Eli hokkaido, shikoku, shiba, akita, kishu, tora inu jne.. Ja täällä olisi niistä kysymyksiä.
a) Mikä olikaan sivun osoite, joka oli Suomen ainoan(?) tora inun (kai ken, "tiikerikoira") omistaja sekä se joka niitä kasvatti(?) mielestäni oli sama henkilö.
b) Sopisiko akita/tora inu/hokkaido ensimmäiseksi koiraksi?
a) Mikä olikaan sivun osoite, joka oli Suomen ainoan(?) tora inun (kai ken, "tiikerikoira") omistaja sekä se joka niitä kasvatti(?) mielestäni oli sama henkilö.
b) Sopisiko akita/tora inu/hokkaido ensimmäiseksi koiraksi?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos olet riittävästi asennoitunut kuuntelemaan ja ymmärtämään neuvot koirien koulutuksesta ja sosiaalistamisesta, niin miksipä ei sopisi. Joillakin ihmisillä on ollut paljon koiria, mutta jokaisesta on tullut luonnevikainen, kun taas jotkin muut ihmiset ovat saandeet jokaisesta elämänsä koirasta hyväkäytöksisen.
Kannattaa kysyä kasvattajalta neuvoja.
b) Usein sanotaan ettei sovi. Mutta on jopa useita kasvattajia, joiden ensimmäinen koira 13-14-vuotiaana tyttönä on ollut akita. Riippuu ihan henkilöstä, miten jaksaa koiraan paneutua. Akita ei vastaa mitään perussesseä: alkukantaisia rotuja on erityisen tärkeä opetella lukemaan oikein.
Akitan 'helppoja' puolia ovat vähäinen turkinharjaus ja pieni liikunnantarve: tietysti ne 3-4 peruslenkkiä per päivä vaatii kuten JOKAINEN koira, mutta harrastaa ei tarvitse mitään. On onnellisimmillaan nimenomaan seurakoirana, ja harva harrastaakaan mitään vaikka jotkut ovatkin leikkimielistä kotiagilityä yms. kokeilleet. Mutta agilityssä/ pk-lajeissa varsinaiseen kilpailemiseen akita hyvin harvoin sopii.
Kotona akita on myös äärimmäisen rauhallinen, kuin unelma eikä hössötä kuin esim. saksanpaimenkoira. Lisäksi akita on hyvin siisti ja oppii sisäsiistiksikin todella nopeasti. Se on hyvin oppivainen, mutta koulutukseltaan haastava koska kyllästyy toistoihin nopeasti. Siksi oppimisesta pitää tehdä sille innostavaa ja mielekästä oikeanlaisen motivoinnin kautta.
Dobermanni tai saksanpaimenkoira varmasti hyppäisi omistajan käskystä upottavaan suohon, mutta samassa tilanteessa akita katsoisi omistajaansa kuin haistattaen "Mene itse!" Mielestäni akita on siis älykkäämpi kuin ne tyypillisesti viisaiksi listatut rodut: akitalla on enemmän käytännön järkeä ja oveluutta. Akita nimenomaan KYSEENALAISTAA käskyn, ja toteuttaa sen vasta kun sille annetaan syy siihen.
Akita on hyvin dominoiva, ja testaa arvojärjestystä varmasti murkkuiässä jos sille ei ole tehty paikkaa selväksi pennusta lähtien. Muista myös, että akita on hyvin ovela: se saattaa koittaa myös jekuttaa omistajaansa koetellakseen arvojärjestystä.
Nykyisin myös perinnölliset autoimmuunisairaudet SA ja VKH ovat yleistyneet ihan parin viime vuoden aikana hirveällä vauhdilla: miltei mahdoton löytää sukua, jossa ei viimeistään isoisä/ isoisoisä olisi kantaja. Lisäksi allergiat alkavat olla hyvin yleisiä, kiitos sisäsiittoisen populaation.
