Olen vuoden asunut yksin, muutin suoraan vanhempieni luota. Olen nuori, 20v ikäinen, yksinasuva sinkku ja mietinkin, voisiko tämä kaikki johtua esimerkiksi siitä, että olen vasta itsenäistymässä..? Tosin, olin jo vanhempienikin luona melko itsenäinen, mutta kai silti itsenäistyminen on pitkä prosessi, ehkä.. Opiskelen yliopistossa, joten arkirutiinit ovat aika vähissä, mutta koulu menee kuitenkin ihan hyvin.
Minulle siis iskee aina iltaisin kamala ahdistus/yksinäinen olo. Esimerkiksi nyt on siis hyvä olo: kello on 13 eikä ole mitään ongelmia.
Illalla, n. klo 20-22 aikaan mieleni valtaa kuitenkin aivan eri ajatukset! Tulee tunne, että ei kukaan välitä, ei ketään kiinnosta jne. Toisaalta tuo tunne on aivan totta: oikeastaan vanhempani ovat ainoat joiden tiedän välittävän. Tämä ei sinänsä ole ongelma, jos minun vanhempani vain välittävät minusta.. Minulla on kyllä kavereita, muttei sellaisia sydänsydänystäviä, joiden varaan laskisin koko elämäni.. Mutta tuotakaan en koe ongelmaksi.
Kerron esimerkin viime illalta/yöltä. Klo 21 katsoin tv:tä, oli hyvä olo. Klo 22 alkoi ahdistaa. Istuin tietokoneella. Tuli tunne, ettei kukaan oikeasti välitä minusta, paitsi vanhempani. Aloin itkeä ja itkin n. 30min. Itkuni lopussa tajusin, että vain minä vastaan elämästäni, senhän voisi melkeinpä vaikka päättää päiviltään.. Mutta tuo oli vain ohimenevä ajatus. Kello 23 olin niin tunnemylläkässä, että minun piti rauhoitella itseäni. N. klo 24 olin rauhassa, jotenkin vain olo meni lopulta ohi, vietin sen jälkeen netissä vielä n. tunnin, että sain tunnemylläkän ohi ja väsymyksen.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Voiko tämä viestiä masennuksesta, yksinäisyydestä vai mistä? Elämään tyytymättömyydestä? Vaiko siitä, ettei kaikille sovi yksinasuminen?
Olen miettinyt ongelmiini ratkaisua, joita voisivat olla mm. unilääkkeet. Toisaalta en haluaisi uni/nukahtamislääkkeitä, koska niihin voi jäädä koukkuun eikä lopulta osaa nukahtaa ilman niitä.
Olen miettinyt, olenko masentunut.. Vai onko minulla jokin mielialahäiriö, esim alkava kaksisuuntainen..?
Olisiko kenelläkään neuvoja, vinkkejä.. Samanlaisia kokemuksia.
Minulle siis iskee aina iltaisin kamala ahdistus/yksinäinen olo. Esimerkiksi nyt on siis hyvä olo: kello on 13 eikä ole mitään ongelmia.
Illalla, n. klo 20-22 aikaan mieleni valtaa kuitenkin aivan eri ajatukset! Tulee tunne, että ei kukaan välitä, ei ketään kiinnosta jne. Toisaalta tuo tunne on aivan totta: oikeastaan vanhempani ovat ainoat joiden tiedän välittävän. Tämä ei sinänsä ole ongelma, jos minun vanhempani vain välittävät minusta.. Minulla on kyllä kavereita, muttei sellaisia sydänsydänystäviä, joiden varaan laskisin koko elämäni.. Mutta tuotakaan en koe ongelmaksi.
