Loppuunpalaminenko?

Lähemmäs pari vuotta kävin töissä ennen yliopistoon pääsyäni, ja sen parin vuoden ajankin stressasin koko ajan milloin mistäkin. Kun opin töissä perusasiat ja hommat alkoivat luistaa ja tutustuin vähitellen työkavereihini, aloin stressata jostakin muusta ja vatvoa asiaa päässäni. Siitä stressinaiheesta päästyäni aloin taas stressata jotakin muuta asiaa ja ahdistuin vuorostani siitä. Stressi ja toisinaan myös ahdistus pysyvät, stressinaiheet vain vaihtuvat. Olen huomannut, että parin viime vuoden aikana olen ruvennut itkeskelemään paljon useammin, sosiaaliset tilanteet ja vieraat ihmiset ovat alkaneet tuntua ahdistavammilta ja vastenmielisemmiltä kuin ennen (koska pelkään aina etten keksi puhuttavaa, tuntuu että pitää olla kauhean sosiaalinen ja pirteä vaikka en jaksaisi olla jne) ja en tunne oloani levänneeksi edes lomien jälkeen - usein vapaan jälkeen huomaan, että olin pakannut taas koko loman täyteen tekemistä enkä kerennyt levätä tarpeeksi ja ajattelen, että ehkä sitten seuraavalla vapaalla lepään. Sitä ei kuitenkaan ikinä tapahdu. En osaa rentoutua, vaan vapaallakin mietin rästihommia ja murehdin jo etukäteen seuraavaa työntäyteistä päivää. Jos minulla onkin vapaapäivä ja saan tehdä "mitä haluan" usein en jaksa tehdä mitään, vaan jään lähinnä möllöttämään kotiin ja tunnen sitten kuitenkin turhautuneisuutta siitä, etten ole tehnyt mitään kivaa.

Yliopiston aloitettuani olen skippaillut luentoja ja ahdistun aina jälkeenpäin kun tunnen oloni laiskaksi. Toisaalta tuntuu, että luennoilla en jaksa keskittyä. Vaikka minulla olisi lyhytkin päivä, tunnen oloni usein sen jälkeen väsyneeksi ja voimattomaksi. Minulla on koulussa tuttuja, mutta usein minulla on fiilis, etten halua törmätä heihin, sillä en jaksaisi yrittää olla puhelias ja pirteä ja haluaisin eristäytyä luennoillakin mieluiten omaan nurkkaani istuksimaan. Toisaalta tahdon uusia tuttavuuksia, tiedostan ristiriidan ajatuksissani (sillä en tietenkään voi saada uusia tuttuja jos en itse ole oma-aloitteinen) ja stressaan siitäkin. Itken usein kotona väsymystä, vaikka olisin nukkunut tarpeeksi. Huono itsetunto ja sen aiheuttamat itsesyytökset milloin mistäkin riivaavat minua jatkuvasti. Syömiskäyttäytymiseni on muuttunut huonoon suuntaan, koen usein näyttäväni paksulta vaikka oikeasti olen normaalipainon alarajoilla ja yritän pudottaa painoani epäterveellisin konstein esim. jättämällä aterioita tahallani väliin. Lasken kaloreita jatkuvasti, syyllistän itseäni pienestäkin herkuttelusta ja syön tahallani liian vähän. Jos painoni heittää kilollakin ylöspäin, päiväni menee pilalle, masennun täysin ja saatan "rankaista" itseäni syömällä tahallani aivan liian vähän. Ajoittain taas tajuan, ettei tuo ole tervettä, syön jonkinpituisen jakson ajan normaalisti ja aloitan rumban alusta. Usein tuntuu, etten osaa kontrolloida itseäni enää lainkaan. Pelkään, että sosiaaliset suhteeni menevät pilalle, sillä vaikka tapaan jotakuta kaveriani ja poikaystävääni viikottain, olen murehtivassa mielentilassani poissaoleva ja omissa ajatuksissani sekä toisinaan kärttyinen ja vähäsanainen. Poikaystäväni tahtoo, että puhun asioistani hänelle, mutta tunnen oloni väsyneeksi ja surulliseksi niin usein, etten tahtoisi aina kuormittaa häntä huolillani. Välillä tuntuu, etten enää edes muista, millaista on olla huoleton ja oikeasti rentoutunut, kun murehdin aina jostakin. En ole toistaiseksi käynyt lääkärillä tai missään, kun olen ajatellut, että kannattaako tämän takia nyt minnekään mennä. Lisäksi joskus puhuin jollekulle lääkärille näistä asioista ja hän suhtautui asiaan vähättelevästi ja tiuski, että mitä minä luulen hänen voivan asialle tehdä. Tuon jälkeen olen ollut arka ottamaan kehenkään yhteyttä tämän tiimoilta. Pitäisikö kuitenkin käydä lääkärillä vai mitä häh?

Kunpa oppisit arvostamaan itseäsi enemmän! Vanhempasi ovat ehkä tahtomattaan pahentaneet tilannettasi. Lisäksi yliopiston anti-sosiaalinen ympäristö ruokkii suorittamista.

Mistä oikeasti pidät, mitä harrastat? Voisitko sitä kautta löytää elämääsi aitoa iloa?

Saattaa olla että kärsit jonkun verran sosiaalisten tilanteiden pelosta ja lievästä masennuksesta. Hakeudu terveydenhoitajan juttusille (itsekin menin). Mitä nopeammin otat apua vastaan, sen parempi. Älä yritä enää pärjätä yksin.

Lupaatko?

yksi uupunut. Aloitin nyt syksyllä ammattikorkeakoulussa ja jo melkein alusta alkaen tuntui siltä että en jaksa, en pysty keskittymään ja nykyään vapaa-aikakin menee täysin ohi kun lähes joka päivä tekee koulujuttuja ja niinä päivinä kun koittaa pitää taukoa koulusta niin ajattelee koko ajan että pitäisi tehdä jotain, niin kuin pitäisikin mutta ei vaan aina jaksa.
En ehdi näkemään edes kavereita kuin sopimalla tapaamiset aina 2 viikkoa ennen.

Minua on jo parin vuoden ajan ahdistanut aika ajoin, tullut sellaisia todella lyhyitä ahdistuskohtauksia, enkä tiedä mistä ne johtuvat, aika usein luennoilla saattaa yhtäkkiä vaan tulla hirveä ahdistus joka tuntuu kurkussa asti ja tekisi mieli vain lähteä kotiin, en ole toistaiseksi vielä lähtenyt kertaakaan, koska en halua jäädä miltään tunnilta pois.

Nytkin kun kirjotan tätä tekstiä sydämeni pumppaa kovempaa kuin normaalisti. Tiedä sitten mistä sekin johtuu..

Minulla on ollut syömishäiriö noin viisi vuotta sitten, joka ei mielestäni ollut mitenkään vakava koska en missään hoidoissakaan sen takia käynyt. Ei siitä sen enempää... mutta sen loppumisen myötä olen edelleen tähän päivään saakka aina miettinyt kaloreita, se tosin vaikka olen aina niitä miettinyt ei tarkota sitä että olisin aina tehnyt sen perusteella niitä parhaimpia valintoja ruuan suhteen, jonka johdosta paino ei todellakaan ole enää normaalissa, vaan sen yläpuolella. En jaksa enkä ehdi tekemään asian eteen mitään koulukiireiden takia. Avomies koittaa toisinaan kannustaa kun samalla taas kantaa kaikenmaailman herkkuja kotiin.

Enpä olisi uskonut että koulusta olisi tulut näin kova stressi minulle, toivon vaan että se häipyy ajan myötä.. joululomaa odotellessa.