Ihmisen aika?
Missä on sekin vanhan intiaanin viisaus, että ihminen ymmärtäessään vaelluksensa ajan olevan täynnä, luonnollisena asiana, ei edes surullisena, saisi valmistautua lähtemään. Valmistaisi läheisensä, asettuisi sopivaan paikkaan, vaikka luontoon, kun meillä sitä vielä on, mielimaisemaansa ja suggeroisi itsensä ikiuneen.
Minäkin olisin vanha intiaani, asettuisin merenrantaan avaran taivaan alle, lähelle "jumaliani", lähelle taivasta, jota voisin katsella ennen lähtöäni. Rauhallinen lähtö, tieten tahtoen, ei vouhotusta, ei paniikkia, ei suruakaan.
Kun on aika. Ei ole vielä kuitenkaan minun aikani.
Väsymyksen tullessa, elämänhalun menettäessään alkaa ihminen pikkuhiljaa vaistomaisesti valmistua kuolemaan.
Näkeehän joskus nykyajan ihmisestäkin kun elämänhalu alkaa hiipua, ei ole enää mitään silloin tehtävissä, tai siis ei pitäisi tehdä mitään keinotekoista.
Minäkin....vanha intiaani....jolla on viisaus itse ymmärtää ja määrätä, milloin aika on täysi. Miksi mitään elämänhalunkaan "pakkoelvytyksiä", puhaltaa elämää sammuvaan liekkiin. Voisi rauhassa, jopa iloisena, valmistella kaiken, hyvästellä kaikki...ja lähteä.
Miksi pitkittää sopivaa elämää, voisi olla kaunis kuolema, miksi sitä ei sallittaisi....valmiille ihmiselle.
Ja maallisen kuoren ja "sielun" energia siirtyisi muuhun luontoon, uudelleen käytettäväksi. Ihan luonnollisena asiana.
Lähteä valmiina....kaunista.
Missä on sekin vanhan intiaanin viisaus, että ihminen ymmärtäessään vaelluksensa ajan olevan täynnä, luonnollisena asiana, ei edes surullisena, saisi valmistautua lähtemään. Valmistaisi läheisensä, asettuisi sopivaan paikkaan, vaikka luontoon, kun meillä sitä vielä on, mielimaisemaansa ja suggeroisi itsensä ikiuneen.
Minäkin olisin vanha intiaani, asettuisin merenrantaan avaran taivaan alle, lähelle "jumaliani", lähelle taivasta, jota voisin katsella ennen lähtöäni. Rauhallinen lähtö, tieten tahtoen, ei vouhotusta, ei paniikkia, ei suruakaan.
Kun on aika. Ei ole vielä kuitenkaan minun aikani.
Väsymyksen tullessa, elämänhalun menettäessään alkaa ihminen pikkuhiljaa vaistomaisesti valmistua kuolemaan.
Näkeehän joskus nykyajan ihmisestäkin kun elämänhalu alkaa hiipua, ei ole enää mitään silloin tehtävissä, tai siis ei pitäisi tehdä mitään keinotekoista.
Minäkin....vanha intiaani....jolla on viisaus itse ymmärtää ja määrätä, milloin aika on täysi. Miksi mitään elämänhalunkaan "pakkoelvytyksiä", puhaltaa elämää sammuvaan liekkiin. Voisi rauhassa, jopa iloisena, valmistella kaiken, hyvästellä kaikki...ja lähteä.
Miksi pitkittää sopivaa elämää, voisi olla kaunis kuolema, miksi sitä ei sallittaisi....valmiille ihmiselle.
Ja maallisen kuoren ja "sielun" energia siirtyisi muuhun luontoon, uudelleen käytettäväksi. Ihan luonnollisena asiana.
Lähteä valmiina....kaunista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
tähän "kuoleman oodiini" tuli mieleeni lisätä. Juuri nykyajan kaikenmaailman masennuslääkkeet, sekin sitä keinotekoisuutta....tekoelämänhalua. Nykyajan ihminen kestää yhä vähemmän ikävämpiä aikoja, surua, vastoinkäymisiä, jotka kaikki kuuluvat elämään. Mitä elämänhalua on "tekoelämänhalu", eihän ihminen enää ole se vanha itsensä enää, lääkkeet muuttavat ihmisen persoonallisuuden samalla, hänestähän voi tulla ihan vieras itselleenkin. Ja nimenomaan vanhuksilla, monellakin, ei ole ymmärrystä, voimia, itse päättää, kestääkö hän surunsa itse vaiko ei. Jos ei kestä....silläkin tarkoituksensa.
Ei tule sitten pahana shokkiaaltona, jos sanotaan, että sinulla on enintään muutama viikko elinaikaa.
Sanasisopivat paikalleen kuin kuin syksy vuodenaikoihin. Me, tämän palstan kirjoittajat, olemme oman elämämme syksyssä.