Kerron esimerkin viime illalta/yöltä. Klo 21 katsoin tv:tä, oli hyvä olo. Klo 22 alkoi ahdistaa. Istuin tietokoneella. Tuli tunne, ettei kukaan oikeasti välitä minusta, paitsi vanhempani. Aloin itkeä ja itkin n. 30min. Itkuni lopussa tajusin, että vain minä vastaan elämästäni, senhän voisi melkeinpä vaikka päättää päiviltään.. Mutta tuo oli vain ohimenevä ajatus. Kello 23 olin niin tunnemylläkässä, että minun piti rauhoitella itseäni. N. klo 24 olin rauhassa, jotenkin vain olo meni lopulta ohi, vietin sen jälkeen netissä vielä n. tunnin, että sain tunnemylläkän ohi ja väsymyksen.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Voiko tämä viestiä masennuksesta, yksinäisyydestä vai mistä? Elämään tyytymättömyydestä? Vaiko siitä, ettei kaikille sovi yksinasuminen?
Olen miettinyt ongelmiini ratkaisua, joita voisivat olla mm. unilääkkeet. Toisaalta en haluaisi uni/nukahtamislääkkeitä, koska niihin voi jäädä koukkuun eikä lopulta osaa nukahtaa ilman niitä.
Olen miettinyt, olenko masentunut.. Vai onko minulla jokin mielialahäiriö, esim alkava kaksisuuntainen..?
Olisiko kenelläkään neuvoja, vinkkejä.. Samanlaisia kokemuksia.
Vastaukset 14
Vanhimmat
On kokemuksia siitä mitä nimitetään masennukseksi, sekä yksinolosta ja elämään tyytymättömyydestä. Ja yksin asumisesta, muttei sen tuntemisesta ongelmaksi.
Sikäli kuin nimityksillä on väliä, niin jos lääkäriin menisit, niin aika varmasti saisit ainakin masennusdiagnoosin (joka on sellainen "ei oikein tietoa miksi, mutta jotain ongelmia on"-tyyppinen kaikenkattava epämääräinen diagnoosi). Ja luultavasti lääkemääräyksen tai pari.
Jos minä toimisin puoskarina, niin kehottaisin ensisijaisesti kuuntelemaan kaikkia sisäisiä tuntojaan. Jos tuntuu pahalta, niin siihen on syynsä. Jos jokin mielesi aspekti ei saa sinulta tarvitsemaansa huomiota, oireilu on väistämätöntä. Vaikea on tietysti aina itsekään, saati ulkopuolisena, arvioida mikä tarkalleen on pielessä. Yksinäisyys on tietenkin hyvä ehdokas, jos olet todellakin liian paljon yksin. Jos sen sijaan ongelma on enemmänkin se, ettet saa lähennyttyä kavereihisi, voi ongelman ydin olla toinen, esim. jos tuttavasi ovat ihmisiä, joiden kanssa sinun on vain liian vaikea tulla toimeen ja tarvitset helpompia tapauksia; epärealistiset odotukset heidän suhteensa tai luottamuksesi puute heitä kohtaan, mikä saattaa olla hyvin perusteltua, tai sitten turhaa pelkoa, aiempien huonojen kokemusten takia.
Minusta on aina kuulostanut oudolta että ei haluaisi asua yksin, koska itse rakastan sitä. Jos olisin parisuhteessakin, niin mieluiten sitten jotenkin kämppistyyliin, että kummallakin on omaa ja yksityistä tilaansa, vaikkapa omat huoneet. Vaalin omaa rauhaani ylitse lähes kaiken. Kai se on mahdollista ettei joku pidä tällaisesta elämäntavasta, mutta koska tämä nyt kuitenkin vain on minusta niin... turvallista ja rauhallista, niin uskoisin, että tätä voi kuka tahansa muukin oppia arvostamaan edes jonkin verran. Yksinoloon kykeneminen on sitäpaitsi minusta edellytys aikuisten ihmisten yhdessäololle, eli on se jotain mikä on syytä oppia vaikkei aikoisikaan tehdä omasta rauhasta lopullista elämäntapaansa.
Tuttua, vaikka ikää olikin jo lähes 30 silloin. Ei se enää niinkään vaivaa. Venlafaksiinia 150 mg aamuisin. Illalla mirtatsapiinia, jonka avulla uneen eikä ahdistus syvene. Tarvittaessa vielä Opamoxia tai Tenoxia. Toivottavasti saat avun ilman lääkkeitä!
