Odotan esikoistani viikolla 31 ja tuleva synnytys alkaa kieltämättä vähän jo jännittää... Melkeinpä hirvittää. Pelkään kaikkea tuntematonta jota en pysty hallitsemaan ja koska omaan vielä aika alhaisen kipukynnyksen, pelottaa synnytys aika kovin. Pelottaa, etten kestä sitä kipua tai etten kestä sitä koko tilannetta ja hajoan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Olen kuullut synnytyksestä tähän asti pelkkiä kauhutarinoita, eikä asiaa auta yhtään se että katselen päivisin aikani kuluksi kaikenlaisia vauvaohjelmia, joissa on jos minkälaisia tarinoita synnytyksestä.
Kysyisinkin teiltä jo synnyttäneet, oliko se todella niin kamalaa? Oliko se kipu sietämätön ja miten sen kestitte?
Kertokaa te, jotka olette yllättyneet positiviisesti. Oliko se helpompaa mitä olitte alussa kuvitelleet? Vai täysin painajaismaista jota ei voi kuvitella ennenkuin kokee?
Enkä puhu nyt siitä mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen, eli siis kun saa pienokaisen syliin ja kaikki on ohi ja valtava onnellisuuden ja helpotuksen tunne valtaa mielen. Tiedän, että se on varmasti hienoa ja se palkitsee koko uurastuksen.
Mutta ne tuntemukset ennen sitä, kertokaa rehellisesti. Jos saisin vaikka jotain lohtuakin tähän pulmaani ja alkaisin ajatella että äkkiäkös minä sen homman hoidan pois alta ja selviän siitä kuten muutkin! :)
Olen kuullut synnytyksestä tähän asti pelkkiä kauhutarinoita, eikä asiaa auta yhtään se että katselen päivisin aikani kuluksi kaikenlaisia vauvaohjelmia, joissa on jos minkälaisia tarinoita synnytyksestä.
Kysyisinkin teiltä jo synnyttäneet, oliko se todella niin kamalaa? Oliko se kipu sietämätön ja miten sen kestitte?
Kertokaa te, jotka olette yllättyneet positiviisesti. Oliko se helpompaa mitä olitte alussa kuvitelleet? Vai täysin painajaismaista jota ei voi kuvitella ennenkuin kokee?
Enkä puhu nyt siitä mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen, eli siis kun saa pienokaisen syliin ja kaikki on ohi ja valtava onnellisuuden ja helpotuksen tunne valtaa mielen. Tiedän, että se on varmasti hienoa ja se palkitsee koko uurastuksen.
Mutta ne tuntemukset ennen sitä, kertokaa rehellisesti. Jos saisin vaikka jotain lohtuakin tähän pulmaani ja alkaisin ajatella että äkkiäkös minä sen homman hoidan pois alta ja selviän siitä kuten muutkin! :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Pahinta koko synnytyksessä oli ne kipeät supistukset ja imukupin laitto. Synnytin ilman puudutuksia (synnytys käynnistettiin) mutta en tuntenut yhtään kipua silloin kun vauva tuli ulos imukupin avustuksella, kai siinä oli niin ihmeissään koko tapahtumasta ja keho tuotti sitä hormonia (miksi sitä nyt kutsutaankaan? ). En tuntenut epparin leikkuuta enkä repeämistä ollenkaan (repesin todella pahasti). Ja minulla todellakin alhainen kipukynnys! Tosin koko tilanne tuntui siltä, etten sitä hallinnut, mutta saatiinpa se vauva sieltä ulos! Kyllä sinä siitä selviät, niin ne on selvinneet muutkin ja vaikka itselleni jäi henkiset ja traumat enkä enää ikinä halua synnyttää alakautta repeämien vuoksi, ei se itse vauvan syntymä niin paha kokemus ollut.
Tosiasiahan on, ettet voi itse suunnitella miten synnytys tulee menemään joten sitä on turha murehtia etukäteen :)
Helpompaa kuin odotin. Itse synnytin nopeasti enkä kokenut supistuksia missään vaiheessa ylitsepääsemättömän kipeiltä. Kunhan supistuksen ajan keskittyi hengittämiseen niin ei tuntunut niin pahalta. Ponnistaminen oli synnytyksessä pahinta, mutta kyllä senkin kätilöiden kannustuksella kesti ja pakkohan se vauva oli ulos punnata. 45min synnytyksen jälkeen syntyi vauva maailmaan ilman kivunlievityksiä ja muutaman pintarepeämän kera.
