Tämä maratooniviesti käsittelee lapsena kokemiani pelkotiloja, harhoja, niiden taustoja sekä niiden vaikutusta nykypäivän elämääni.
Kaikki alkoi siitä, kun olin 11 tai 12 vuotias (noin 14 vuotta sitten). Löysin vanhempieni kirjahyllystä kirjan joka kertoi ufoista tai oikeastaan tapauksista joiden epäiltiin olevan maapallon ulkopuolelta tulevien älyllisten olentojen aiheuttamia. Normaalisti en lukenut kirjoja lainkaan paitsi pakosta, mutta tämän kirjan takakannen luettuani uppuoduin kirjaan aivan täysin. Luin kirjan muutamassa päivässä. Kun olin lukenut kirjan niin luin sen uudestaan. En tiedä johtuiko se nuoresta iästäni, mutta ajatus avaruuden älyllisestä elämästä alkoi vaikuttaa todella kiehtovalta. Lisäksi sain siitä sellaista aidon tuntuista jännitystä, jota tietokonepelit tai elokuvat eivät saaneet minussa aikaan.
Jatkoin harrastustani tutkimalla kirjastosta löytämääni kirjallisuutta aiheesta. Lisäksi luin aikakausilehdissä olleita ufo-aiheisiaartikkeleita. Mieleni oli avoin niinkuin nuoren pojan mieli yleensä on. Luin näitä juttuja lähes täysin ilman lähdekritiikkiä. Yritin miettiä "ilmiöille" järkiperäisiä selityksiä ja tutustuin yhtälailla asiaa kriittiseltä kantilta tarkastelevaan materiaaliin.
En milloinkaan ole myöntänyt itselleni, että uskoisin avaruuden älylliseen elämään. Tai oikeammin olisi sanottu niin, että en ikinä olisi voinut vakavalla naamalla kenellekkään alkaa väittämään ufojen olevan todellisia. Pidin ufojen olemassaoloa pikemminkin pienen pienenä mahdollisuutena kuin absoluuttisena totuutena.
Tätä mielenkiintoa aihetta kohtaan kesti useita vuosia. Tämä aikana kaikki mahdolliset peltokuviot, japanin meren mystiikat, bermudan kolmiot, vesipatsaat, kadonneet laivat, aikaviivelennot jne jne yms tulivat aika hyvin tutuiksi.
Tutkin aiheeseen liittyvää materiaalia vähän vaihtelevalla aktiivisuudella. Joskus vietin tuntikausia näiden julkaisuiden parissa ja joskus saattoi mennä viikkojakin, etten lukenut artikkeliakaan. Jotenkin minulle on kuitenkin jäänyt sellainen mielikuva, että asia pyöri mielessäni hyvin paljon.
Yläasteen aikana alkoivat ongelmat...
Iltaisin unta odotellessa kelasin näitä asioita mielessäni ja mietin erilaisia yhteyksiä eri ilmiöiden välillä. Ufo-vierailut alkoivat aina öisin tuntua hyvinkin mahdollisilta ja minut valtasi aivan järjettömän voimakas pelko. Minulla oli oma huone. En uskaltanut maata sängyssä kuin kyljellään tai mahallaan naama seinään päin. Hädin tuskin uskalsin päästää pihaustakaan ja hengitinkin vaikeasti ja epäluonnollisesti. Olin aivan hiiren hiljaa. Väsytti, mutta pelkotilani takia en pystynyt nukahtamaan. Täydellisessä hiljaisuudessa ja tälläisessä valppaassa olotilassa alkavat pienetkin äänet, mitä normaalista talosta lähtee, kuullumaan. Ne ovat ääniä joita ei normaalisti kuule. Pienikin naksahdus sai sykkeeni todella kovaksi ja aloin jo varmasti kuvitella asioita.
