Toinen vanhemmista on ollut yhteishuoltajuudesta huolimatta yksinhuoltajana. Nyt viimeaikoina toinenkin vanhemmista on kuitenkin aktivoitunut, kun on perustanut uusperheen. Mikä on ex-perheen asema ja mikä on yhteisten lasten asema tässä nykytilanteessa. Ei kait lapsia kuitenkaan voi pallotella.
Yhteishuoltajuus, joka ei ole tominut - mitä sanotte tästä
Onko kokemusta?
12831
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
sitähän eroperheissä juuri tehdään eli pallotellaan lapsia...ei kai se mikään yllätys sinulle ole ? Miettisitte ennen lastentekoa muutaman kerran, mutta ei..52 % avioliitoista päätyy eroon, mikä helvetti siinä on, sylettää lasten puolesta. Niin "äijästä tuli juoppo/väkivaltainen/petturi/kasvettiin erilleen..niin kun ei se kulta-Markku, Pertti etc . ollut yhtään sellainen ennen lapsia...", ei varmaan ollut ei kun yhteen täytyy paukata ja lapsia vääntää ennenkuin edes toista kunnolla tuntee.., niin ja missään parissa vuodessa toista ei opi tuntemaan.
Itse olette valintanne aikoinaan tehneet, mitä sitä enää täällä itkemään.
Tässä ei nyt ole omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, vaan läheisistäni.
On tosi ikävää seurata sivusta tapahtumia. Toivoisin jotenkin voivani vaikuttaa asioihin, mutta en tiedä miten. En siis itke täällä, vaan odotan mielummin vinkkejä siihen miten tällaisessa tilanteessa voisi toimia kaikkien parhaaksi.
Kiitos etukäteen näistä vinkeistä.
Mitä sinä käsität sanalla yhteishuoltajuus? Onko se sinusta sitä, että vanhemmuus jaetaan eron jälkeen tasan? Vanhemmuuden arkea ylläpitää kahden sijaan eron jälkeen yleensä yksi vanhempi, huoltajuusmuoto ei suoranaisesti vaikuta mitenkään.
Keskeistä on miten muualla asuva vanhempi tapaa lastaan, joten lapsen kanssa asuvan vanhemman on tuettava yhteydenpitoa muualla asuvaan vanhempaan, lapsen kanssa asuva vanhempi ei saa arvostella toista vanhempaa tai tämän uusia ihmissuhteita eikä luoda lapselle lojaliteettiristiriitoja tapaamisten takia.
Hienoa, että toinenkin vanhemmista on aktivoitunut.
"Ei kait lapsia kuitenkaan voi pallotella."
Mitä tarkoitat tuolla lopputekstillä
Hyvä että toinen vanhemmista on aktivoitunut - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt pitää vain sen toisen vanhemman käsitellä tämä asia ja ymmärtää että omat kaunat on unohdettava lasten edun takia.
Lapsen mielessä on tyhjä aukko poissaolevan vanhemman kohdalla, hänelle on suotava oikeus tutustua ja oppia tuntemaan toinenkin vanhempansa vaikka läheiset aikuiset siitä ei pitäisikään. Jos toinen vanhempi hylkää lapsensa uudelleen, lapsi käsittelee tapahtuneen (mahdollisesti kypsän aikuisen avituksella) ja jatkaa elämäänsä. Lapsi ajattelee asioista eritavalla kuin huolissaan olevat kaunaiset aikuiset.
Hieno juttu, että toinenkin on aktivoitunut, tosin säännöllisen epäsäännöllisesti.
Pallottelulla tarkoitin sitä, että kuvioon on lisäksi tullut keskustelu lasten muuttamisesta tämän aktivoituneen vanhemman luo.
Tapaamiset kyllä ymmärrän, mutta muutto kodista toiseen on asia joka hämmentää, varsinkin kun se tarkoittaisi todellista elämän muutosta - muuttoa paikkakunnalta toiselle, muuttoa kavereista, koulusta ja kaikesta muusta ympäristöstä, sukulaiset mukaanlukien.
Ajattelen niin, että tällaisia asioita ei keskustella ja suunnitella kouluikäisten lasten kanssa, vaan ne pitäisi aikuisten pystyä hoitamaan keskenään. Lapsia ei pitäisi tällaisilla asioilla hämmentää, varsinkaan kun ovat vasta kovin vähän olleet tämän aktivoituneen vanhemman kanssa tekemisissä, eivätkä voi mitenkään ymmärtää sitä mihin kaikkeen muutto voisi vaikuttaa.
Ehkä en aloituksessani osannut riittävästi ilmaista asiaa, mutta tällaiseen tilanteeseen kaipaisin vinkkejä.
Kuinka monta kertaa vanhemmalle pitää antaa uusi mahdollisuus? Kuinka monesti hän voi ilmaantua lapsen elämään, lupailla kuut taivaalta, vain pettääkseen lupauksensa ja kadotakseen taas. Ja tullakseen sitten vuoden kuluttua taas vaatimaan oikeuksiaan ja lupailemaan lapselle kohtuuttomia?