Sanoissasi viehätti ertyiseti tuo ilmaisu paluusta energiana takaisin luontoon. Olemme kui syksyn lehdet, joiden värikylläisyys katoaa energian virrattua takaisin juuriin seuraavaa vuotta varten. Runollisesti voisi kai pyytää oikeutusta palaa täydellä liekillä loppuun asti, sitten hiljaa sammuen.
Olen elämäni aikana monesti pohtinut oikeutusta poistua ns.oman käden kautta ja nyt vanhana koen suurta helpotusta tuosta mahdollisuudesta paeta jos elämä tuntuu vankeudelta.
TOIVOMUS: ÄLKÄÄ TULKO SAARNAAMAAN SAARNAAMAAN, ETTÄ SITÄ EI SAA POIS OTTAA, JONKA JUMALA ON ANTANUT.
Minulla on oma Jumalani, jonka suhteen olen tilivelvollinen. Hän voi ratkaisullaan muuttaakin asian.
Muutama sana vielä teille arkajalkaisille sanansoittajille. Sanokaa tekin jotain järkevää ja rohkea! Älkää enää piileskelkö soittamasa suutanne asiattomuuksin ja loukkauksin.
pitääkö ihmisen raihnaistua äärimmilleen ja "tekohengityksillä" elvytellä kärsimään, ennenkuin hänen sallitaan lähteä.
Kun vanhat intiaanit kokivat aikansa tulleen he vetäytyivät yksinäisyyteen kuolemaan. Arve´len, että muutkin luonnonkansat, joita sivistys ei ole pilannut, tekivät samoin.
Ennen tunnettiin suurta kunnioitusta vanhoja ismisiä kohtaan ja heidän käyttämäänsä oikeutta ei edes yritetty tai haluttu estää. Miten olisikaan vanha ihminen voinut jatkaa vaikkapa intiaanien elämää? Hevosen selässäkö, pitkin preeria kiertäen.
Ihmisen loppuajan kiertokulku kuuluu: Sairaala, Vanhainkoti, Hoitokoti, Kuolema. Tuo loppuaika pitäisi päättyä sairaalaan, toki valinnaiseti toisinkin.
monille tämänikäisille. Olen joskus lukenut alkuperäiskansojen tavasta ratkaista tuo vanhustensa elämä.
Lähinnä eskimoiden, josta olen joskus kirjoittanutkin. Hekin olivat vaeltavaa kansaa eivätkä voineet kuljettaa vanhuksiaan mukanaan, joiden hampaatkin olivat purukelvottomat (paljosta hylkeennahkojen muokkaamisesta), joten tapana oli jättää heidät nuotion äärelle lähtiessään.
Ajattelin silloin miltä tuntuisi tuo, mutta ihme kyllä sen tajuaa, ja varmaan siunaavat ajatukset jälkipolvelle olivat mukana. Me elämme toista aikaa, jonka kaikki tiedämme.
Itse tein nuo asiat selviksi jo sydänleikkaustani ennen, kiittäen siirryn menneiden ketjuun, jos en selviä, enkä pelännyt. Nyt kun ei kukaan ole minusta riippuvainen, paitsi tunnesitein, olen vain elämälle kiitollinen näistä 10 vuodesta, jotka olen saanut lisäaikaa.
Lähdöstäni ei tiedä, mutta tämä maa ja taivas, niistä olen koottu ja niihin palaan kuin rakastavan äidin ja
taivasisäni syliin.
Kuitenkin on parempi auttaa masentunutta, hänhän voi jälkeenpäin kiittääkin saatuaan elämänilon takaisin. Kyllä me vanhat ollaan niitä entisajan 'sissejä', että jaksamme loppuun asti - onhan meillä asiat sentään paljon, paljon paremmin kuin esim vanhuksilla 100 vuotta sitten. Useimmilla meillä on oma tupa ja oma lupa, ruokaa ja lämmintä. Kyllä vanhoillekin on kaikenlaista viihdykettä ja ajankulua ilman että tuolla ympäri maailmaa tallustelisi. Tsemppiä kaikille kaamokseen!( Monia nuorempiakin vaivaa tämä pimeä aika).
Sinisirkun mainitsemista eskimoista tuli mieleeni metsän peni kansa
bushmannit, aution erämaan kulkijat. He ovat vaaleaihoisia ja
heillä on ns. mongoliryppy silmien yläpuolella
Ovatko ammoin tulleet Aasiasta vai menneet Aasiaan?
Keräilyllä ja metsästyksellä elävien oli jätettävä vanhuksensa
luontaisparantolaan ja vanhainkotiin metsään,
ruokaa ja vettä vierelle.
Ei varmaan tunnu mukavalta joutua leijonan syömäksi?
Villieläimet ovat nykyisin harvassa, joten kai ovat asettuneet paikoilleen?
Tuo maa ja taivas, josta olen lähtöisin. Fyysinen minäni jää maaemon huomaan,sillä liha on lihaa, mutta henkeni palaa alkulähteeseensä, joka on sama kuin Jumala, rajaton rakkaus, lähde, johon olen jatkuvasti yhteydessä, josta saan elävää virvoitusta.