Synnyttämään lähdin avoimin mielin. Itse ei synnytyksen kulkuun voi paljoa vaikuttaa ja kätilöt on koulutettu tekemään sen mitä milloinkin tarvitsee. Tärkeintä on yrittää olla mahdollisimman rentona ja muistaa hengittää.
käynnistetty synnytys. Käynnistelyjä tehtiin 4 päivää, ennenkuin otti tuulta allensa ja synnytys lähti käyntiin. Täytyy sanoa, ettei se mikään miellyttävä kokemus ollut olla ihan tajuttoman kipeä, oksentaa 4 ensimmäisen sentin ajan jatkuvasti ja olla toooosi toooosi väsynyt kahden valvotun vuorokauden jälkeen. Siinä avautumisvaiheen tuoksinnassa ehdin jo toivoa ja anella sektiotakin, vaikka aina olen toivonut, ettei sitä tarvitsisi kuin viimeisessä hädässä. Kun epiduraali vihdoin saatiin oikeaan kohtaan ja kivut hellittivät, alkoi helppo osuus. Koska ensimmäinen epi meni pieleen ja toinen jouduttiin laittamaan normaalia korkeammalle, tunsin yhä kipua, mutta paljon vähemmän. Itse ponnistusvaihe oli lastenleikkiä ensimmäisiin sentteihin verrattuna. Kaikenkaikkiaan se kuitenkin oli niin jännittävä ja ihana reissu, että voisin ottaa hyvillä mielin uusiksi. Se kipu kuitenkin on erilaista, kun tietää että jotain tapahtuu ja se kuuluu asiaan. Jos olisin niin kipeä jostain muusta syystä niin todennäköisesti en kestäisi sitä.
Älä kuuntele niitä kauhutarinoita, mene vain oman kehosi mukaan! Kipeää se tulee käymään, mutta siinä kivussa sitä menee johonkin ihan omaan maailmaansa jota ei voi edes kuvitella etukäteen. Tärkeintä on, että harjoittelet etukäteen rentoutumista! Minä olin niin lopen väsynyt ja ihan tikkujäykkänä alussa, että sillä pahensin omaa kipuani. Ja jännittymiseni vuoksi vauvan sydänäänet laskivat, verenpaineeni oli taivaissa ja minulle nousi kuume. Siksi epiduraali normaalista poiketen laitettiin vähän liian aikaisin jotta saisin nukkua. Se oli kätilöltä viisas päätös, kun epiduraali alkoi toimia meni kaksi tuntia siihen, että vauva oli sylissä. (epiduraali laitettiin k-suun ollessa 3cm ja siitä se räpsähti sitten parissa tunnissa täysin auki). Eli siis on sillä jokin merkitys, että voi rentoutua.
Minun esikoisen synnytys oli ainakin paljon parempi kokemus kuin ennen sitä pelkäsin. Eniten pelkäsin sitä, että jos pitää käyttää imukuppia, niin sitä en kyllä kestä mitenkään... Mutta tietysti sitten piti imukuppia käyttäää, heh. Enpä edes huomannut sitä! Meni tosi sujuvasti, ja paranin synnytyksestä muutamassa viikossa täysin.
Toki synnytys tekee kipeää, mutta oikeanlaisesta hengityksestä on hurjasti apua. Ja epiduraali kannattaa ottaa, ehdottomasti, jos kokee että ei kivun takia pysty toimimaan. Kivut loppuvat siihen, kun sen pistoksen saa.
Itse lapsen ulos työntäminen tuntui siltä, kuin pukkaisi järkyttävän suurta kakkaa. Pelotti ihan sikana, että tulee kaikki suoletkin ulos, heh. Mutta järki sanoo, että nainen on suunniteltu tähän hommaan, lapsi sieltä vaan tulee.:) Hyvällä muistelen niitä ajatuksia, mitä synnytyksen aikana kävin läpi. Söin karkkia että jaksoin ja odotin innolla tapaavani vauvan.:)
Ja vaikka et halunnut kuulla, niin usko pois, että lapsen saaminen syliin pistää tajuamaan, miten pieniä ne kivut loppujen lopuksi on!!! Jos niin ei olisi, miksi suurin osa naisista haluaa lisää lapsia??;)
Tsemppiä, pelkäät ihan suotta.
Kiitos kaikille kannustuksesta! On kiva kuulla muiden kokemuksia, vaikka jokainen synnytys on varmasti omanlaisensa kokemus ja ihan yksilöllistä, miten homma etenee...
Enää ei ole mahdollista oikein perääntyä, joten tehtävähän se on! ;) Avoimin mielin ja reippaasti kohti uusia haasteita! Enköhän mä siitä selviä!
Eka oli suunniteltu sectio, perätila vauva.
Toka oli käynnistetty alatie, vedet meni mutta mitän ei tapahtunut.
Käynnistyksen aiheuttamat supistukset oli ihan kamalia, mutta niitä kesti vain vajaa neljä tuntia. Ponnistusvaiheeseen sain pyytämäni pudendaalipuudutuksen, enkä tuntenut mitään kipua.