Alettiin lähestyä jäävuoren huippua eräänä yönä noin 14 vuotiaana, kun makaan tavanomaisesti sängyssäni peläten, syke todella voimakkaan tuntuinen. Pelko yltyy taas äärimmäisen kovaksi ja minun on taas pakko vilkaista taakseni. Normaalisti tälläinen vilkaisu kesti noin 2 sekuntia jonka jälkeen olin taas naama seinää kohden hetken helpottuneena siitä että mitään ei näkynyt. Tällä kertaa huomaan kuitenkin jonkin näköisen hahmon varjon heijastuneena kuunvalosta vanhempieni oven vieressä olevaan seinään. Varjo vaikutti erehdyttävästi vähän yli kaksi metrisen, hoikan ja isopäisen olennon sivuprofiililta. Katson hiljaa huoneeni suuntaan liikkuvaa varjoa noin 5 - 10 sekuntia jonka jälkeen minut valtasi niin voimakas pelko, että olen menettänyt muistini - ehkä pyörryin. Yritin seuraavana päivänä katsoa, että mistä varjo olisi voinut muodostua. Mitään selitystä en keksinyt ja päätin, että se oli pelkojeni muodostama harha.
Tämän jälkeen homma meni aivan järjettömäksi. Kaiken paranormaalien ilmiöiden tutkimisen olin lopettanut jo ajat sitten kun tiesin sen olevan vahingollista psyykkeelleni. Tämän varjon "kohtaamisesta" öiset pelkoni kasvoivat. Nukkumisesta ei tullut enää yhtään mitään. Ainoa hetki milloin saatoin saada unen äärimmäisestä väsymyksestä huolimatta oli se kun joku perheen jäsen kävi vessassa tai jääkaapilla. Olin entistä liikkumattomana, aivan kiinni seinässä, hengitin niin vähän kuin mahdollista ettei mitään liikettä syntyisi. Pääni oli huoneen nurkassa siten että päälakeni osui seinään ja otsani toiseen seinään. Olin aivan hiljaa. En uskaltanut enää vilkaista taakseni, koska minut oli vallannut järjettömän todentuntuinen tunne siitä, että pitkä, hoikka, suoraselkäinen, ilmeetön, isosilmäinen hahmo seisoo keskellä huonettani ja katselee minua. Ei mikään demoni tai aave vaan vieras avaruudesta jonka aikomuksista tai motiiveista minulla ei ole mitään tietoa.
Koin erään toisenkin harhan joka liittyi ääniin. Olin ilmeisesti todella pahasti sekaisin. En käyttänyt mitään päihteitä. Tässä vaiheessa olisi viimeistään pitänyt tajuta pyytää apua, mutta ei sitä nuorena ihmisenä jotenkin vain ymmärtänyt. Muuten elin aivan normaalia ja tasapainoista elämää. Tosin lyhyiden yöunien takia nukuin usein päiväunet koulun jälkeen. Vuosien kuluessa pelot hälvenivät ja ensinmäisen rakastumisen myötä 18 vuotiaana sain muuta öistä ajateltavaa.
En kuitenkaan ole päässyt peloistani ikinä täysin eroon. Olen nyt 25 vuotias. Joudun edelleen välttelemään asioita jotka tuovat vanhan yölliset "pelkoni" pintaan. En vieläkään katso mitään paranormaali-"dokkareita", en lue mitään aihetta sivuavaa kirjallisuutta enkä katso edes kauhuelokuvia. Lisäksi nukun aina kämppä täydessä valaistuksessa ja televisiosta pidän maikkarin yö-chattiä päällä. Pidän myös tietokonettani päällä öisin. Musiikkia en kuuntele, mutta kaikki muut "turvalliset äänet" tuntuvat hyvältä. Nukkumaan käyminen on kuitenkin nuorena assosioitunut niin epämiellyttäviin asioihin, että pyrin yleensä valvomaan niin myöhään kuin mahdollista. Joskus pelkotila iskee päälle (tosin lievänä) silloin en vain käy nukkumaan vaan valvon yön yli. Tyttöystävän kanssa asuessa ei ollut mitään ongelmia. Nukuimme aina pimeässä ja hiljaisuudessa. Toisen henkilön läheisyys tuo turvaa.
Vaikka aikaa on mennyt paljon ja en muista edes paljoakaan muinoin tutkimistani asioista niin en kuitenkaan usko, että pystyisin asumaan yksin esim monikerroksisessa omakotitalossa. En itseasiassa muuttaisi yksin edes kaksioon. Pelkään alkavani taas kuvittelemaan, että toiseessa huoneessa on jotain. Siitä se lähti silloin aikoinaankin...