Valitettavasti akita hyvin harvoin tulee toimeen omaa sukupuolta edustavan koiran kanssa, ja se täytyy hyväksyä. Jos haluat ehdottoman koirapuistokoiran, mieti jotain muuta rotua. Oman perheen koiriin sen sijaan yleensä tottuu, mutta silloinkin edessä on todennäköïsesti ensin arvojärjestyskiistoja/-tappeluita. Kun on tullut selväksi kumpi koirista on ylempiarvoinen, voidaan yleensä jatkossa elää rauhassa.
Vieraisiin akitat suhtautuvat hyvin vaihtelevasti. Rodun ihanteena on välinpitämätön suhtautuminen, eli vieraat ovat lähinnä ilmaa. Täytyy kuitenkin muistaa että akita on myös vahtikoira ja käytännössä moni on myös varautunut kohdatessaan vieraita. Vieraiden olisikin hyvä myös osata lukea varautunutta koiraa oikein: ei mennä paniikkiin varautuneisuudesta, eikä rynnistää suin päin halailemaan varautunutta koiraa. Aggressiivisuus ja arkuus ovat molemmat akitalla vakavia virheitä.
On monia akitoja, jotka suorastaan nuolevat ihmisten kasvot kaupungilla, mutta kotona ovat varuillaan uuden ihmisen tullessa kylään ja katsovat tätä hyvin epäluuloisesti, saattavat varoittavasti muristakin kuitenkaan hyökkäämättä jos tilanne ei sitä vaadi (omistajan puolustaminen). Mielestäni tämä on aika ideaali: erottavat kodin ulkomaailmasta, sekä myös sen onko tulijasta vaaraa vai ei.
Moni akita ei pidä vedestä, ja on muutenkin kissamainen (vrt. edellä mainitsemani kohta siisteydestä): hyvin itsenäinen ja omanarvontuntoinen. Jotkut jopa kuulostavat siltä kuin naukuisivat, vaikkapa haukotellessaan, ja tiedän yhden jonka tapana on 'kiehnätä' silittelevän ihmisen jalkaa vasten ihan samalla lailla kuin kissat tekevät. Nuo omituiset tavat ovatkin hauskaa seurattavaa...
Kekseliäisyyttään akita keksii jopa tapoja viihdyttää itseään: heittelee palloa itselleen kopatakseen sen kiinni, painelee tassullaan yhä vain uudelleen lasten leikkikalua saadakseen aikaan siitä kuuluvaa ääntä (jota kuuntelee selvästi uteliaan näköisenä). Välillä tuntuu että akita on ihan eri eläin kuin koira: paljon kehittyneempi ja älykkäämpi. Kaiken kaikkiaan akita on maailman paras rotu, kun muistaa ottaa nuo vaativat puolet huomioon.
Minä luulin, että akita juuri rakastaa vettä :-/ Ainakin olen nähnyt pari kertaa amerikanakitan innoissaan uiskentelemassa: jopa hyppimässä laiturilta alas. Olen sitten ehkä erehtynyt. Tosin eri rotu kyseessä, mutta lähisukua kuitenkin. Ainakin akitan kerrotaan soveltuvan ympärivuotiseksi ulkokoiraksi >>säänkestävyytensä>> ansiosta, eli ei luulisi vedestä kavahtavan.
Olen myös kuullut akitojen olevan lapsirakkaita, kuten huolehtivan lempeästi veraistakin lapsista.
http://www.youtube.com/results?search_query=akita swim&aq=f
Yleensä eivät vedestä tykkää, mutta kuten joka rodussa, on tässäkin asiassa tietysti poikkeuksensa. Asiat mitä luettelin vastaa yleiskuvaa rodusta, ei jokaista yksilöä.
Sitten löytyy sellaisiakin akitoja, jotka kahlaavat mutteivät halua uida. Ja moni taas ei halua edes kahlata.
