Olen kohta 28v mies, ja kerrompa tässä oman tarinani omista katkeruuksistani, ja kysyn että olenko katkera ihan turhaan vai ovatko asiani oikeastaan hyvin? Muitakin kommentteja odottelen.
Asiat joista katkeruutta enimmäkseen tunnen, liittyvät lähinnä ihmissuhteisiin. Tarkennettuna kaveri ja seurustelusuhteisiin. Myös muitakin asioita löytyy. Ja asiaan. Koko elämäni ajan olen ollut vähän huono luomaan ystävyyssuhteita, johtuen lähinnä lievästä aspergerin syndroomasta, joka ei ole mikään vakava vamma, eikä näy päällepäin, vaan se on täysin neurologinen vika. Pienenä olin jo aika arka meneen leikkiin muiden lasten kanssa. Olin tietenkin silloin lapsuudessani ihan tyytyväinen elämääni, vaikka kaverisuhteita en saanutkaan luotua. Yläasteen alussakin viihdyin vielä hyvin yksin, mutta peruskoulun ihan lopussa aloin tuntea katkeruutta yksinäisyydestäni, kun ketään kaveria ei ollut ja mieli kuitenkin alkoi tehdä muiden samanikäisten joukkoon, vaikka se aristavalta tuntuikin. Noin pari vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen minuun otti yhteyttä eräs samassa koulussa ollut samaikäinen poika, ja hänen kanssa aloin kaveerata, ja olin tietenkin onnellinen silloin vielä. Myös siitä muutamia vuosia eteenpäin, porukkaa tuli lisää, joiden kanssa olin aika paljon.
Mutta palataanpa menneisyydestä nykyhetkeen, josta tässä nyt lähinnä kyse onkin. Nykypäivänä ystäviä minulla on melko vähänlaisesti, joka saa tuntemaan itseni melko yksinäiseksi. Se miksi ennen oli porukkaa joiden kanssa olla, mutta ei nykyisin, johtuu ehkä siitä kun kaikilla elämäntilanteet muuttuu ja ja mikä silloin oli jees, niin ei enään tunnu miltään. Jotkut vanhat kaverit ovat jopa mökkiytyneet eivätkä, heitä kiinnosta enään oikein mikään. Nykyisin sellaisia miespuolisia ihmisiä joita kavereiksi voisi kutsua, on noin pari kappaletta. Eli aika vähän. Toinen niistä on vielä sellainen jonka kanssa on ongelmia aika usein, kun olemme aika erilaisia ja hän on selvästi narsistisen luontoinen. Hän aina arvostelee toista, ja puuttuu toisen asioihin, sekä mahtailee muiden tekemisillä. Hyvin harvoin hänkään enään mihinkään lähtee, vaan enimmäkseen on kotona, ja viikonloppuiltoinakin enimmäkseen kotona ryyppää. On meillä joskus ollut toki hauskaakin joskus, ja kyllä hänet joskus kaveriksi saa johonkin. Toinen kaverini on sitten ihan mukava, jonka kanssa aina joskus jossain käydään, mutta aika rajoitettua on sekin et mihin hän lähtee.
Katkeruutta tästä kaverien vähyydestä tunnen etenkin silloin, kun näen kuinka monilla muilla on se asia reilassa. On kaveriporukka, jossa yhteishenki vallitsee ja hauskaa on. Tästä muistuttavat etenkin kun katsoo netin gallerioiden albumeja, sekä facebookin käyttäjien kuvia. Näissä on usein toinen toistaan mahtavimpia bile, festari, mökkeily ja reissukuvia, joista sellaisen kuvan saa, että kyllä joillakin kavereita on, ja on sosiaalista ja tapahtuvaista elämää ja on kavereita vaikka mihin. Itselläni ei tahdo olla kavereita moniinkaan niihin asioihin joita tykkäisin tehdä. Kesistä nauttisin mielellään, mutta usein nimenomaan kesällä tulee se katkeruudentunne, kun menoja olis, mutta kaveria ei tahdo saada. Mielellään lähtisin vaikka johonkin festareille tai porukalla mökkeilemään, mutta eipä ne vaan tahdo onnistua, kun eivät nämä kaverit tahdo lähtä. Joissakin kotikaupungin tapahtumissa ollaan joskus käyty, ja ovathan nekin tyhjää parempia olleet, mutta uutta olisi aina kiva kokea. Sekin myös harmittaa toisinaan, kun kesäiltoina näkee porukoita istumassa ja pitämässä hauskaa kaupungin puistoissa ja rannoilla. Minun piirissä sellaista porukkaa ei tahdo kasaan saada, kuin ehkä aniharvoin joskus. Se kun on sillain, että harvoin on yksimielistä porukkaa. Olen myös yrittänyt järjestää kämpilläni jonkinsorttisia pippaloita, mutta niidenkään järjestäminen ei tahdo sujua kohtuudella ilman ruikutusta tai turhaa jappasua.
