA KILOTTOMUUDESTAAN? En tietenkään suosittele ylenpalttista laihduttamista kenellekään, mutta toisaalta: anoreksia on sairaus eikä voi valita sairastuuko siihen vai ei!
TOIVON VASTAUKSIA!
TOIVON VASTAUKSIA!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minulla oli anoreksia yläasteella..mutta en usko, että paranin siitä. Ajatukseni kehostani ovat edelleen samat. Ainoa, mikä estää minua laihduttamasta, on se, että asun kuusihenkisessä perheessä, eli vielä kotona. Olen 20 vuotta. Sitten kun mutan omaan asuntooni, olen varma, että vanhat tavat palaavat, kun ei ole ketään vahtimassa. Saatikka kantamassa kotiin joka päivä jotain herkkuja ja ruokaa, jota on syötävä kohteliaisuudesta.
Minä viihdyn pienikroppaisena paljon paremin kun normaalikroppaisena. Minusta normaali on jo lihava. En arvostele muita ihmisiä ulkonäön perusteella, vaan ihan vain itseäni. Minulle on sama, miltä muut näyttävät, kunhan itse olen itselleni tarpeeksi laiha ja vain silloin olen tyytyväinen. Jos olen lihonut, en pysty tekemään mitään. En voi mennä ulos, en voi tehdä mitään. Se on tosi häiritsevää.
Joten minusta on parempi olla anorektikko, kunhan ei laihduta itseään kuoliaaksi asti.
..pääni sisällön tuohon?! Vaikkei perheeseeni kuulu yhtä montaa jäsentä on tilanteesi sama kuin minulla. Jaksamista!! :) Ps.omaan kämppään muuttaminen itselläni ei hirveästi aiheuttanut ns. riutumista. Minäkään en arvostele muita, päinvastoin olen täysin suvaitsevainen paitsi itseäni kohtaan
Hahaa..telepatiaa! No joo, en minäkään kuoliaaksi asti halua laihtua, mutta pääperiaate on sama kuin anoreksiassa. En viihdy liian isossa kropassa. Täytyy olla alle jonkin kilomäärän. Mutta esim jonnekin alle 45 kilon en halua mennä. Valikoivaa anoreksiaa...;)
Ja mikäköhän se sun unelma paino on? 50? 40? 30? Vai viellä vähemmän?!? Mä oon sairastanu,ja sairastan edelleen anoreksiaa,oon nyt 154/38,huomenna oon menossa osastolle,taas kerran.
En mä voi sanoa että mitenkään "nauttisin" sairaudestani,en osaa olla onnellinen sairaalassa nenämahaletkuissa,mutta en terveenäkään "normaali painoisena". Ehkä mussa on jotain tosi pahasti vikana...
Tää olis sitte vaan mun mielipide. Eli että ei anoreksia tee onnelliseksi. Ei välttämättä moni muukaan asia.
aika harvalla anoreksia menee sairaalaan asti. en mäkään oo onnellinen syömishäiriöistäni, mut mulle tuo tää tuttu sairaus (ollu 11,12v-16v) turvaa, enkä enää osaisi syödä normaalisti. itse en haluaisi mennä alle 47 tai 48 kilon. painan 52 ja oon 164 pitkä. tällä hetkellä mul on lievä bulimia. anoreksia oli pari ekaa vuotta..
Itse olen entinen anorektikko ja voin sanoa täydellä sydämellä, että se ei tee ketään onnelliseksi. Kärsin nykyäänkin joka päivä anoreksiani (ja sitä seuranneen bulimian) jäljistä. Hampaani ovat pilalla, ja niihin ei voi painoa muuttamalla enää kaunistavasti vaikuttaa, ainut mahdollisuus on hammaslääkäri, joka voi asentaa keinohampaita tuhoutuneiden tilalle. Monien elinteni toiminta on onnetonta kaikkien niiden kuihtumisvuosien takia. Kuinka moni 20-30 -vuotias haluaisi maata "terveenäkin" letkuissa, koska tuli vähän laihdutettua teini-iässä? Kärsin myös lapsettomuudesta, mikä luultavasti johtuu syömishäiriöistäni. Ja raskaus tällaiselle sydänvikaiselle olisi muutenkin jo riski.
Eli: Tiedän, että tämä tuskin auttaa, mutta sanon silti, sillä sisintäni kalvaa, kun luen nuorista, jotka ovat menossa samaan helvettiin kuin minä: Hakekaa apua... heti! Minun terveyteni ja ulkonäköni katosivat lopullisesti syömishäiriöiden myötä ja tuskin elän keski-ikäiseksi. Ajatelkaapas te laihduttajat sitä. Haluatteko te laihduttaa sisäelimenne pilalle? Minua kaduttaa, mutta mitä se auttaa. Kroppani ei anna anteeksi.
Ja jos luulette, että teidän sairautenne ei voisi mennä näin pitkälle, olette väärässä. Sairaus alkaa hallita ihan huomaamatta ja sitten sitä onkin jo pahassa koukussa. Itse tajusin parantumisen olevan mahdollisuus vasta sitten kun makasin sairaalassa vakavien sydänoireiden takia. Tapoin melkein itseni tajuamatta sitä itsekään... luulin vain pyrkiväni näyttämään kauniilta.
Älkää laihduttako tulevaisuuttanne pois. Sitten on enää paha katua, kun terveys on mennyt ja kuolemaa ottaa omansa. Olen nähnyt monia parantumistapauksia ja jokainen sellainen antaa lisävoimia minunkin elämääni. Jokainen elämä on maailman tärkein.
En itse kärsi syömishäiriöstä, mutta tunnen pari anorektikkoa, jotka tapasin sairaalassa mielenterveysongelmien takia. He eivät saaneet lähteä osastolta ulos ollenkaan, tottakai siellä olo oli vapaaehtoista, mutta jos he olisivat lähteneet kerran takaisin ei olisi ollut tulemista. Eli he ymmärsivät että kaikki ei ollut kohdallaan, mutta eivät osaneet kuitenkaan kontrolloida syömättömyyttään. Ja he olivat varmasti sieltä pahimmasta päästä. Olen pitänyt näistä toisen anorektikon kanssa yhteyttä, ja toivon, että hänen tilansa ei mene huonommaksi kun hän on nyt avohoidossa. Osastolla hän painoi 35kg ja oli 173cm pitkä...joten tila oli jo erittäin vakava. Ja siinäkin oli jo lihottu pari kiloa..En edes ymmärrä, miten hän on selvinnyt, sydänhän voi helposti pettää jo noissa lukemissa, ei se jaksa enää. Vaikka ajattelette, etten nyt ihan liiaksi laihduta, en kuolemaksi asti, niin voitteko olla varmoja siitä että se pysähtyy joskus? Oletteko koskaan täysin tyytyväisiä ulkonäköönne? En usko. En myöskään usko, että haluatte kuolla. Koittakaa oikeasti hankkia ammattiapua ajoissa, ennenkuin se menee siihen että olette sairaalassa sydänkohtauksen saaneena! Vaikka itselläni ei ole anoreksiaa, olen oppinut tietämään ettei se todellakaan ole helppoa toipua siitä, eikä sitä tajua usein ennen kuin on liian myöhäistä..Taidanpa tästä soittaa kaverilleni ja kysyä hänen vointiaan..Hyvää kevättä!