Oman perheen lapset toki ovat useimmiten akitalle rakkaita (kunhan lapset tietävät miten kohdella koiraa), mutta vieraat eivät normaalisti herätä sen kummempia tuntemuksia. On kyllä monta akitaa, joka oman kodin ulkopuolella on erittäin lapsirakas (kuten selitin tuossa vieraisiin suhtautumisen erossa kotona ja kodin ulkopuolella), mutta normaalisti 'huolehtii' lähinnä laumastaan.
Laumansa aikuisista koira tietysti huolehtii, vaikka ei vieraista piittaisi prosenttiakaan.
Mutta koirat ymmärtävät lasten olevan pentuja ja varsinkin nartuilla on yleensä voimakas vaisto huolehtia myös ulkopuolisista lapsista. Eläin ymmärtää samalla tavalla kuin ihminenkin, että lapsi/pentu on heikko ja kokematon, eikä pärjää ilman aikuista. Luonnossa monien eläinlajien nartut jopa kidnappaavat vaistomaisesti lajikummapniensa pentuja/poikasia.
Harva narttukoira jättää vierastakaan lasta heitteille, jos siitä ei kukaan muun vaikuta huolehtivan.
Kirjoitin >>lajikummapniensa>>. Piti kirjoittaa >>lajikumppaniensa>>. Anteeksi kirjoitusvirheeni.
>>jos siitä ei kukaan muun vaikuta huolehtivan>> Anteeksi tuo ylimääräinen n-kirjain muu-sanan perässä.
Valitettavasti minulle sattuu usein kirjoitusvirheitä.
...että akitat eivät tykkää vedestä ?
Akitalla on paksu, runsas, lämmittävä, vettä hylkivä karvapeite, eikä akita kaihda edes kovaa sadekeliä. Se rakastaa talvea ja lumessa kahlaamista, samoin kuin uimista. Tutullani on akita, eikä se pelkää vettä millään tavalla. Sen sijaan tunnen landseerin, joka ei uskalla mennä kastautumaan rantaveteen kuin polviaan myöten.
Kaiken rotuisten koirien joukossa on yksilöitä, jotka eivät pidä kastumisesta. Mutta minun tuntemani akita on kuin hylkeeksi syntynyt.
Tosin omat kokemuksensa ja käsityksensä kullakin ...
Tutullasi on siis akita joka pitää vedestä? Itse taas olen omistanut useita akitoja ja tavannut aikanaan monia kymmeniä akitoja, ja mitä joiltain kasvattajiltakin kuullut etteivät useat pidä vedestä. Jos yhden yksilö perusteella noin päättelet, se ei välttämättä kerro koko rodusta.
Omistani esimerkiksi yksi saattoi suihkussa ollessani työntää pesuhuoneen oven auki, tapittaa pitkän matkan päästä epäluuloisen näköisenä ja luimistaa korvansa littanoiksi takaraivoa vasten nähdessään suihkusta virtaavan veden. Kyseinen koira oli kuitenkin muuten näitä 'kahlaajayksilöitä', eli saattoi mennä kahlaamaan veteen mutta inhosi uimista.
No minulla ainakin on ollut tähän saakka sellainen käsitys, että akitat nauttisivat vedestä. Ehkä olen erehtynyt. Mutta sellainen vesipeto tuttuni akita on aivan luonnostaan, etten pysty itse kenellekään mainitsemaan, että akita ei vedestä pitäisi. Tuo uutisesi akitan vesikammosta tuli minulle täytenä ihmetyksenä.
Olen kyllä aikanaan nähnyt jossain lehdessä artikkelin akitasta, ja siinä mainittiin "akitat pitävät uimisesta, ja niille onkin kehittynyt varpaiden väliin uimaräpylät". En kuitenkaan noista uimaräpylöistä ole sen koommin kuullut tai nähnyt toista mainintaa missään, vaikka monen akitan omistaneena piirit ja omistajat ovat olleet enemmän tai vähemmän tuttuja ja akita-kirjallisuutta tullut luettua (siis ei peruskoirakirjoja vaan juuri noita japanilaisiin erikoistuneita kuten Michiko Chiban Japanese Breeds yms.).
