En tajua mitä minulle on tapahtunut... Vielä jokunen vuosi sitten minulla oli kavereita ja olin iloinen, mitä elämäni on nykypäivänä; Minua ahdistaa aivan mielettömän paljon sosiaaliset tilanteet, haluan vain juosta paikalta pois,, nyhvään yksin kotona päivät pitkät, olen etääntynyt kaikista entisistä kavereista ja ystävistä.. ahdistukseni vuoksi olen mieluuummin kotona yksin päivät pitkät, olen todella alakuloinen ja surullinen.. olen koko vuoden sekoillut päihteiden, alkoholin ja huumeiden kanssa, minusta on tullut sulkeutunut ja tulevaisuuden ajattelu tuntuu niin mahdottomalta, en tiedä mitä tehdä... minulla on myös todella pahaksi edennyt syömishöiriö, jota koitan parhaani mukaan piilotella, kärsin toistuvista jumalattomista ahmimiskohtauksista jotka päätyvät aina monen tunnin oksennustivoliin, olen niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen.. epäilenpä ettei kukaan edes halua/kaipaa seuraani, olen niin ahdistuksen kourissa etten saa sanoja suusta,änkytän,hikoilen ties mitä paskaa ja se on aivan tajuttoman kamalaa ja voimia vievää.. en pysty aina olla edes perheenjäsenteni kanssa rennosti ja normaalisti... Olen tajuttoman yksinäinen, toivoisin niin kovin että saisin edes yhden kaverin rinnalleni jonka kanssa jutella ja touhuta niitä näitä... huumeiden käytön alettua olen etääntynyt kaikesta/kaikista ja lopputulos on tämä... Joskus mietin miten helppoa olisi vain mennä nukkumaan,eikä koskaan herätä.., olen jotenkin aivan täysin umpikujassa, enkä osaa pyytää apua vaikka sisimpäni sitä huutaa koko helvetin ajan... Joskus en voi lähteä kotoa ihmisten ilmoille,kauppaan,bussiin yms. koska olen niin ahdistunut että vapisen ja tärisen ja hikoilen ja sitä tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla... Ruualla haen jonkin näköistä lohtua, nyttemmin kun en lohtua hae enää niin paljon päihteistä,mutta ruokailutapani eivät ole olleet normaalit aikoihin... olen 168cm/46-48kg..näen itseni rumana ja lihavana.. tunnen oloni niin epäonnistuneeksi ja huonoksi.. Epäilen että vahvoilla huumeilla, mm amfetamiini, pv ym. on suuri vaikutus siihen mitä olen tänäpäivänä... joskus tvtä katsellessani olen tulla hulluksi koska ajattelen tvstä tulevan ohjelman asiat joskus vihjailevan minusta ym. en tiedä ymmärtääkö kukaan, joudun monesti vaihtamaan kanavaa,sulkemaan tvn tai jopa lähteä kodistani pelkojeni vuoksi. en kuule ääniä/ näe hallusinaatioita,mutta niitäkin on on päihteiden vaikutuksen alaisena ollut. minulla on todettu psykiatrisella osastolla kerran amf.psykoosi...niitä on kyllä ollut useampiakin,ainakin lieviä-- tämä kaikki on niin sekavaa, olen saanut pääni ihan vitun pahasti sotkuun, olen niin helvetin pohjalla etten yksinkertaisesti tiedä enää minkäännäköistä keinoa nousta ylös...onko kenelläkään mitään samankaltaisia oireita,onko ketään kuka tajuaisi edes murto-osaa tästä kirjoituksesta, tiedän minun pitäisi puhua ammattiauttajalle,mutta en vain löydä sanoja, olen ihan hukassa, haluaisin vain juosta kauas pois tästä kaikesta, jonnekkin aivan muualle, missä kukaan ei tuntisi minua, aloittaa kaiken alusta, enää minulla ei ole oikein ketään, yksin koitan selvitä päivästä toiseen, hymymaskiin piiloutuneena kun itken kaiken tämän ulkokuoren sisällä, en tarkoita kenellekkään mitään pahaa,ihmiset käsittävät minut niin saatanan väärin,miten tästä kaikesta pääsisin nousemaan taas ylös, miten helvetissä, tiedän elämäni ei voi jatkua loputtomiin näin, joko sekoan tai muuta vastavaa,poltan itseni täysin loppuun.. haluan vain olla normaali, tehdä normaaleja asioita,viettää ihmisten kanssa aikaa rennosti, mutta ei ole puhettakaan että nyt kykenisin siihen vaikka tahtoa on niin helvetisti.. Yksinäisyys on yksi maailman kamalimmista asioista, en tajunnut sitä aikaisemmin, enhän ole ollutkaan aikasemmin näin yksinäinen, surullinen, ahdistunut, epätoivoinen... edes tässä sekavansohjoisessa kirjoituksessani ei koko totuus tule ilmi, se mitä helvettiä todella käynkään läpi joka saatanan hetki, minun on niin vaikea olla itseni kanssa... osaako kukaan sanoa mitään auttavia, voimia tuovia sanoja tähän kaikkeen, itse en löydä niitä enää helvetti mistään,päivä päivältä tuntuu kuin vajoaisin vain syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen ja tuskalliseen yksinäisyyteeen... en näe enää selviytymiskeinoja ,mintään, takaisin pinnalle... ja se tuntuu niin helvetin pahalle..