Onko se lapsen etu, että toinen vanhempi pettää jatkuvasti hänen luottamuksensa? Että hän joutuu pettymään joka kerta uudestaan? Pitääkö lähivanhemman loputtomiin tukea ja kannustaa tällaista toimintaa?
Minä puhun nyt omasta kokemuksestani lapsen roolissa. Minä olin se jolle valehdeltiin, se joka hylättiin toistuvasti ja se joka etsi syytä itsestään vuosikaudet. Äitini tuki ja kannusti tapaamaan iskää aina kun hän ilmestyi kuvioihin, hän valoi uutta uskoa joka kerta "iskällä on ollut kiireitä, mutta nyt varmaan ei enää tule noin pitkää taukoa". No, tulihan se tauko taas, vuodeksi tai kauemmaksikin aikaa. Se katkeroitti pahemman kerran. Minusta äitini olisi pitänyt kieltää isää tulemasta enää. Kokonaan kadonnut isä olisi tehnyt vähemmän pahaa kuin ajoittain ilmestyvä valehtelija.
Valitettavasti jo silloin oli vallalla tämä systeemi että sitä tapaamisista luistavaa pitää tukea ja kannustaa ihan loputtomiin vaikka lapsi siitä kärsii. Äidilleni oli lastenvalvoja ja sossun täti sanoneet että pitää vaan kannustaa ja valaa lapseen uskoa iskään, isä on kuitenkin isä. Ja isän oikeus lapseensa menee lapsen oikeuksien ohi.
Lapsen edun määrittely on kyllä mutkikasta. Päätöksisiä tehtäessä joutuu usein sietämään epävarmuutta, sillä tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja silti pitäisi osata ajatella nykyhetkeä pidemmälle. Se, mikä tuntuu juuri nyt hyvältä, ei ehkä olekaan sitä jonkin ajan kuluttua.
Lapsen etu ei välttämättä tarkoita sitä, että päätökset ja ratkaisut tehtäisiin aina niin kuin lapsi haluaan ja pettymykset pieninä annoksina vauhdittavatkin kehitystä ja itsenäistymistä, suuret jatkuvat pettymykset tienkään eivät. Vanhemman loputtomiin tehtäviin kuuluu opettaa jälkeläiselleen, mielipahan ja pettymysten kanssa on jokaisen opittava elämään. Lapsen puolella oleminen ei tietenkään tarkoita kaiken hyväksymistä, mutta tarvittaisiin aivan erityisiä innovaatioita, jotta voitaisiin elää ihanne maailmassa.
Jos etävanhempi ei kertasanomisesta ymmärrä ettei hän voi puhua lapsille lasten muuttamisesta etävanhemman luokse ilman että siitä on sovittu lähihuoltajan kanssa, on syytä kääntyä lastenvalvojan puoleen ja jos ei lastenvalvojan puhuttelu lopeta tällaista etävanhemman lasta vahingoittavaa toimintaa, etävanhemmasta on syytä tehdä lastensuojeluilmoitus. Tällaisen etävanhemman kohdatessani, tukisin lasten tasapainoista elämää estämällä suioraan estämättä lasten ja etän tapaamiset, kunnes asia on viranomaistaholla selvitetty ja etävanhempi ymmärtää protokollan ja kaapinpaikan. Niin kuin teinkin.
Etävanhemman on aivan turha puhua lapsille muutosta, koska huoltajuutta ei muuteta vain siksi että etävanhempi haluaa niin. Ei välttämättä vaikka lapsikin haluaisi, ellei lapsi ole riittävän vanha ja kykenevä perustelemaan muuttohalukkuutensa.
"Kuinka monta kertaa vanhemmalle pitää antaa uusi mahdollisuus? Kuinka monesti hän voi ilmaantua lapsen elämään, lupailla kuut taivaalta, vain pettääkseen lupauksensa ja kadotakseen taas. Ja tullakseen sitten vuoden kuluttua taas vaatimaan oikeuksiaan ja lupailemaan lapselle kohtuuttomia?"
Jos etävanhemman ja lapsen tapaamiset ovat satunnaisia ja harvakseltaan, lähihuoltaja voi hakea tapaamissopimuksen supistamista, kaventamista tai miksi sitä nyt sanotaankin. Jos lapsen mieli kärsii siitä että etävanhempi käy harvakseltaan, ehkä sitten on parempi kieltää tapaamiset, itse en sellaista tekisi lapsilleni, koska pienikin side etävanhempaa on side, jolla on mahdollisuus vahvistua vuosienkin kuluttua. Jos vanhemmalta ja lapselta kielletään hyväätarkoittavasti se pienikin yhteys, lapsi ikävöi vielä enemmän.
Lapsi kestää etävanhemman aiheuttamat pettymykset jos lähihuoltaja ei annetuista lupauksista tee härkästä.
"Äitiii, iskä lupasi ostaa meille Lassien kun saa paljon palkkaa!"