Tuon 'vedelle nyrpistelleen' (siltä ilme lähinnä näytti, oli aika huvittavaa seurattavaa) kahlaajayksilöni vanhemmista isä kyllä tykkäsi uida, ja äiti taas ei suostunut pistämään veteen tassuaankaan. Ehkäpä sen takia niiden pentu oli sitten tuollainen 'välimuoto'.
Mutta vaihteluakin voi siis esiintyä noin paljon jopa saman suvun sisällä. Nyt kun tarkemmin mietin noita poikkeuksia, kuten kyseisen koirani isä ja sitä että moni amerikanakita kyllä tuntuu pitävän uimisesta, niin täytynee korjata sen verran että enemmän taitaa olla yksilökohtaista koko uimisasia.
Kuten ensimmäinen kirjoittaja sanoi, olen samaa mieltä, että minunkin mielestä mikä tahansa rotu voi sopia ensimmäiseksi kunhan huomioi tarvittavat seikat tarpeeksi hyvin eikä ottaa koiraa "kyllä me se saadaan koulutettua" -periaatteella, vaan ihan oikeasti harkiten ja miettien. Itseäni kuvottaa sellaiset ihmiset jotka puhuvat koirasta kuin se olisi joku esine. Kerran sanoi kun yhdessä ostoskeskuksessa oli esittelyssä harvinaisia rotuja niin yksi pikkulikka vaan tokaisi kavereilleen "mä kyl sanon mun äitille et ostaa mulle tollasen!" ja etenkin ne alle 11-vuotiaat tuota harrastelevat jne. Mutta kyllä lapsikin osaa varmasti harkita ja hoitaa koiraa, ei tietenkään aikuinen saa koiraa jättää lapsen vastuulle mutta uskon että siltikin harvat 11 /12 vuotiaat voisivat oikeasti perehtyä koiriin. Etenkin sisarentytär on minusta erittäin järkevä nuoren naisenalku 11-vuotias ja hän kyllä oikeasti perehtyy koiraan ja on heidän perheensä kanssa harkinnut vuosia.
Mitäs mieltä olette hokkaido-rodusta ensimmäiseksi koiraksi? Siis omaksi, meillä on ollut hoitokoiria todella paljon ja niitä isompiakin rotuja (akita inu, doobermanni, rotikka), eli sillä tavoin on koirista kokemusta. Tietysti monen vuoden ajalta tietoa nn. 5 vuotta koiraa ollaan harkittu ja päätytty hokkaidoon.
En haluisi vastaukseksi että "hokkaidoja ei ole suomessa", sillä onhan hokkaidoa akita inua kasvattava kennelikin, etc. Mutta siis kysymykseeni vastausta?
Siis meinaan että meillä on ollut hoidossa isompiakin rotuja, kuten akita inu, doobermanni, rottis.. eli ei siis omana. Kun nyt jälkeenpäin tuon viestin luin niin ajattelen että siitä voitaisiin saada sellaisia väärinkäsityksiä, joten tässä kunhan selvensin.
Mikset ottaisi yhteyttä siihen kasvattajaan ja kyselisi? Hän varmasti osaa antaa paljon paremman vastauksen kuin muut ihmiset Suomessa, koska rotua ei täällä ennen hänen tuomiaan yksilöitä tunnettu juuri lainkaan koirakirjojen ylimalkaisia kuvauksia lukuunottamatta (sekä muutama harva ihminen ulkomaalaisten kasvattajien kanssa tietoa vaihtamalla, mutta käytännössä rotu oli lähes tuntematon).
On erittäin mukava ja asiallinen tyyppi, joten ihan varmasti on valmis vastaamaan kysymykseen. Etsipä yhteystiedot hänen kennelinsä kotisivuilta ja vaikkapa mailaa...