Tätä kirjoittaessani koin pitkästä aikaa poikkeuksellisen vahvan pelkotilan kun muistelin tuota "hahmoa". Tässä yksiössäni se ilmenee siten, että mieleeni alkaa muodostumaan ajatus, että tuo pitkä hahmo on vessassani. Laitoin Yö-chatin päälle ja näin pääsin siitä taas eroon.
Kenellekkään en ole näistä asioista edes vihjannut ennen kuin nyt.
Olen puhunut.
...
[email protected]
Kaikki alkoi siitä, kun olin 11 tai 12 vuotias (noin 14 vuotta sitten). Löysin vanhempieni kirjahyllystä kirjan joka kertoi ufoista tai oikeastaan tapauksista joiden epäiltiin olevan maapallon ulkopuolelta tulevien älyllisten olentojen aiheuttamia. Normaalisti en lukenut kirjoja lainkaan paitsi pakosta, mutta tämän kirjan takakannen luettuani uppuoduin kirjaan aivan täysin. Luin kirjan muutamassa päivässä. Kun olin lukenut kirjan niin luin sen uudestaan. En tiedä johtuiko se nuoresta iästäni, mutta ajatus avaruuden älyllisestä elämästä alkoi vaikuttaa todella kiehtovalta. Lisäksi sain siitä sellaista aidon tuntuista jännitystä, jota tietokonepelit tai elokuvat eivät saaneet minussa aikaan.
Jatkoin harrastustani tutkimalla kirjastosta löytämääni kirjallisuutta aiheesta. Lisäksi luin aikakausilehdissä olleita ufo-aiheisiaartikkeleita. Mieleni oli avoin niinkuin nuoren pojan mieli yleensä on. Luin näitä juttuja lähes täysin ilman lähdekritiikkiä. Yritin miettiä "ilmiöille" järkiperäisiä selityksiä ja tutustuin yhtälailla asiaa kriittiseltä kantilta tarkastelevaan materiaaliin.
En milloinkaan ole myöntänyt itselleni, että uskoisin avaruuden älylliseen elämään. Tai oikeammin olisi sanottu niin, että en ikinä olisi voinut vakavalla naamalla kenellekkään alkaa väittämään ufojen olevan todellisia. Pidin ufojen olemassaoloa pikemminkin pienen pienenä mahdollisuutena kuin absoluuttisena totuutena.
Tätä mielenkiintoa aihetta kohtaan kesti useita vuosia. Tämä aikana kaikki mahdolliset peltokuviot, japanin meren mystiikat, bermudan kolmiot, vesipatsaat, kadonneet laivat, aikaviivelennot jne jne yms tulivat aika hyvin tutuiksi.
Tutkin aiheeseen liittyvää materiaalia vähän vaihtelevalla aktiivisuudella. Joskus vietin tuntikausia näiden julkaisuiden parissa ja joskus saattoi mennä viikkojakin, etten lukenut artikkeliakaan. Jotenkin minulle on kuitenkin jäänyt sellainen mielikuva, että asia pyöri mielessäni hyvin paljon.
Yläasteen aikana alkoivat ongelmat...
Iltaisin unta odotellessa kelasin näitä asioita mielessäni ja mietin erilaisia yhteyksiä eri ilmiöiden välillä. Ufo-vierailut alkoivat aina öisin tuntua hyvinkin mahdollisilta ja minut valtasi aivan järjettömän voimakas pelko. Minulla oli oma huone. En uskaltanut maata sängyssä kuin kyljellään tai mahallaan naama seinään päin. Hädin tuskin uskalsin päästää pihaustakaan ja hengitinkin vaikeasti ja epäluonnollisesti. Olin aivan hiiren hiljaa. Väsytti, mutta pelkotilani takia en pystynyt nukahtamaan. Täydellisessä hiljaisuudessa ja tälläisessä valppaassa olotilassa alkavat pienetkin äänet, mitä normaalista talosta lähtee, kuullumaan. Ne ovat ääniä joita ei normaalisti kuule. Pienikin naksahdus sai sykkeeni todella kovaksi ja aloin jo varmasti kuvitella asioita.