Olen aina pitänyt sinua oikeana ilonpillerinä palstalla, mausteena joskus elämän perimmäiset kysymykset. Olet ilmoittanut olleesi sotilashenkilön vaimo joten olemme molemmat oppineet aika paljon ns sissihenkeä. Kohdallani sain sen tuta kun olin lääpistynyt kaikkeen, ohjeisto tuli kun pyssyn suusta, senverran täytyy olla sissihenkeä että nousee ylös synkimmästäkin havumajasta!
Ohjeita noudattamaan tottuneena en halua mahdollistaa tietoista valintaa elämän lopusta tässä vaiheessa, vaan yritän porskuttaa läpi myrskyisienkin päivien. Eskimoilla, intiaaneilla ja Siperian aavoilla oli sata vuotta sitten omat tapansa kuten Sakari Pälsi matkakirjoissaan tuo esille. Se oli sitä aikaa.
Elämässä tällä kohtaa haluan olla vielä täysillä mukana vaikka niitä esteiden heittelijöitä yhdistystoiminnassa tielläni on, ei haluta toisten onnistuvan tehtävissään. En mene mukaan pikkusielujen heittoihin haluan osoittaa, en muuten käperry tahdittomuuksien edessä. Se on kait sitä sissihenkeä parhaimmillaan joka taitaa osoittaaa itsetunnon olevan kohdallaan.
Kaamosaika on usein masentaviin, lohduttomiin, elämän rajallisuuden pohtimiseen helposti johdattava aika. Hyvähän se on miettiä mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan ja miten siihen sopeutuu. Hyvin puhutteleva on aloitus elämän monimuotoisesta rajallisuudesta.
Ja mitä sekin on . Mutta näitä mietteitä olen myös miettinyt ,itsekseni ,puhumatta omaisilleni.
Olen laatinut itselleni hoitotestamentin,
En tiedä onlisiko sitten kun sen aika tulisi ,sitä edes tarvis.
Koska mikäli olen seurannut ,ei kai minun ikäistäni muutenkaan enään paljon elvytellä, jos vaikka aivokuolema olisi kysymyksessä,tai jokin muu elämääelvyttävä toimenpide,joka ei saisi enään minua pelastettua.
Mutta kuinka tällainen aihe nyt tulikin Susmorseimmin mieleen --koitappas taasen piristyä .
Samassa veneessä ollaan kaikki.
Toivottavasti saamme ihmisarvoisen lopun,tässä kurjassa maailmassa jossa saa pitää tiukasti ovensa lukittuna ...kaiken varalta.
Onneksi olen vielä uskaltanut ulos Jerrycottonin kanssa ,vaikka illat vaan pimenee, ja Heijastimistakaan ei saa sitä turvaa .
Toivon että kun tulee lumi maahan ,se saa pikkusen valoa maailmaan.Ei unohdeta laittaa piikkiä kenkänpohjiin.
itse itsensä lopettamista tuossa mietiskellyt, varsinaista itsemurhaa. Onhan meissä nykyihmisissäkin vielä luonnonnläheisyyttä jäljellä monessa asiassa, emme vaan enää osaa tiedostaa niitä.
Tuo elämänhalun loppuminen, jaksamisen loppuminen, on niin vahva asia, ettei sille todellakaan voi kukaan mitään, olen sen ihan läheltä saanut huomata...uskon, että moni muukin on. Se on tavallaan kuin oman poislähtönsä jouduttamista, mutta nykyihminen ei sitä itse tiedosta. Syitä voi olla erilaisia, ns.vahvoilla ihmisillä vaikka kaikkensa elämässä tehneenä, antaneena ja lopulta periksi antamaan joutuneena, ettei voikaan enempää tehdä.
Ennen vanhaan luin aina kuolinilmoitukset lehdistä, en enää ole lukenut, niin aika usein huomasi, että vanhoilla ihmisillä aviopuolison kuoltua, ei omakaan elämä enää kauan sen jälkeen kestänyt. Vaimo tai mies seurasi aika pian puolisoaan. Niin suuri merkitys on näissäkin tapauksissa elämänhalulla, että aivankuin pystyy suggeroimaan itse jouduttamaan omaa lähtöään. Mutta kuitenkaan ei varsinaisesti osata kenties "valmistautua" lähtemään. Ilmeisesti voimat ovat niin lopussa, ettei sitäkään jaksa.
No,tällasii nyt. Eivät minuun oikeastaan nämä vuodenaikojen vaihtelut vaikuta, siis mielialaan. Kyllä minä oikeastaan pimeästä pidän.....ja onneksi olen tällanen "huithapeli", yhtenä aamuna onnensa kukkuloilla, toisena murheen laaksossa.
Ja Ullamirjami...niitä helekatin piikkejä en minä kenkiini laita...kompuroia niitten kanssa saa ja nenälleen tuiskahtellee vaikka hankeen.