"Niinhän se isi taas lupasi teille jotain, tällä kertaa koiranpennun, luuletteko te tosissaan että se teille mitään koiraa ostaa. Katsokaa nyt, ei sillä ole edes rotukoiranhintaista autoa, joten millä se teille mitään ostaa. Tapaa teitä taas vuoden päästä ja lupaa taas mahdottomia. On sillä omituinen tapa välittää o m i s t a lapsistaan! Valehtelee o m i l l e lapsilleen! Maksaisi edes elatusmaksunsa ajallaan ja puhuisi vasta sitten Lassiesta!"
Tällainen keskustelu nousi mieleen vuosien takaa. Äiti ei vaan ymmärtänyt, että me lapset tiesimme, että "isä ostaisi, jos..." ja se jos olisi hyvin epävarmaa. Äiti vihasi isää ja sen me ymmärsimme äidin puheesta mutta olisi riittänyt kun hän olisi sanonut vain että ahaa, ehkä sitten joskus.
Itse en kokenut isän satunnaisia vierailuja pettymyksenä, enkä odottanut häntä tapaamisten välillä. Me tiesimme, että isä sanoi tulevansa mutta sitten Masa tai Kake tarvitsikin kiireellistä apua ja hän tulisikin toisen kerran. Se oli meidän isän tapa. Meillä oli hyvä koti, kivat kaverit ja ohjelmaa siinä elämänpiirissä riittävästi. Isän vierailut olivat bonusta.
Lastako ei pitäisi kuunnella? Kyllä myös lapsen täytyisi myös saada käydä läpi kaikki ne tunteet, jotka liittyvät lapsen arkikuvioihin.
Tarkoitushan on aina turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Yksi avain kysymyksistä onkin, mitä lapsi itse toivoo asumiselta ja miksi. Lapsen asuinpaikka voi toki myös vaihtua lapsen kasvaessa, ei se ole automaattisesti lapsen edun vastaista.
Vinkkejä vai haluatko kokea voitonriemua, kun nyt sanon, että lapsen asuinpaikasta keskustelessa tulis ottaa huomioon, tuottaako asuminen muutoksia koulunkäynti järjestelyihin, harrastusmahdollisuuksiin(voi toki muuttua myöskin paremmiksi). Ehdottomasti on otetteva huomioon, se kumpi on ennenkin kantanut päävastuun, mutta eihän sekään mitenkään ratkaisevaa ole. Jos ei ole aina osannut toteuttaa omaa vanhemmuuttaan ei siihen voi takertua.
Vanhempien taloudellinen tilanne, työtilanne, siihen liittyvät mahdollisuudet huolehtia lapsista. Vanhempien kyvykkyys turvata tapaamisoikeus ja lapselle läheisten ihmissuhteiden säilymisen. Ihan perushoidon sujuminenkin on otettava huomioon.
Sanoppa nyt sinä, mikä olisi se erityinen innovaatio, ettei lasten tarvistsi kokea turvattomuuttaavoimuutta, ettei heidän tarvitsisi miettiiä poissa olevan vanhemman tilannetta ja kaikkea muuta, siihen liittyvää. Eikö avoimmuus ole kuitenkin tärkeämppää, kuin lasten jättäminen yksin mietteidensä kanssa.
Sinä puhut omasta kokemuksestasi, mikaelamargiitta puhui omastaan.
"Lapsi kestää etävanhemman aiheuttamat pettymykset jos lähihuoltaja ei annetuista lupauksista tee härkästä. "
Lähivanhemmanko syytä se on jos lapsi kärsii? Isukki voi siis valehdella lapselle silmät suut täyteen? Lähihuoltajako se niistä petetyistä lupauksista ongelman tekee? Lasta ei siis lainkaan haittaa jatkuva valehtelu, vaan ongelma onkin se lähivanhempi?
Lähivanhemmanko syytä se on jos lapsi kärsii? Ei, vaan lapsi kärsii huomattavasti vähemmän, jos lähivanhempi osaa lapsen pettymystä lieventää, eikä lisätä sitä omilla negatiivisilla tunteillaan joita hän tuntee lapsen etää kohtaan.
Isukki voi siis valehdella lapselle silmät suut täyteen? Ei tietenkään saa valehdella, mutta ymmärsin että myös tapaamiset ovat harvinaisia eli eipä tuo kovin usein käy valehtelemassa.
Lähihuoltajako se niistä petetyistä lupauksista ongelman tekee? Osaltaan kyllä, jos lisää pettymystä omilla puheillaan. Lähin kuuluu lieventää pettymyksiä ja annettuja lupauksia, jos tietää että ne on vaan puheita. Yritän kovasti miettiä tilannetta, jossa lapsi olisi niin pettynyt etävanhempansa touhuihin, että lähi katsoisi parhaimmaksi lapsen kannalta lopettaa tapaamiset. pettymysten pitää olla tosi suuria jos tapaamisten estäminen on vaihtoehto.
Mielestäni vähätkin tapaamiset suurilla lupauksilla on parempi kuin ei lainkaan tapaamisia. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia lapsuudesta sekä lähinä. Lapsi kestää pettymykset jos lähivanhempi ei pettymyksiä suurentele ja kun lapsi kasvaa hän ehkä oppii ymmärtämään vanhempiensa katteettomien lupausten syyt ja antamaan anteeksi ne.