Katkeruutta tunnen myös seurustelukumppanin puuttumisesta. Olen usean vuoden ajan yrittänyt sitä etsiä, mutta toivottomalle sekin tuntuu. Toki joitakin lyhyitä juttuja on joskus ollut, mutta haluaisin aloittaa kunnollisen seurustelusuhteen jossa olisin onnellinen. Netistä on melko turhauttavaa etsiä, eikä tuo baarien ja tanssipaikkojenkaan tarjonta kovin hääviä ole. Se ei tuo tarjonta vaan oikein kohtaa. Katkeruus tottakai herää, kun huomaan että jotkut ne kuitenkin niitä seurustelukumpaneita jostain vaan kaivavat, ja ei ole mitenkään kiva nähdä onnellisen näköisiä nuoria pareja kulkemassa käsikkäin kaupungilla, sekä kesäisin puistoissa. Tulee tunne, että miksihän minä jään aina tuosta paitsi.
Kyllähän näitä katkeruuksia varmasti löytyisi enemmänkin, mutta mainitaanpa asioita mistä saan kuitenkin olla tyytyväinen. Ensinnäkin olen sitä lievää aspergeria lukuunottamatta terve, ja en ole mikään lyhyt tappi vaan pituutta ja kokoa löytyy. On minua komeaksikin sanottu. Siitäkin saan olla tyytyväinen, että on kuitenkin ne ihan muutamakin kaveri. Myös on ajokortti ja autokin. Tässä myös hyviäkin asioita.
Että tällainen tarina.
Asiat joista katkeruutta enimmäkseen tunnen, liittyvät lähinnä ihmissuhteisiin. Tarkennettuna kaveri ja seurustelusuhteisiin. Myös muitakin asioita löytyy. Ja asiaan. Koko elämäni ajan olen ollut vähän huono luomaan ystävyyssuhteita, johtuen lähinnä lievästä aspergerin syndroomasta, joka ei ole mikään vakava vamma, eikä näy päällepäin, vaan se on täysin neurologinen vika. Pienenä olin jo aika arka meneen leikkiin muiden lasten kanssa. Olin tietenkin silloin lapsuudessani ihan tyytyväinen elämääni, vaikka kaverisuhteita en saanutkaan luotua. Yläasteen alussakin viihdyin vielä hyvin yksin, mutta peruskoulun ihan lopussa aloin tuntea katkeruutta yksinäisyydestäni, kun ketään kaveria ei ollut ja mieli kuitenkin alkoi tehdä muiden samanikäisten joukkoon, vaikka se aristavalta tuntuikin. Noin pari vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen minuun otti yhteyttä eräs samassa koulussa ollut samaikäinen poika, ja hänen kanssa aloin kaveerata, ja olin tietenkin onnellinen silloin vielä. Myös siitä muutamia vuosia eteenpäin, porukkaa tuli lisää, joiden kanssa olin aika paljon.
Mutta palataanpa menneisyydestä nykyhetkeen, josta tässä nyt lähinnä kyse onkin. Nykypäivänä ystäviä minulla on melko vähänlaisesti, joka saa tuntemaan itseni melko yksinäiseksi. Se miksi ennen oli porukkaa joiden kanssa olla, mutta ei nykyisin, johtuu ehkä siitä kun kaikilla elämäntilanteet muuttuu ja ja mikä silloin oli jees, niin ei enään tunnu miltään. Jotkut vanhat kaverit ovat jopa mökkiytyneet eivätkä, heitä kiinnosta enään oikein mikään. Nykyisin sellaisia miespuolisia ihmisiä joita kavereiksi voisi kutsua, on noin pari kappaletta. Eli aika vähän. Toinen niistä on vielä sellainen jonka kanssa on ongelmia aika usein, kun olemme aika erilaisia ja hän on selvästi narsistisen luontoinen. Hän aina arvostelee toista, ja puuttuu toisen asioihin, sekä mahtailee muiden tekemisillä. Hyvin harvoin hänkään enään mihinkään lähtee, vaan enimmäkseen on kotona, ja viikonloppuiltoinakin enimmäkseen kotona ryyppää. On meillä joskus ollut toki hauskaakin joskus, ja kyllä hänet joskus kaveriksi saa johonkin. Toinen kaverini on sitten ihan mukava, jonka kanssa aina joskus jossain käydään, mutta aika rajoitettua on sekin et mihin hän lähtee.