Alettiin lähestyä jäävuoren huippua eräänä yönä noin 14 vuotiaana, kun makaan tavanomaisesti sängyssäni peläten, syke todella voimakkaan tuntuinen. Pelko yltyy taas äärimmäisen kovaksi ja minun on taas pakko vilkaista taakseni. Normaalisti tälläinen vilkaisu kesti noin 2 sekuntia jonka jälkeen olin taas naama seinää kohden hetken helpottuneena siitä että mitään ei näkynyt. Tällä kertaa huomaan kuitenkin jonkin näköisen hahmon varjon heijastuneena kuunvalosta vanhempieni oven vieressä olevaan seinään. Varjo vaikutti erehdyttävästi vähän yli kaksi metrisen, hoikan ja isopäisen olennon sivuprofiililta. Katson hiljaa huoneeni suuntaan liikkuvaa varjoa noin 5 - 10 sekuntia jonka jälkeen minut valtasi niin voimakas pelko, että olen menettänyt muistini - ehkä pyörryin. Yritin seuraavana päivänä katsoa, että mistä varjo olisi voinut muodostua. Mitään selitystä en keksinyt ja päätin, että se oli pelkojeni muodostama harha.
Tämän jälkeen homma meni aivan järjettömäksi. Kaiken paranormaalien ilmiöiden tutkimisen olin lopettanut jo ajat sitten kun tiesin sen olevan vahingollista psyykkeelleni. Tämän varjon "kohtaamisesta" öiset pelkoni kasvoivat. Nukkumisesta ei tullut enää yhtään mitään. Ainoa hetki milloin saatoin saada unen äärimmäisestä väsymyksestä huolimatta oli se kun joku perheen jäsen kävi vessassa tai jääkaapilla. Olin entistä liikkumattomana, aivan kiinni seinässä, hengitin niin vähän kuin mahdollista ettei mitään liikettä syntyisi. Pääni oli huoneen nurkassa siten että päälakeni osui seinään ja otsani toiseen seinään. Olin aivan hiljaa. En uskaltanut enää vilkaista taakseni, koska minut oli vallannut järjettömän todentuntuinen tunne siitä, että pitkä, hoikka, suoraselkäinen, ilmeetön, isosilmäinen hahmo seisoo keskellä huonettani ja katselee minua. Ei mikään demoni tai aave vaan vieras avaruudesta jonka aikomuksista tai motiiveista minulla ei ole mitään tietoa.
Koin erään toisenkin harhan joka liittyi ääniin. Olin ilmeisesti todella pahasti sekaisin. En käyttänyt mitään päihteitä. Tässä vaiheessa olisi viimeistään pitänyt tajuta pyytää apua, mutta ei sitä nuorena ihmisenä jotenkin vain ymmärtänyt. Muuten elin aivan normaalia ja tasapainoista elämää. Tosin lyhyiden yöunien takia nukuin usein päiväunet koulun jälkeen. Vuosien kuluessa pelot hälvenivät ja ensinmäisen rakastumisen myötä 18 vuotiaana sain muuta öistä ajateltavaa.
En kuitenkaan ole päässyt peloistani ikinä täysin eroon. Olen nyt 25 vuotias. Joudun edelleen välttelemään asioita jotka tuovat vanhan yölliset "pelkoni" pintaan. En vieläkään katso mitään paranormaali-"dokkareita", en lue mitään aihetta sivuavaa kirjallisuutta enkä katso edes kauhuelokuvia. Lisäksi nukun aina kämppä täydessä valaistuksessa ja televisiosta pidän maikkarin yö-chattiä päällä. Pidän myös tietokonettani päällä öisin. Musiikkia en kuuntele, mutta kaikki muut "turvalliset äänet" tuntuvat hyvältä. Nukkumaan käyminen on kuitenkin nuorena assosioitunut niin epämiellyttäviin asioihin, että pyrin yleensä valvomaan niin myöhään kuin mahdollista. Joskus pelkotila iskee päälle (tosin lievänä) silloin en vain käy nukkumaan vaan valvon yön yli. Tyttöystävän kanssa asuessa ei ollut mitään ongelmia. Nukuimme aina pimeässä ja hiljaisuudessa. Toisen henkilön läheisyys tuo turvaa.