Kolmas on tulossa, ja olen haaveillut luomusta tällä kertaa. Katsotaan miten menee, kyllä ne luonnon voimat on niin uskomattomat ettei siinä kannata itse paljon suunnitella, Sen olen oppinut.
kuten itsekkin sanoit; jokainen raskaus sekä synnytys erilainen. jokatapauksessa se kipu yllättää.
omalla kohdalla synnytys käynnistettiin rv:lla 42 1, kroppa ei antanut mitään merkkejä luonnollisesta käynnistymisestä. kun supistukset sitten alkoivat klo 17, niin niitä tuli minuutin välein, kun joten kuten selvis supparista, niin heti perään tuli uusi. olin käyrillä kiikkustuolissa kunnes klo 20 oli pakko saada jotain, huonekaveri suositteli ammetta ja ammehuoneeseen kävelin melkein kaksinkerroin. sitä ennen kurkattiin alapäähän, olin parille sormelle auki. mentiin amme-huoneeseen, sain peräruiskeen(hyi saakutti)että suoli saatiin tyhjäks. hoitaja sanoi, että saan olla tunnin ammeessa, mutta 10minuutin kuluttuu sanoin miehelle, ett ei auta yhtään, pahentaa vaa. soitin kelloo, ja itkin sitä kipua. siitä sitten synnytys-saliin ja ilokaasunaamari naamalle, ei mitään apua !siitä tuli ainoastaan huono olo ja puhe alko sammaltaa, silti vedin sitä kaksinkäsin. virtsarakko tyhjennettiin, kalvot puhkaistiin ja kivut miljoonakertaistu kalvojen puhkasun jälkeen. anelin epiduraalii ja sain sen, mutt meni aikansa ett se rupes vaikuttaa. sit kun se sitten rupes auttaa, niin kivut kaikkos hetkeks. kävin jopa vessassa itse, mutta sitten kivut palas. ajattelin, että saan toisen epiduraali-satsin, kun kättäri oli lupaillu, ett keritää antaa lisää. alapäähän katsaus ja olinkin 10cm auki, ponnistamaan. avautumis-vaihe ei ollut mitään ponnistukseen verrattuna !se ei todellakaan muistuttanu isoa paskahätää, se oli ihan täyttä kipua !tuntu, että halkee ja se kipu oli ihan sanoinkuvailematonta.. ponnistin selältee, kyleltee, seisoviltee, kyykyssä.. itkin hullun lailla ja pyysin apua, lopulta sanoivat, että auttavat. väliliha leikattiin jonka lisäksi sain 2. asteen repeämät. ja sit alkoi se imukupilla repiminen, ulosautto oli todella tiukka ja meininki kuin armeijassa, kun lääkäri pumppas imukupilla ja huus, että Ponnista ! lopulta sitten klo 01.44 syntyi maailman ihanin poikavauva mitoin 52cm ja 4028g. ponnistusvaihe kesti siis 1h14min.
Mutta tosiaan; toisilla synnytys menee helpomman ja toisilla vaikeemman kautta. Ja ei riittänyt, että synnytys oli tuskanen, pojalla todettiin synnynnäinen sydänvika.
Mutta se olikin minun synnytys-tarina. tsemppii hurjast !kyllä sinä siitä selviät ! :)
Ehkä täällä kuiteskin kaivattaisiin kannustavia viestejä eikä pelotteluviestejä!
kokemuksen kertominen ole mitään pelottelua? Vaan ihan realismia
Vähän saman tyyppinen kokemus kuin edellisellä, tosin oma synnytykseni kesti vielä reilut 15 t kauemmin..
Onneksi vauva on terve.
Voisihan sitä lukea vain positiivisia kokemuksia, että sieltä se vaan tupsahti suit sait sukkelaan ja ei sattunut yhtään. Ja sitten kun oma synnytys on ajankohtainen se onkin ihan muuta...
Musta se on ihan realistista varautua kaikkeen. Ehkä sitä ei tietysti kannata liikaa etukäteen ajatella. Mitäs se auttaa, synnytettävä se on kuitenkin... Itsellä on lähinnä harras toive, että selviän hengissä ja lapsi myös. Plus, että lapsi on terve!
Pelottelu olisi mielestäni sitä, jos kokemukset olisi keksittyjä ja kiusaallaan peloteltais.
Olen kiitollinen kaikista vastauksista, tottakai on hyvä varautua ihan kaikkeen ja suhtautua asiaan realistisesti. En ole missään vaiheessa odottanutkaan, että synnytys olisi millään lailla helppo ja kivuton kokemus.
Lähinnä nyt vain olen liikaa kieriskellyt pelkotiloissani ja totuushan on se, että pyysin ja toivoin kannustavia ja positiivisia vastauksia, ihan vain sen takia, että saisin kuulla niitäkin. Enkä vain pelkästään näitä "kauhutarinoita". En kuitenkaan jaksa uskoa, että synnytys on kaikille niin kamala kokemus. Kuten sanoin jo aikaisemmin, se on yksilöllistä ja jokainen kokee kivun eri tavalla.