So silent, so alone..,,
NofuckingWAYOut
1335
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole elänyt aivan tuollaista elämää, mutta vastaan silti kun tämä herättää sopivan rentoa pohdiskelua nyt juuri ennen nukkumaanmenoa. Omaa kokemusta kovin vahvoista mömmöistä ei ole, mutta näin minä olen homman miedompien kemikaalien käyttökokemusten pohjalta sekä ulkoisten lähteiden perusteella mieltänyt:
Katson psykoaktiivisten kemikaalien olevan oikotie; jotain millä pyritään vaikuttamaan tunteisiin suoraan. Mutta homman ei kuulu mennä niin. Ihmisluonne ei vaan taida kyetä mihinkään symbioosiin siihen suoraan vaikuttavien ulkopuolisten aineiden kanssa - ja hyvä niin, koska tunteiden kuuluu olla suuntaviittojamme, ja niiden väärään suutnaan kääntämistä vastaan on hyvä löytyä puolustusmekanismeja. Tunteiden kuuluu nousta oikeista, sisäsyntyisistä syistä ja niitä pitää kuunnella ja kunnioittaa tasapuolisesti eikä kemikaaleilla antautua palvoen joillekin niistä ja tukahduttaa joitain.
Jos horjuttaa tunteittensa tasapainoa jollain kemikaalilla yhteen suuntaan, niin se horjahtaa varmasti toiseenkin suuntaan viimeistään sitten kun kemikaalia ei enää ole saatavilla. Jos tunteisiin positiivisesti vaikuttavan kemikaalin annoskokoa lisää koko ajan, nousumainen elämänvaihe lakkaa viimeistään sitten kun elimistö ei enää kestä suurempia annoskokoja. Tappiin asti vietynä sitä seuraava vastakkainen heiluriliike onkin sitten vastaavasti tolkuttoman hirveä.
En todellakaan tahdo uskoa että siitä tilanteesta sitten olisi mitään muuta poispääsyä hengissä kuin kärsiä rankka paluu normaalitilaan helvetin kautta, vaikka sitä helvettiä joutuisikin sitten välillä loiventamaan jaksamisensa vuoksi. Kunhan ymmärtää pitää sen loiventamisena eikä intoudu ahneesti tavoittelemaan uutta nousua, sillä kun ei ole enää varaa ylläpitää kemikaalitasoa, on kuitenkin jälleen palattava läpikäymään helvettiä.
Ulkoisesti motivoituun katkaisuhoitoon en oikein usko. Homman nimi pitäisi sisäistää ensin itse, ja miettiä haluaako ottaa rankan haasteen vastaan, ja että onko normaaliin palaaminen sen arvoista. Normaalitilassakin sitten varmasti odottavat toiset ongelmat, jotka on ratkaistava ennen kuin voi todella olla onnellinen. Jos uskoo voivansa tavoittaa onnen, niin sitten voi jaksaa käydä läpi paskaa sen tavoittamiseksi.
Jos olosi on nyt paska, olet luultavasti enemmän kuivilla kuin mitä olet ollut ja matkalla helvetissä kohti normaalitilaa, ja tuo paska olo on seuralaisenasi todistamassa siitä. Jos jotain oiretta ei ollut ennen huumeita, uskoisin että se on niiden mukanaan tuomaa, ja vaimenee vähitellen sitä mukaa mitä enemmän elät, ajattelet ja toimit selvin päin.
Jokin mitä olen huomannut oman eksistentiaalisen ahdistukseni kanssa painiessa on, että usko ja toivo vaikuttavat tunteiden ylitse. Kun on olemassa toivoa paremmasta ja uskoa siihen että pystyy sen tavoittamaan, pystyy paskoille tunteille antamaan vähemmän arvoa ja keskittymään siihen mitä pystyy tekemään. Uskossa ja toivossa on myös se hyvä puoli, että ne syntyvät ymmärryksen kautta, ja ne ovat siksi pysyväluontoisia eivätkä riippuvaisia aivojen kemiallisesta tasapainosta. Niihin vaikuttavat vain havainnot todellisuudesta, ja usko voi syttyä ja sammua vain sen mukaan mitä on nähnyt, kuullut ja oppinut.
Ja en nyt tosiaan puhu uskosta mihinkään yliluonnolliseen vaan todellisuuskäsitykseensä. Siitä, että ei vain ole muuta vaihtoehtoa kuin myöntää uskokseen sen, miten todellisuuden näkee. Toivo on sitten jotain sen suuntaista, että näkee todellisuudessa jotain tavoittelemisen arvoista hyvää, ja uskoo siihen että itselläkin on mahdollisuus tavoittaa se tai päästä siitä osalliseksi.