Oon 17-vuotias tyttö.MUn elämä näyttää helposti ulkopuolisen silmillä "ihan keskiverrolta"; opiskelen,paljon suunnitelmia,iltatöitä ja tavallisen tasapainoiset vanhemmat. Mua pidetään iloisena,innostavana,sinnikkäänä,potentiaalisena,rehellisenä... positiivisten asioiden listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Tosiasia on se että se että oon henkisesti ihan loppu. Ilonen oon tasan vaan ihmisten/tilaisuuksien vaatiessa, kun taas esim. kotona saatan makoilla paskana saamatta mitään aikaan. Masentuneena ajatukset kiertää sitä samaa kehää oman riittämättömyyden kautta siihen miten mistään ei tule mitään. Ja ilosena sitten taas kaikki menee yli. Puhetta ja tarinaa riittää, valehtelenkin usein. Saan outoja päähänpistoja ja ne on _pakko_ toteuttaa miten tahansa..paikallaan oleminen ja muiden aikaansaamattomuus vituttaa silloin. Ahdistun, jos muhun ei oteta yhteyttä tai jos jään vähänkin muiden jutuista paitsi.
Tätä on jatkunut jo parisen vuotta. Voishan tän teini-iänkin piikkiin pistää mutta musta tuntuu että muut on paljon eheämpiä kun mä.
Kokemuksia ja vastauksia toivon(mieluusti sellaisilta jotka on itse saaneet bipo-diagnoosin!)
Tätä on jatkunut jo parisen vuotta. Voishan tän teini-iänkin piikkiin pistää mutta musta tuntuu että muut on paljon eheämpiä kun mä.
Kokemuksia ja vastauksia toivon(mieluusti sellaisilta jotka on itse saaneet bipo-diagnoosin!)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.