Tällä kertaa pyysin siis kehittämään keskustelua niistä hyvistä kokemuksista enkä pyytänyt mitään yksityiskohtaista kuvausta siitä, miten se pahimmillaan sattuu ja mitä se kauheimmillaan voi olla. Omalla kohdallani käy miten käy, menee hyvin tai ei mene. Toivon parasta ja NIMENOMAAN PELKÄÄN pahinta.
onnittelen! nauti vielä masusta sitä tulee ikävä. minäkään en kivusta tykkää ja mielestäni tosi herkkä oon siihen reakoimaan. en oo kellekkään ennemmin synnytystarinaa näin sanatarkkaan kertonu, mut tuntuu kivalta ku saa vuoden takaista miettiä ja muistella.
meillä meni 4 päivää yliaikaseks. edellisenä iltana 23 aikaan ku nukkumaan mentiin, huomasin ku maha oli hiukka outo. sit 1:n aikaan heräsin siihen että maha kovettu ja sitä aina samalla nipisteli. hetken aikaa makoilin ja laskeskelin meneekö tunteet ohi. kun eivät mennet lähdin suihkuun. sieltä tulessa huikksin miehelle, että menis suihkuun kans jos tahtoo mennä vielä. hetken aikaa siinä etsin hyvää asentoa ja tuumasin sitte että autoa vois lähteä laittaan käyntiin... mies katteli ja tuumas että jos hän käy roikkaan vetämäsä, minä huikkasin vaan takas ett starttaa se! tunti meni sit ajellessa, penkinlämmitin on ihana! meiltä on 70km sairaalalle.
5:n aikaan oltiin perillä siitä kävetiin vastaanottoon ja ohjasivat ekaan huoneeseen ja laittoivat käyrille (supistukset ja sydänäänet) odoteltiin puoli tuntia ja kurkkailivat alakertaan. sanoin että ukko pelkää ett kotia joudutaan vielä, niin kätilö tuumas että tänne jäätte. :) 3 senttiä oltiin jo auki ja supisteli 3-5 min välein. sairaalakamppeet niskaan ja saliin siis. salissa kätilö kyseli kivunlievityksestä ja minä aprikoin, että tohdinko epin ottaa. (pelkään pikkejä) sen sitte kuintenki tilasin. pian käytiin ottaan verikoe ja suihkuun koitin mennä sen jälkeen (minua ei autanut) ilokaasua en halunnu ku se tekee kuulemma vaan huonon olon ja saa päänsäryn. supistukset alko olla jo tosi kovia tuntuivat eniten polttona selässä. kyljeltään ei voinu olla ollenkaan.
kätilöillä vaihtu vuoro 8:n aikaan ja uus kätilö siihen ett katsotaas miten tällä edetään (5cm). sit tuli epi eikä tuntunu pisto missään. ah sitä raukeaa tunnetta sen jälkeen... :) 1,5 tuntia ja sai jo ponnistaa... eikä tuntunu kyl miltään. 10.30 oli terve poika veti ekat ilmat keuhkoihinsa. pari pientä pinta repeämää tuli. selälteen ponnistin. repeämien tikkaaminen oli mun mielestä kaikkein kipunoivin juttu.
Sitä olen aina ihmetellyt että miksi aina laitetaan selälleen makaamaan ja synnyttämään. Muutamalla tutulla on kokemuksia seisaaltaan synnyttämisestä, ja painovoima auttaa selkeästi vauvaa tulemaan ulos.
Vaikka onhan meillä Suomessa sekin tapa, että esim. ulostaessa istutaan pöntölle vaikka elimistöä vähiten rasittava olisi tehdä tämäkin seisten, ehkäisisi peräpukamia ym. Etelä-Euroopassahan tätä harrastetaan enemmän.
Ajattelin vain että selältään ponnistaminen tuntuisi näin järjellä ajateltuna olevan raskaampaa.
hei! mä voin sanoa et mun synnytys oli ihana...
Kiitos ihanan kannustavasta viestistä! :) Kiva kuulla noin positiviinen tarina... Onnea ja voimia raskauteesi! :)
enkä mä ole ainoa jolla on vaan positiivista sanottavaa synnytyksestä... mutta harvemmin niitä vaan kuulee... valitettavasti.. sisko on toinen joka on 3 kertaa synnyttäny ja ihan yhtä helppoja silläki... ilokaasulla menny alusta loppuun... olin viimisessä synnytyksessä mukana 5 vuotta sitten, ja ei jääny mitään traumoja vaikka nuori olinki (20v) :D hyvin se menee, usko pois!! :)