"Ahdistuskohtauksia" on puskenut aina välillä niin silloin kuin asuin kotona kuin nyt yksin asuessakin. Minua ei ahdista niinkään se, etteikö kukaan välitä minusta vaan kaikki se mistä jään paitsi yksinäisenä. "Kohtaukset" iskevät yleensä nukkumaan mennessä, veikkaan siksi että silloin tulee ajateltua asioita.
Olen 22v ja asunut yksin nyt 4kk. Kavereita ei ole yhtään ja netissä juttelen parin tyypin kanssa, mutta se ei tunnu siltä että saisin sitä tukea mitä tarvitsen. Kaipaan niin paljon läheisyyttä ja kosketusta, että tietäisin että olen olemassa tai tärkeä. Äiti ja veli soittavat joskus tai käyvät kylässä, mutta se ei vaan auta. Koulussa olen yksin, vapaa-ajallakin. En ole voinut välttyä itsemurha-ajatuksilta, koska vain tunnen että minulla ei ole väliä muille ihmisille. Lääkkeet ovat käytössä, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Minulla oli keväällä rakastumiskokemus ja olisin vieläkin toivonut sen jatkuvan, mutta se vain loppui. Olo on hyvin tyhjä ja jätetty... edes mun viesteihin ei toinen osapuoli halunnut lopulta vastata. Mitä tästä elämästä jää käteen lopulta...? ei yhtään mitään.
"Mitä tästä elämästä jää käteen lopulta...? ei yhtään mitään."
Oho, miten viisas lause viestin lopussa! Ilahduin aivan. :)
Tosiaan, aivan totta. Elämästä ei lopulta jää käteen mitään. Elämä on luopumista. Tuonpuoleisestakaan ei ole todisteita. Siksi tämä todnäk ainoa elämä on syytä vain elää mahdollisimman hyvin.
Niin kai. Kukaan vaan ei tunnu tajuavan , en minäkään miten tätä elämää pitäisi elää. ?
Ovatko aivot jotenkin edellä kehitystä? Pitäisikö niiden muuttaa johonkin kehittyneempään olentoon, kuin ihmiseen, joka tuntuu olevan kone joka ei tosiaankaan pysty enää kaikkeen siihen mitä etenkin henkisesti vaaditaan. Mistä edes johtuu se, että toiset ihmiset masentuvat ja toiset eivät tunne huolen häivää.? Totisesti... jokin on pahasti vialla tässä ihmisten nykyisessä kulttuurissa.
Olet oivaltanut onneksi,etteivät kaikki ihmiset maailmassa ole ystäviäsi ? Sinisilmäiset eivät esimerkiksi sitä näin koe,ja tulee paljon pettynyksiä ja pahempaakin.Yksinneläminen on kuivaa,kunnei voi puhuakkaan kuin seinien kanssa.Itse tehty ruokakaan itselle ei aina maistu,siinä kuin tekisit sitä samalla toisellekkin taikka päinvastoin.Itsenäistyminen ja muu varttuminen käy ehkä myös opiskelutavoitteitten myötä? Elämä ei aina kulje kuitenkaan kuten opintosuunnitelmat.Tulevaisuutta silmälläpitäen tavoite elämässä ehkä on kuitenkin asia jota ei kadu jälkeenpäin,on se sitten yksilöllinen taikka kahden aina kauniimpi? Joskus sitten voi kumppaneiden välinenluottamus olla varmempaa,kuin hakea epämääräisiä ystäviä pilvin pimein.Olemme kaikki vajaavaisia ihmispoloisia,olemme sitten teraupeutteja tai emme ole.Ihmisen luonne ja kasvatus viitoittaa myös hänen tietään vastuussaan jos lähimmäisensäkin,teidensä esteistä huolimatta.Näen vanhempiesi ajatukset aivan hyvinä itsenäistymisellesi ja myös kipukynnyksesi siinä pian hellittävän.