Katkeruutta tästä kaverien vähyydestä tunnen etenkin silloin, kun näen kuinka monilla muilla on se asia reilassa. On kaveriporukka, jossa yhteishenki vallitsee ja hauskaa on. Tästä muistuttavat etenkin kun katsoo netin gallerioiden albumeja, sekä facebookin käyttäjien kuvia. Näissä on usein toinen toistaan mahtavimpia bile, festari, mökkeily ja reissukuvia, joista sellaisen kuvan saa, että kyllä joillakin kavereita on, ja on sosiaalista ja tapahtuvaista elämää ja on kavereita vaikka mihin. Itselläni ei tahdo olla kavereita moniinkaan niihin asioihin joita tykkäisin tehdä. Kesistä nauttisin mielellään, mutta usein nimenomaan kesällä tulee se katkeruudentunne, kun menoja olis, mutta kaveria ei tahdo saada. Mielellään lähtisin vaikka johonkin festareille tai porukalla mökkeilemään, mutta eipä ne vaan tahdo onnistua, kun eivät nämä kaverit tahdo lähtä. Joissakin kotikaupungin tapahtumissa ollaan joskus käyty, ja ovathan nekin tyhjää parempia olleet, mutta uutta olisi aina kiva kokea. Sekin myös harmittaa toisinaan, kun kesäiltoina näkee porukoita istumassa ja pitämässä hauskaa kaupungin puistoissa ja rannoilla. Minun piirissä sellaista porukkaa ei tahdo kasaan saada, kuin ehkä aniharvoin joskus. Se kun on sillain, että harvoin on yksimielistä porukkaa. Olen myös yrittänyt järjestää kämpilläni jonkinsorttisia pippaloita, mutta niidenkään järjestäminen ei tahdo sujua kohtuudella ilman ruikutusta tai turhaa jappasua.
Katkeruutta tunnen myös seurustelukumppanin puuttumisesta. Olen usean vuoden ajan yrittänyt sitä etsiä, mutta toivottomalle sekin tuntuu. Toki joitakin lyhyitä juttuja on joskus ollut, mutta haluaisin aloittaa kunnollisen seurustelusuhteen jossa olisin onnellinen. Netistä on melko turhauttavaa etsiä, eikä tuo baarien ja tanssipaikkojenkaan tarjonta kovin hääviä ole. Se ei tuo tarjonta vaan oikein kohtaa. Katkeruus tottakai herää, kun huomaan että jotkut ne kuitenkin niitä seurustelukumpaneita jostain vaan kaivavat, ja ei ole mitenkään kiva nähdä onnellisen näköisiä nuoria pareja kulkemassa käsikkäin kaupungilla, sekä kesäisin puistoissa. Tulee tunne, että miksihän minä jään aina tuosta paitsi.
Kyllähän näitä katkeruuksia varmasti löytyisi enemmänkin, mutta mainitaanpa asioita mistä saan kuitenkin olla tyytyväinen. Ensinnäkin olen sitä lievää aspergeria lukuunottamatta terve, ja en ole mikään lyhyt tappi vaan pituutta ja kokoa löytyy. On minua komeaksikin sanottu. Siitäkin saan olla tyytyväinen, että on kuitenkin ne ihan muutamakin kaveri. Myös on ajokortti ja autokin. Tässä myös hyviäkin asioita.
Että tällainen tarina.
Vastaukset 1
Vanhimmat
sairaus ole, vaan neurologinen ominaisuus, sanoi asiantuntija.
Vaikka monilla onkin paljon kavereita, niin ei välttämättä tosiystäviä. Ja facebookissa toisilla on jopa 400 "kaveria", se ei ole todellista.
Kyllä uskon, että jonain päivänä löydät sen ihanan kumppanin, ellet ole kovin mahottomasti katkeroitunut.
Yksinäisyys on mälsää joskus.
Hyvä, että on kavereita, edes vähän. Ja tytöt tykkää komeista miehistä, varsinkin jos ovat vielä fiksuja.