En oikein tiedä minne tämä aihe kuuluisi, joten kirjoitan vaikka tänne...
Itselläni on tällainen kiusallinen pulma, mikä tulee esille aina todella surullisissa tilanteissa (esim. hautajaisissa): alan hymyillä ja pahimmillaan nauraa, kun muut itkevät ympärilläni. Erityisen vaikeaa on, jos joku halaa minua lohduttavasti. Näissä tilanteissahan minun odotettaisiin itkevän, mutta sen sijaan vaan huvittaa ja naurattaa... miksi ihmeessä? Onko muilla tällaista ongelmaa?
Olin vähän aikaa sitten isäni hautajaisissa, ja vaikka olen todella masentunut isän kuolemasta (näin parin kuukaudenkin jälkeenkin itken yksin ollessani n. pari kertaa viikossa). Tuli vaan mieleen, että jo joskus yläasteaikoina (olen nyt 22v) kun olin ensimmäistä kertaa hautajaisissa, niin silloinkin vaan nauratti. Kyseessä oli silloin aika tuntematon ihminen, enkä ajatellut huvittuneisuuden olevan ongelma, mutten koskaan olisi uskonut tuntevani samoin oman isäni hautajaisissa.
Ihan kuin olisin sosiopaatti tai jotain, toivottavasti kukaan hautajaisissa ei huomannut hymyilyäni...
Itselläni on tällainen kiusallinen pulma, mikä tulee esille aina todella surullisissa tilanteissa (esim. hautajaisissa): alan hymyillä ja pahimmillaan nauraa, kun muut itkevät ympärilläni. Erityisen vaikeaa on, jos joku halaa minua lohduttavasti. Näissä tilanteissahan minun odotettaisiin itkevän, mutta sen sijaan vaan huvittaa ja naurattaa... miksi ihmeessä? Onko muilla tällaista ongelmaa?
Olin vähän aikaa sitten isäni hautajaisissa, ja vaikka olen todella masentunut isän kuolemasta (näin parin kuukaudenkin jälkeenkin itken yksin ollessani n. pari kertaa viikossa). Tuli vaan mieleen, että jo joskus yläasteaikoina (olen nyt 22v) kun olin ensimmäistä kertaa hautajaisissa, niin silloinkin vaan nauratti. Kyseessä oli silloin aika tuntematon ihminen, enkä ajatellut huvittuneisuuden olevan ongelma, mutten koskaan olisi uskonut tuntevani samoin oman isäni hautajaisissa.
Ihan kuin olisin sosiopaatti tai jotain, toivottavasti kukaan hautajaisissa ei huomannut hymyilyäni...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Perustelen sillä, että pappani hautajaisissa oman sukupolveni muut nauroivat ja juoksivat täysillä, minä itkin. Veljieni ja serkkujeni käytöksen perusteella totean, että on täysin normaalia nauraa mm. hautajaisissa. Äiti ei puuttunut veljieni käytökseen poikkeavana/häiritsevänä, mutta minä en olisi saanut itkeä lainkaan.
eikö itkulla ja naurulla ole kuulemma sama tarkoitus: jännityksen tms. laukaisu?