Olet muuttanut perheestäsi omaan asuntoon. Toivottavasti sinulla on edes joitakin tuttavia, ystäviä, joiden kanssa voit jostakin keskustella. Tiedän, että illat ovat hyvin pitkiä, jos niitä lähtee viettämään vain television parissa. Koeta löytää jokin harrastus, mene rohkeasti. Mutta jos nyt tuntuu kovin vaikealta, mene käymään lääkärillä ja juttele tilanteestasi tai kirjoita paperille, kuten nyt teit tänne ja anna se lääkärin lukea. Ei ole mikään häpeä hakea apua, eikä siitä kukaan muu tarvitse tietääkään. Elimistösi nyt reagoi vahvasti, sieltä puuttuu jokin mineraali tai sitä on liikaa , lääkityksen kautta tasoittuu ihan varmasti, tiedän kokemuksesta.
Kirjoituksesi oli järkevän nuoren kirjoitus.
Aika samanlaista oli varmaan kun muutin itse kotoa pois. Illoista etenkin alussa meni iso osa yksin esim. tietokoneella tai lukien, ei ollut hyviä ystäviä eikä tyttöystävää. Ahdisti. Ahdistus helpotti elämäntilanteen muuttumisen ja iän myötä, joskus ahdistaa toki vieläkin.
Mä kyllä syön unilääkkeitä. En joka ilta, mutta joskus. Hain ne aikoinaan ekan yliopistovuoden alussa opiskelijaterveydestä ja olen myöhemmin uusinut reseptiä yksityisellä ja työterveydestä. Jos en saa nukuttua ahdistuksen tai minkä tahansa takia niin en näe mitään pahaa ottaa vähän kemiallista apua asiaan. Ei mulla kestä pää kovin kauaa nukkumattomuutta. Nukun muutenkin aika huonosti, vaikkei ahdistaisikaan joten olen kyllä kokenut noista apua.
Tietenkään ei joka ilta, ei edes joka viikko, mutta tarvittaessa. Kyllä mun mielestä sun kannattaisi käydä opiskelijaterveydessä puhumassa tuosta asiasta, koska kovin kauaa et muuten jaksa. Alkaa opinnot kärsiä, ja sitten vasta ahdistaakin!
Olen syönyt joitain vuosia masennus- ja ahdistuslääkkeitä. Niiden käytön olen lopettanut nyttemmin. Koin niistä olevan merkittävää hyötyä, mutta lopetin kun alkoi tuntua siltä etten niitä tarvitse enää.
Yritä ilman lääkkeitä,et opi tuntemaan itseäsi koskaan,niiden kanssa eläen ilot ja surut on yhtä tasamaata,ei kuulu olla niin.Ei yksin asuminen pitäisi olla ongelma,vaan ilo,että on oma paikka ja rauha.Kotona tuskailisit vaan että aina on joku vahtimassa ja kyttäämässä.Nykyään kaikki pikkusenkin poikkeava on masennusta,kuuluu asiaan että nuori joutuu työstämään paljon asioita mitkä vanhempana on itsestään selvyyksiä.Riittää että on tuttavia paljon,joku heistä voi myöhemmin olla ystäväsi,ei ystäviä ole kellään valmiina ne kyllä oma minä muodostaa ajan kanssa,jostain syystä vain tuttavuus syvenee ystävyydeksi.Ihminen nuorena on malttamaton kaikkea pitäisi olla heti.Itse olen jo vanha ja elämäni elettyä tuskailen niin ihmeellisen asian kanssa,kotiin on ahdistava tulla.Lapset on jo maailmalla nuorinkin 44v.Tunne siitä että mieheni tarkkailee tekemisiöni saa minut melkein huutamaan apua,enkä tiedä onko se edes totta vai kuvittelenko vaan.Enää en edes siivoa hänen aikana en siedä että se on siinä katsomassa .Minulla on kyllä muutama tosi ystävä,mutta ei hekään voi auttaa asioissa mitkä on minun korvien välissä,niistä täytyy selvitä itse.Sinunkin on paras miettiä mistä matalapaineesi alkujaan johtuu,sitten siihen vasta voi alkaa ajatella korjauksia.Itku auttaa jaskus tosipaljon,vaikka se olisikin itsesääliä.Sinulla on opinnot meneillään elämä vasta edessä toivon siihen mahtuvan paljon hyvää,mutta surut kasvattaa.