Vaikka aikaa on mennyt paljon ja en muista edes paljoakaan muinoin tutkimistani asioista niin en kuitenkaan usko, että pystyisin asumaan yksin esim monikerroksisessa omakotitalossa. En itseasiassa muuttaisi yksin edes kaksioon. Pelkään alkavani taas kuvittelemaan, että toiseessa huoneessa on jotain. Siitä se lähti silloin aikoinaankin...
Tätä kirjoittaessani koin pitkästä aikaa poikkeuksellisen vahvan pelkotilan kun muistelin tuota "hahmoa". Tässä yksiössäni se ilmenee siten, että mieleeni alkaa muodostumaan ajatus, että tuo pitkä hahmo on vessassani. Laitoin Yö-chatin päälle ja näin pääsin siitä taas eroon.
Kenellekkään en ole näistä asioista edes vihjannut ennen kuin nyt.
Olen puhunut.
...
[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vanhakansa sanoo, että sillä se lähtee jolla on tullutkin. Näin kun sinullekkin on tullut ikää, järkeä ja älykkyyttä, niin voisit perehtyä ufomaailmassa aikuisten näkökulmaan.
http://setiathome.berkeley.edu
www.suomenufotutkijat.fi
www.ursa.fi
Kirjastosta: Heikki Oja - Vieraan älyn etsintä
Yhdyn edelliseen. Erilaisia pelkoja tulisi lähestyä ratkaisukeskeisesti. Mieti, miten tilanne etenee kun pelko rupeaa uhkaamaan. Eli ihan konkreettisesti, jos huoneessasi olisi joku, miten siitä eteenpäin, miksi joku haluaisi sinulle pahaa, mitä todella pelkäät (häviääkö pelko tutustuttuasi ufo-aiheeseen lähemmin vai siirtyykö se vain uuteen kohteeseen). Rauhoittavien taustaäänien tuoma apu on varmaan hyväksi, mutta muiden ihmisten seura parasta lääkettä yksinäisyyteen. Jos mahdollista, keskustele vanhempiesi &muiden läheisten kanssa asiasta. Monesti asiat alkavat konkretisoitua ja helpottua kun ne otetaan puheeksi. Nyt olet ottanut ratkaisevan askeleen, onnea sen johdosta.Hyvää jatkoa:-)
yritä kestää:)
Itelläni ei ole ollut suuriakaan pelkoja,mutta ala-asteella oli minunkin vaikea saada nukutuksi
olisinko ollut joku 11 vanha..pyysin aina vanhempiani pitämään telkkarin äänen suurella, ettei talossa olisi ikinä hiljaista kun menin nukkumaan ja huoneeni oven jätin pienelle raolle,mutta pistin tuolin oven eteen,,ettei kukaan pääsisi huoneeseeni. Heti kun pääsin sänkyyni pistin silmäni kiinni ja yritin olla ajattelematta mitään, koska muutoin kuvittelin aina jonkin huoneeni nurkkaan tuijottamaan itseäni.
Kun vaihdoin veljeni kanssa huonetta tulivat äänet.
jos istuin päivisin hiljaa tuolissa vaikka pelaten tietokoneella, kuulin naisen äänen päässäni huutaen ja valittaen minulle.
Sama tapahtui aina nukkumaan mennessä..sama naisen ääni huutamassa minulle.Välillä yritin huutaa että ole hiljaa! mutta ei se auttanut.
Sitten tunsin aina samalla outoja tuntemuksia..mitä en osaa viäläkään selittää jaloissani ja nyrkeissäni.
Sitä kesti jonkin aikaa kunnes se loppui.
Sen jälkeen olen pystynyt nukkumaan yöt hyvin.
13 vanhana ei ollut melkein yhtään yötä jolloin en olisi nähnyt kaameita painajaisia.
Aloin nähdä pitkiä painajaisia joista olisi saanut hyvät kauhuleffat aikaseksi..mutta ne olivat kiinnostavia omalla tavallaan.
Nyttemmin saan nukutuksi ihanteelisen hyvin..
Mutta luulen että kärsin paniikkihäiriöistä.
mutta eipä tässä mitään...