Mä oon kans 20-vuotias työssäkäyvä nuorukainen, joka on noin vuosi sitten muuttanut omilleen. Muuttaminen tänne tapahtui hitaasti, ja kun viimein "jouduin" muuttamaan, itkin monta iltaa ja muistan jotenkin ihan hirveen elävästi, kuinka olin tehnyt ekana iltana maailman pahinta valmisruokaa ja söin sitä, ja itkin :D itkin ihan hysteerisesti, joka ei oo mulle ominaista. Se oli vaan niin kamalaa, että "Nyt mä oon itsenäinen enkä enää lapsi! Ja ruokakin on paskaa"
Noo... pikkuhiljaa se helpotti. Edelleenkin käyn vähintään viikoittain lapsuudenkodissani ja aina sinne ajaessa mä tunnen tulevan omaan, rakkaaseen kotiin :) Ja siellä on vaan niin ihanaa, et joka kerta lähen sieltä melkein haikein mielin, sit välil tää oma kerrostalokämppä tuntuu välil niin masentavalta, ei täällä oota mua kuin jäätävä sotku. Mut välil on kyl ihanaa olla täällä ja suunnitella päiväänsä, ja tykkään tehä ruokaa, myös YKSIN ITSELLENI :) Et toisaalta, ei tää oo mulle niinkään koti, tällanen iso asumisluukku vaan.
Välillä huomaan, et jos en käy lapsuudenkodissa pitkään aikaan ja en oo jutellu vanhempien kanssa, niin on jotenkin ns.masentunut ja ahdistaa kovasti yksinolo. Mut se helpottaa aina kun käy kotona, niin sen jälkeen yleensä ei enää masenna tai ahdista.
En kyllä tiedä, toisaalta ois varmaan kiva jos ois joku kumppani, mut oon taas toisaalt vähän liian itsenäinen, et en osais kyllä kuvitella, et tääl asuis joku mun lisäksi, ku ei oo ikinä vakavasti ollut tarvetta seurustella. Ehkä joskus.
Sitä kutsutaan myös väsymykseksi. :) Väsyneenä mieli on usein matalampi ja asiat ahdistavat enemmän kuin normaalisti. Koita käydä ajoissa nukkumaan. Minulla on samoja kokemuksia, olen 26-vuotias.
Olen todennut myös sen ettei minulle oikein sovi yksin asuminen. Nytkin asun kämppiksen kanssa. Saa olla samanaikaisesti omassa rauhassa mutta kuitenkin vähän elämää ympärillä.
Kannattaa myös syödä terveellisesti ja harrastaa liikuntaa, nekin vaikuttavat mielialaan. Yritä hankkia kavereita ja ystäviä, kehitä itseäsi. Asustele silloin tällölin vanhempiesi luona.
Hyvää yötä!
Itse taas olin tottunut asumaan poikaystävän kanssa, kunnes muutin yksin. Päivät menee tosiaan hyvin, mutta illat ahdistaa, jos ei ole seuraa. Ja vaikka illalla olisikin seuraa, niin sitten ahdistaa se aika, joka on tutun lähdön ja nukahtamisen välissä. Eli kun pitää kuitenkin mennä nukkumaan yksin.
Olen siis tottunut asumaan jonkun kanssa, eikä minulla ole kyllä oikein haluakaan oppia asumaan vain itsekseni. Yhdessä on paljon mukavampaa, kun voi jutella sillon kun haluaa, ja joku on siinä läsnä, vaikka puuhailtaisikin omia juttuja.
Ahdistusta olen pyrkinyt välttämään sillä, että näen paljon kavereita ja perhettä. Se vaan ei oikein auta, kun ahdistus tulee heti, kun olen taas yksin.